koettakaa hyvät ihmiset tajuta että adhd on todellinen eikä johdu kasvatuksesta!

Kyllähän se on oikea sairaus, mutta jotkut vanhemmat hyväksyy ja puolustelee millaista käytöstä tahansa lauseella "mutku sillä on adhd". Lasta ei siis tarvitse kasvattaa eikä vaatia mitään käytöstapoja ja kaikkien on vaan ymmärrettävä vallan pirusti. Jotkut vanhemmat on myös ihan itse tehneet diagnoosin kurittomalle lapselle.

Huom. Painotan kohtaa jotkut vanhemmat

 

Koska olen nainen, olen varmasti "päässyt vähemmällä " kuin jos olisin ollut poika.
Sain olla vapaa, koska kävin pientä koulua. sain sen huomion mitä tarvitsin, mutta nyt en tarkoita mitään erityshuomiota, vaan että oli aikaa kysellä kuulumisia ja tietää lapsien taustoja. Eli kohdata lapsi.
Sain tosi hyvän pohjan alakoulunpuolella...yläkoulussa oikeastaan huomattiin "erikoisuuteni", mutta koska olen ollut aina kiltti, en polttanut, juonut tms. olin vain tyttö joka oli vilkas, huolimaton, sosiaalisesti älykäs, luova ja taiteellisesti lahjakas. Sain olla "boheemi".
Koska on se sisäinen levottomuus, kaaos ja kyvyttömyys hallita aikaa, järjestystä on se usein pään sisä -ja ulkopuolista. Mun "heikkolenkki" on tunteet, kun rakastun, vihastun, itken..se on niin tunnerankka kokemus että...vanhempana olen oppinut tasoittamaan itseäni.
Mutta on kasvatuksella merkitys.
Meillä oli kotona säännöt, joista ei poikettu. PISTE.
Minulla on ollut vapauksia, omaa rahaa, omia menoja..pelkäsin menettäväni kaikki edut, jos mokaan.Ja tätä painotettiin kotona.
Jos mokaat, oma raha loppuu siihen paikkaan.

Uskon, että jos vanhempani olisivat olleet minua kohtaan löyhempiä, en olisi menestynyt elämässä. Minulla on aina ollut suuria tarpeita riippuvuuteen..onneksi en koskaan ole päätynyt edes kokeilemaan huumeita. Mieli on tehnyt ja sekin on seurausta tästä "aivojen toisenlaisesta toiminnasta". Tupakkaa poltin kauan ja siitä eroon pääseminen oli ihan helvettiä. Nuoruudessa oli kyllä tosi kosteita aikoja, uskon juoneeni viinaa silloin koko elämäni edestä. Juon vain joskus viiniä. Humalassa olen niin sekaisin, kaikki rajat lakkaa olemasta. Kaikki.

ADHD/ADD on asia joka on ominaisuus. Pitää vain jotenkin oppia itsensä että osaa elää sen kanssa. Raha on vielä "ongelma"..vaikka olen aikuinen ja töissä, en vaan aina "osaa" toimia järkevästi.

Teksi on varmasti ihan älytöntä henkilölle, jonka mielestä asiat on vaan joko niin tai näin.

Itse ajattelen, että juuri siksi millainen olen, olen tässä. Kaikki mitä tapahtui vaikuttaa tähän hetkeen. En muuttaisi mitään, edes niitä idioottisekoiluja.
Ymmärrän paremmin nuoria, ymmärrän poikia, tyttöjä, ahdistusta, kasvua..epävarmuutta, häpeää.. ymmärrän kasvukipuja.

Aina on niitä lapsia, jotka ovat saaneet enemmän keppiä kuin porkkaanaa ja yleensä he ovat niitä lapsia, jotka häiritsevät kaikissa tilanteissa. Toiset häiritsijät, ovat niitä, jotka eivät ole kotona saaneet tarpeekseen huomiota.

ELI: en ole koskaan huudellut luokassa, haistatetuulu, kiipeillyt ikkunoissa...repinyt verhoja seinästä..ja mitä näitä nyt on "tyypillisiä ADHD tapoja". Meidän luokan "tavikset" oli enemmän häiriöksi kuin minä.

