Tiedän, enkä viihdy kaupungissa ollenkaan.
Lainaan muutaman pätkän neuorologian professori Jorma Palon kirjasta. Se on kirjoitettu 2003:
"Muistan lapsuudestani Parkinson- potilaita, jotka kulkivat kylällä ensin kepin kanssa ja sitten perheenjäsenten avustamina, kunnes jäivät vuoteeseen ja siihen hitaasti menehtyivät. Kukaan ei moittinut työn uuvuttamaa kunnanlääkäriä siitä, että hän olisi laiminlyönyt potilaansa, eihän ollut mitään tehokasta keinoa auttaa heitä, ei ollut yli sataan vuoteen siitä hetkestä lukien, jolloin englantilainen Jmes Parkinson julkaisi ensimmäiset tieteelliset havaintonsa shaking palsysta eli täristyshalvauksesta vuonna 1817.
Sitten Parkinsonin tautiin keksittiin ryhtyä käyttämään antikolinergisiä lääkeaineita, belladonnan sukulaisia. Pian ryhdyttiin käyttämään myös allergiaa lievittäviä antihistamiineja ja flunssalääkkeenä tunnettua amantadiinia. Vihdoin 1960- luvulla keksittiin ensimmäinen vain Parkinsonin tautiin tarkoitettu lääke, levodopa. Se lisäsi liikkeitä säätelevien aivokeskusten dopamiinin määrää, mikä on sairaudessa vähentynyt. Kaikilla valmisteilla oli sivuvaikutuksia, mutta ne oli hyväksyttävä, jos haluttiin vapinan ja jäykkyyden lievittyvän. Valitettavasti lääkkeiden tehokin väheni nopeasti." Kirjasta Oravasyndrooma.
Se lause kuuluukin "Tieto lisää tuskaa, varsinkin jos pystyy sen pimittämään".