 

Lapsellani on ADD, ilman ylivilkkautta. Keskittyminen on todella vaikeaa. Lapsi on rauhallinen eskarissa, ei riehu, on kohtelias ja uskoo auktoriteettia, mutta tehtävien tekeminen on tuskallista. Ajatus harhailee ja jopa kesken tehtävän unohtaa mitä olikaan tekemässä. On pienryhmässä jossa mahdollisuus oman ohjaajan kanssa tehdä omassa sopessa tehtävät, jolloin ne onnistuu poikkeuksetta kun antaa aikaa. Miten olisin edes voinut kasvattaa lapsen noin että se vain haaveilee

Ad/HD lapsen elämä on samanlaista, siinä on vain haittana vielä se vilkkaus ja impulsiivisuus. Ei helppi yhdistelmä. Itse väsyn joskus kun lapsi ei toimi reippaasti vaan tarvitsee paljon ohjausta ja kehoituksia. Nytkin se on syönyt aamupalarahkaa tuossa viressäni 40minuuttia. En ihmettele yhtään jos vanhempi välillä huokaisee lapsesta joka roikkuu kyläpaikan kattokruunussa, et en jaksa, sillä on ad/hd..

 

Muotisairaus jolla selitellään huonoa kasvatusta suurmmaksi osin.. Ennen vanhaan adhd oppilaita oli kanssa mutta ihan todella vähän, nykysuuntauksen mukaisesti adhd on joka kolmannella oppilaalla.

 

Tässä suora lainaus uusimmasta Psyk.Fi lehdestä (asiantuntija lehti):

Magneettikuvaus saattaa auttaa vähentämään vääriä ADHD-diagnooseja

Alustavassa yhdysvaltalaistutkimuksessa todettiin, että aivojen rautapitoisuus voi toimia mahdollisena biomerkkinä ADHD:n diagnosoinnissa. Pitoisuuksia mitatttiin 22 ADHD-lapselta ja aikuiselta. Kontrolliryhmä käsitti 27 tervettä lasta ja aikuista. Tutkimusmenetelmänä käytettiin magneettikenttäkuvausta, ja veren rautapitoisuuksia mitatttiin verikokein. Havaittiin, että niillä 12 osallistujalla, joita ei ollut milloinkaan lääkitty, aivojen rautapitoisuus oli huomattavasti pienempi kuin psykostimulantteja saaneilla henkilöillä ja kontrolliryhmällä. Tämä viittaa siihen, että psykostimulanttilääkitys nostaa aivojen rautapitoisuuden normaalilletasolle. ADHD-henkilöillä aivojen rautapitoisuus oli epätyypillinen, vaikka muualla kehossa se oli normaali. Magneettikenttäkuvaus on ei-invasiivinen tapa mitata pitoisuuksia. Jos tulokset voidaan vahvistaa laajemmissa tutkimuksissa, kuvaustekniikka voi ehkäistä aiheettomia ADHD-diagnooseja. Samalla vähennettäisiin turhaa lääkkeiden käyttöä.


Eli siis tiede menee tässäkin asiassa eteenpäin Monet ihmiset kun ovat sitä mieltä, että sairaus, vamma tai häiriö ei ole tosi ennen kuin sen omis silmin näkee. Eli se on oltava todennttavissa verikokein tai kuvauksin ennen kuin sitä edes voi olla. No ADHD:nkin osalta sinne päin ollaan menossa. Tämä on hieno juttu varsinkin niille jotka joutuvat kärsimään epäilijöiden kommenteista ja asenteista

 

Lapsellani on ADD, ilman ylivilkkautta. Keskittyminen on todella vaikeaa. Lapsi on rauhallinen eskarissa, ei riehu, on kohtelias ja uskoo auktoriteettia, mutta tehtävien tekeminen on tuskallista. Ajatus harhailee ja jopa kesken tehtävän unohtaa mitä olikaan tekemässä. On pienryhmässä jossa mahdollisuus oman ohjaajan kanssa tehdä omassa sopessa tehtävät, jolloin ne onnistuu poikkeuksetta kun antaa aikaa. Miten olisin edes voinut kasvattaa lapsen noin että se vain haaveilee

Ad/HD lapsen elämä on samanlaista, siinä on vain haittana vielä se vilkkaus ja impulsiivisuus. Ei helppi yhdistelmä. Itse väsyn joskus kun lapsi ei toimi reippaasti vaan tarvitsee paljon ohjausta ja kehoituksia. Nytkin se on syönyt aamupalarahkaa tuossa viressäni 40minuuttia. En ihmettele yhtään jos vanhempi välillä huokaisee lapsesta joka roikkuu kyläpaikan kattokruunussa, et en jaksa, sillä on ad/hd..

Meillä 10 v tyttö, jolla sama diagnoosi. Ymmärrän täysin tilanteesi. 8 v pikkuveli menestyy koulussa todella hyvin, luokkansa nuorimpana. Jeps, kasvatuksestahan se kaikki on kiinni.

 

[QUOTE="Miuski";30276199]Sokeri ja hiilarihötöt pois ruokavaliosta, tasapainoinen ydinperhe, ruutuaika minimiin, järkevä kasvatus, asialliset vanhemmat = 90% noista ADHD yms. Diagnooseista voisi purkaa. Kummasti monet diagnoosit kertyy epävakaista elämää elävien vanhempien lapsille, lisäksi vielä rööki ja alkoholi niin paletti valmis.[/QUOTE]

Johtuiskohan kuitenkin pääosin siitä että se ADHD kulkee suvussa ja vanhemmilla on epävakaa elämä ihan omien neurologisten piirteiden takia?

 

Että diagnidoidaan automaattisesti kaikille lapsille adhd näin voidaan ulkoistaa oma vastuu lapsen kasvatuksesta pois kokonaan? Ja kaikilla on mukavaa.

 

Että diagnidoidaan automaattisesti kaikille lapsille adhd näin voidaan ulkoistaa oma vastuu lapsen kasvatuksesta pois kokonaan? Ja kaikilla on mukavaa.

Diagnosoidaan mielummin kehitysvamma niin ei tarvi edes opettaa lapselle mitään. Voidaan pitää sitä 5v lasta rattaissa tutti suussa vaippoineen ja todeta vaan että tämä on kehitysvammainen, ei tämä opi asioita normaalisti. Vanhempi voi vaan istua netissä keräämässä myötätuntoa keharilapsellaan sen sijaan että oikeasti treenaisi lasta ja saisi sitä oppimaan asioita.

 

Adhd on vahvasti periytyvä ominaisuus. Itse ollessani lapsi ei tukitoimia ollut niin kuin nykyään, ja en oikein oppinut koulussa joissain aineissa paljoakaan. Nykyään on toisin, ja oma lapseni saa tarvittaessa erityisopetusta. Adhd ei tarkoita aina villiä ja vilkasta, vaan voi olla myös ns. haaveilija opetuksessa, asiat vaan ei jää päähän kun ei ole keskittymiskykyä.

 

Kyllähän se on oikea sairaus, mutta jotkut vanhemmat hyväksyy ja puolustelee millaista käytöstä tahansa lauseella "mutku sillä on adhd". Lasta ei siis tarvitse kasvattaa eikä vaatia mitään käytöstapoja ja kaikkien on vaan ymmärrettävä vallan pirusti. Jotkut vanhemmat on myös ihan itse tehneet diagnoosin kurittomalle lapselle.

Huom. Painotan kohtaa jotkut vanhemmat

Nimenomaan näin. Se että on adhd tuntuu tosiaan monelle olevan selkeä lupa olla edes koettamatta opettaa käytöstapoja. Kaikessa vedotaan siihen kun sillä on adhd. Ja siinä mennään metsään ja lujaa.

Ja kyllä -yhdellä lapsista on adhd ja ilmeisesti myös miulla se tai add,kunhan nyt päättäisvät kumpi. Taas sata aloitettu projektia kesken.... Mutta se ei oo koskaan saanut olla syy huonoon käytökseen. Lisäksi tosiaan ainakin tuttavilla adhd-poika saa periksi joka asiassa kun sillä on adhd, pelaa nyt vähän peliä ja ei tarvii olla kahvipöydässä,syö sohvalla, voi kun sillä on toi adhd. Ja sit mennään taas lujaa kun on ens pelattu lisää. Itselläni tää aivan liiallinen ruutuaika taas vaikuttaa niin että ne sata aloitettua projektia todellakin on kesken.

 

Aloittajalle sanoisin, että anna olla. On ihmisiä, jotka eivät halua ymmärtää mitään omasta elämästään poikkeavaa, ja heidän kanssaan taistellessa pahoittaa vain oman mielensä. He eivät opi, koska he eivät halua oppia, vaan keskustelun motiivit ovat täysin toisaalla.

Vaikeaan tarkkaavaisuushäiriöön liittyy usein myös muita neurologisia poikkemia ja tunne-elämän häiriöitä. Tällaisen lapsen kasvattaminen on loputon, uuvuttava ja raskas urakka. Vuosikausia päivästä toiseen toistat samoja rutiineja ja asioita, eikä mikään tunnu menevän perille. Vaikka kyllähän lapsi tietää miten pitäisi toimia. Hänen toiminnanohjauksensa ei vain riitä toteuttamaan näitä asioita käytännössä ilman ulkopuolista ohjausta. Ja siksi vanhemman täytyy vain hyväksyä se, että lapsi tarvitsee kädestä pitäen ohjauksen joka ikiseen asiaan. Ulkopuolisen "haarniskan", joka pitää ajatukset ja toiminnan kasassa. Eihän se useinkaan miellyttävää ole, mutta sitä ei voi valita. Joskus haluaisi levähtää vaikka miten rakastaakin lastaan. Toivoisi, että ihme tapahtuisi ja tulisi edes yksi päivä, kun lapsi suoriutuu itse pukemisesta tai koulurepun pakkaamisesta.

Pitää vaan yrittää olla lannistumatta. Muistaa, miten hirvittävästi on tehnyt työtä ja miten kuitenkin jossain on päästy eteenpäin. Uskoa, että jonain päivänä uurastus palkitaan ja saa nähdä oman lapsensa kasvavan aikuiseksi, käyvän töissä, asuvan omassa kodissaan itsenäisesti. Eihän muutakaan voi? Itse kieltäydyn antamasta yhtään murusta voimavaroistani niille, jotka haluavat vain tuomita ja loukata. Se on pois lapseltani.

Ei se aina helppoa ole, olla välittämättä. Tekisi mieli huutaa, että etkö nyt jumalauta ymmärrä miten paljon tein töitä että päästiin edes tähän?! Mutta eihän se auta, pitää vaan yrittää nähdä sen yli. Muistaa, että kaiken tekee siksi että sillä lapsella paranisi asiat, eikä keskittyä liikaa siihen, mitä muut ajattelee kun se ei osaa vielä 13-vuotiaanakaan pukea liikkatunnilla luistimia jalkaan. Kun ei me oikeasti voida siihen mitään vaikuttaa, mitä joku liikanope siitä haluaa tai ei halua ajatella.

 

Aloittajalle sanoisin, että anna olla. On ihmisiä, jotka eivät halua ymmärtää mitään omasta elämästään poikkeavaa, ja heidän kanssaan taistellessa pahoittaa vain oman mielensä. He eivät opi, koska he eivät halua oppia, vaan keskustelun motiivit ovat täysin toisaalla.

Vaikeaan tarkkaavaisuushäiriöön liittyy usein myös muita neurologisia poikkemia ja tunne-elämän häiriöitä. Tällaisen lapsen kasvattaminen on loputon, uuvuttava ja raskas urakka. Vuosikausia päivästä toiseen toistat samoja rutiineja ja asioita, eikä mikään tunnu menevän perille. Vaikka kyllähän lapsi tietää miten pitäisi toimia. Hänen toiminnanohjauksensa ei vain riitä toteuttamaan näitä asioita käytännössä ilman ulkopuolista ohjausta. Ja siksi vanhemman täytyy vain hyväksyä se, että lapsi tarvitsee kädestä pitäen ohjauksen joka ikiseen asiaan. Ulkopuolisen "haarniskan", joka pitää ajatukset ja toiminnan kasassa. Eihän se useinkaan miellyttävää ole, mutta sitä ei voi valita. Joskus haluaisi levähtää vaikka miten rakastaakin lastaan. Toivoisi, että ihme tapahtuisi ja tulisi edes yksi päivä, kun lapsi suoriutuu itse pukemisesta tai koulurepun pakkaamisesta.

Pitää vaan yrittää olla lannistumatta. Muistaa, miten hirvittävästi on tehnyt työtä ja miten kuitenkin jossain on päästy eteenpäin. Uskoa, että jonain päivänä uurastus palkitaan ja saa nähdä oman lapsensa kasvavan aikuiseksi, käyvän töissä, asuvan omassa kodissaan itsenäisesti. Eihän muutakaan voi? Itse kieltäydyn antamasta yhtään murusta voimavaroistani niille, jotka haluavat vain tuomita ja loukata. Se on pois lapseltani.

Ei se aina helppoa ole, olla välittämättä. Tekisi mieli huutaa, että etkö nyt jumalauta ymmärrä miten paljon tein töitä että päästiin edes tähän?! Mutta eihän se auta, pitää vaan yrittää nähdä sen yli. Muistaa, että kaiken tekee siksi että sillä lapsella paranisi asiat, eikä keskittyä liikaa siihen, mitä muut ajattelee kun se ei osaa vielä 13-vuotiaanakaan pukea liikkatunnilla luistimia jalkaan. Kun ei me oikeasti voida siihen mitään vaikuttaa, mitä joku liikanope siitä haluaa tai ei halua ajatella.

<3

 

Tyhmät vanhemmat ovat pilanneet tämänkin OIKEAN diagnoosin.

Moni käyttää tuota tekosyynä sille, ettei tarvii kasvattaa lastansa. Annetaan riehua ja kiusata toisia ku raukalla on se adhd. Vaikka kurin pitäisi olla entistä tiukempaa jos on ongelmia.

 

Tyhmät vanhemmat ovat pilanneet tämänkin OIKEAN diagnoosin.

Moni käyttää tuota tekosyynä sille, ettei tarvii kasvattaa lastansa. Annetaan riehua ja kiusata toisia ku raukalla on se adhd. Vaikka kurin pitäisi olla entistä tiukempaa jos on ongelmia.

Oletteko huomanneet samaa ongelmaa kehitysvammaisten lasten kohdalla?

Niissäkin on vanhempia jotka näyttävät kokevan ettei heidän tarvi kasvattaa tai opettaa lastaan koska tämä on kehitysvammainen, kaikki puuttuvat taidot ja käytöstavat voi pistää vammaisuuden piikkiin eikä juuri kukaan uskalla edes kyseenalaistaa sitä.

On niitäkin kehitysvammaisten lasten vanhempia jotka eivät anna vammaisuuden toimia minään vapautuksena vaan elävät ja liikkuvat ihan normaalisti sen lapsen kanssa, vaativat tältä käyttäytymistä ja opettavat asioita. Lopputuloksena heidän lapsensa pärjäävät paljon paremmin kuin niiden jotka menevät vaan diagnoosin taakse piiloon ja antavat kouluikäisen lapsen olla vaipoissa, sotkea ruokapöydässä ja rikkoa tavaroita.

Ei se kehtitysvammakaan vapauta vanhempaa velvollisuudesta opettaa ja kasvattaa lastaan, siinähän nimenomaan pitäisi tehdä töitä paljon enemmän kuin terveen lapsen kohdalla.

 

Aloittajalle sanoisin, että anna olla. On ihmisiä, jotka eivät halua ymmärtää mitään omasta elämästään poikkeavaa, ja heidän kanssaan taistellessa pahoittaa vain oman mielensä. He eivät opi, koska he eivät halua oppia, vaan keskustelun motiivit ovat täysin toisaalla.

Vaikeaan tarkkaavaisuushäiriöön liittyy usein myös muita neurologisia poikkemia ja tunne-elämän häiriöitä. Tällaisen lapsen kasvattaminen on loputon, uuvuttava ja raskas urakka. Vuosikausia päivästä toiseen toistat samoja rutiineja ja asioita, eikä mikään tunnu menevän perille. Vaikka kyllähän lapsi tietää miten pitäisi toimia. Hänen toiminnanohjauksensa ei vain riitä toteuttamaan näitä asioita käytännössä ilman ulkopuolista ohjausta. Ja siksi vanhemman täytyy vain hyväksyä se, että lapsi tarvitsee kädestä pitäen ohjauksen joka ikiseen asiaan. Ulkopuolisen "haarniskan", joka pitää ajatukset ja toiminnan kasassa. Eihän se useinkaan miellyttävää ole, mutta sitä ei voi valita. Joskus haluaisi levähtää vaikka miten rakastaakin lastaan. Toivoisi, että ihme tapahtuisi ja tulisi edes yksi päivä, kun lapsi suoriutuu itse pukemisesta tai koulurepun pakkaamisesta.

Pitää vaan yrittää olla lannistumatta. Muistaa, miten hirvittävästi on tehnyt työtä ja miten kuitenkin jossain on päästy eteenpäin. Uskoa, että jonain päivänä uurastus palkitaan ja saa nähdä oman lapsensa kasvavan aikuiseksi, käyvän töissä, asuvan omassa kodissaan itsenäisesti. Eihän muutakaan voi? Itse kieltäydyn antamasta yhtään murusta voimavaroistani niille, jotka haluavat vain tuomita ja loukata. Se on pois lapseltani.

Ei se aina helppoa ole, olla välittämättä. Tekisi mieli huutaa, että etkö nyt jumalauta ymmärrä miten paljon tein töitä että päästiin edes tähän?! Mutta eihän se auta, pitää vaan yrittää nähdä sen yli. Muistaa, että kaiken tekee siksi että sillä lapsella paranisi asiat, eikä keskittyä liikaa siihen, mitä muut ajattelee kun se ei osaa vielä 13-vuotiaanakaan pukea liikkatunnilla luistimia jalkaan. Kun ei me oikeasti voida siihen mitään vaikuttaa, mitä joku liikanope siitä haluaa tai ei halua ajatella.

Niin totta. Jossain vaiheessa verenpaineet olivat taivaissa kun luin näitä vanhempia lytistäviä-lasta ei kasvateta ym kommentteja, nykyään osaan jo antaa olla. Tai ainakin melkein

Oma tokaluokkaiseni on ADHD diagnosoitu, maustettuna tunne-elämän häiriöllä, aistiyliherkkyyksillä sekä epilepsialla. Joskus oikeasti tuntuu että hajoan, olen neuvoton, haluan kirkua, en jaksa enää. Sitten on kuitenkin taas jaksettava, ja jaksankin.

Nyt kirjoittelen kotoa käsin kun oli otettava töistä vapaata koska lapsi on ollut niin kuormitettu koulunkäynnin takia että lääkäri suositteli ainakin viikon lomaa iltapäiväkerhosta. Kouluvuosi alkanut huonosti ja lapsi on todella stressaantunut. Olemme joutuneet noutamaan hänet myös koulusta usean otteeseen kesken päivän, opettajan pyynnöstä. Lapsi käy luokkaa jossa on viisi oppilasta, ope ja kaksi kokoaikaista avustajaa sekä yksi "puolikas" avustaja. Eikä silti meinaa pärjätä. Oppimisessa ei siis ole mitään feelua, kaikki on tuolla käyttäytymisen puolella.

Tänä aamuna panin merkille että 8-vuotiaani sai useaan kertaan kehotettuna ja ohjattuna itselleen yhden sukan ja kalsarit jalkaan, sitten tyssäsi. Kyllä ne loptkin vaatteet menivät päälle ennen pitkää, mutta piiiiiiitkän ohjeistuksen, avun ja edelleen kehoitusten jälkeen.

Että tälläistä herkkua meidän elämä, ja tässähän oli kerrottuna hyvin pieni siivu meidän elämästämme. Täytyy sanoa että en toivo tätä kenellekään, elämä on uskomattoman raskasta tälläisen lapsen kanssa.
Tai melkein toivon; toivon että huutelijat eläisivät tätä meidän kaltaista elämää edes kuukauden, sitten voitaisiin jutella.

 

Kommentoin tarkistamatta tutkimuksia, koska en aamulla kerkeä. Yksi tuossa sanoi, että ravinto voi vaikuttaa, johon toinen vastasi, että kun se on sillä jo syntyessään. Nämähän eivät ole ristiriidassa automaattisesti, jos äidin raskaudenaikainen ravinto vaikuttaa. Ja jos kerran raskaudenaikainen tupakointi vaikuttaa, niin on ihan mahdollista, että muutkin raskaudenaikaiset jutut vaikuttavat. Olin ennen raskauksia kuullut jostain, että natriumglutamaatti (E621) saattaisi aiheuttaa ADHD:tä raskauden aikana, joten olin syömättä sitä raskauksien ajan. ("Kiva" olla ilman metwurstia kuukausikaupalla.)

Myös minun 80v paapallani on adhd. Eipä tainnut isomummo syödä metukoita. Itsekin sain diagnoosin vasta aikuisena, se kenties selittääkin sen miksi ennen wanhaan ei adhd oppilaita ollut, kun ei niitä diagnosoitukaan.

 

"ADHD- lääkkeet ovat vaarallisia. Pitkän aikavälin haitat tunnetaan huonosti, mutta tiedämme niiden voivan vahingoittaa sydäntä samlla tavoin kuin pitkäaikainen kokaiinin käyttö, ja se voi johtaa kuolemaan, jopa lapsilla.
Tiedämme myös, että ADHD- lääkkeet aiheuttavat noin 10% :lle lapsista kaksisuuntaisen mielialahäiriön., joka on vakava sairaus."
Kirjassa Tappavat lääkkeet, 2014, sivulla 255.

 

"ADHD- lääkkeet ovat vaarallisia. Pitkän aikavälin haitat tunnetaan huonosti, mutta tiedämme niiden voivan vahingoittaa sydäntä samlla tavoin kuin pitkäaikainen kokaiinin käyttö, ja se voi johtaa kuolemaan, jopa lapsilla.
Tiedämme myös, että ADHD- lääkkeet aiheuttavat noin 10% :lle lapsista kaksisuuntaisen mielialahäiriön., joka on vakava sairaus."
Kirjassa Tappavat lääkkeet, 2014, sivulla 255.

Tämä kirja:
Peter Gøtzsche: Tappavat lääkkeet - karppaus.info :: keskustelufoorumi

 

"ADHD- lääkkeet ovat vaarallisia. Pitkän aikavälin haitat tunnetaan huonosti, mutta tiedämme niiden voivan vahingoittaa sydäntä samlla tavoin kuin pitkäaikainen kokaiinin käyttö, ja se voi johtaa kuolemaan, jopa lapsilla.
Tiedämme myös, että ADHD- lääkkeet aiheuttavat noin 10% :lle lapsista kaksisuuntaisen mielialahäiriön., joka on vakava sairaus."
Kirjassa Tappavat lääkkeet, 2014, sivulla 255.

Sen sijaan hoitamattoman adhd:n pitkän aikavälin haitat tunnetaan jo varsin hyvin. Aina ei voi valita kivointa vaihtoehtoa, koska sitä kivaa ei välttämättä ole valikoimissa. Silloin täytyy valita vähiten huono.

 

"ADHD- lääkkeet ovat vaarallisia. Pitkän aikavälin haitat tunnetaan huonosti, mutta tiedämme niiden voivan vahingoittaa sydäntä samlla tavoin kuin pitkäaikainen kokaiinin käyttö, ja se voi johtaa kuolemaan, jopa lapsilla.
Tiedämme myös, että ADHD- lääkkeet aiheuttavat noin 10% :lle lapsista kaksisuuntaisen mielialahäiriön., joka on vakava sairaus."
Kirjassa Tappavat lääkkeet, 2014, sivulla 255.

Väitän että vaikean ADHD:n lääkitsemättä jättäminen on pitkällä aikavälillä vaarallisempaa. Enkä tarkoita fyysisiä haittoja.

 

[QUOTE="nenja";30273876]AD/HD lapsen vanhemmilla on rankempaa lapsensa kanssa kuin ns.tavislapsen vanhemmalla. Ei tarvitse siis lisätä haastavan lapsen vanhempien taakkaa!

Kun lapsen impulssikontrolli on heikko ja keskittyminen ja tarkkaavaisuus hajoaa helposti on arjessa lähes kaikki vaikeaa. Vai menettekö te kehitysvammaistenkin vanhempia syyllistämään kun lapsi ei kehity normaalisti? esim. down?
Ihan samanlailla adhd:ssa on kyse synnynnäisestä neurologisesta poikkeamasta[/QUOTE]

adhd...piste!!!!!

 

Chef. Viittasin tv:n katseluun vain esimerkkinä aistiärsykkeestä. Ja sen olen huomannut, että lääkäritkin tuntuvat olevan kovin montaa mieltä adhd:n synnystä ja diagnosoinnista. Jari Sinkkosen luennolta on tuo minun "faktani" siitä, että adhd ei ole pelkästään geeneillä selitettävissä, vaan ympäristöllä on siihen aina vaikutusta. Adhd:n diagnosointihan on oikeasti varsin villiä ja diagnoosinhan saa ihan rasti ruutuun-paperin perusteella. Ei siinä siis (ainakaan yleensä) mitään aivokuvauksia tai vastaavia tehdä. Se on vähän tuurista kiinni, että millaisen lääkärin luo pääsee. Neurologit tulkitsevat lapsen haastavan käytöksen usein adhd:n aiheuttamaksi ja psykiatrit taas näkevät lapsen elämäntilanteen usein laajemmin, eikä diagnoosiksi automaattisesti läväytetä adhd. Olen mm. törmännyt tapaukseen, jossa neurologi diagnosoi alle kouluikäiselle lapselle adhd:n keskellä perheen vaikeaa avioerokriisiä. Toisaalla taas on olemassa koulukunta neurologeja, jotka eivät anna adhd-diagnoosia alle kouluikäiselle ollenkaan. Enkä nyt siis millään tavalla viittaa sinuun ja teidän perheeseen, vaan puhun yleisellä tasolla ja omista kokemuksistani, kun työskentelen adhd-lasten kanssa. Joskus vain mietin sitä, että onko diagnoosista kaikille hyötyä. Joskus se tietenkin helpottaa, saadaan tukitoimia ja kuntoutusta, kun on ns. mustaa valkoisella. Mutta välillä myös tuntuu, että niitä diagnooseja roiskitaan ihan villisti, kun ei jakseta miettiä sitä lapsen/perheen tilannetta kunnolla ja adhd onkin siitä kiva, että sillä voi selittää lähes kaiken. Ja sillon voi myös jäädä se todellinen ongelma hoitamatta (jos taustalla onkin vaikka varhaisen vuorovaikutuksen tai perheen tunne-elämän ongelma ja tätä myötä diagnoosi on väärä tai sekundaarinen). Usein myös törmää siihen, että vanhemmat, opettajat, hoitajat, jne menettävät toivonsa lapsen suhteen, kun se diagnoosi annetaan. Että "eihän sille mitään voi, sillä on adhd". Mutta jälleen kerran, en puhu nyt sinusta/teistä, vaan ihan yleisesti omista kokemuksistani.

Mun aivot kuvattiin.

Ensin kävin neurologilla joka alkuun epäili, että mulla olisi ADD...mutta koska ADD/ADHD-diagnosointi ei varsinaisesti ole neurologin hommia, vaan pikemminkin neuropsykiatrin heiniä, hän ohjasi minut neurospsykiatriselle polille.

Lääkärini on koulutukseltaan psykiatrian erikoislääkäri, joka toimii apulaisylilääkärinä...eli ei kaiketi mikään ihan turha heppu kuitenkaan. Omaa diagnoosiani en saanut rastittamalla vain yhtä paperilappusta, vaan sen saaminen kesti vuoden. Tänä aikana rastitin lähes joka viikko paperilappuja, tein suusanallisia tehtäviä ja kävin pitkiä keskusteluja sekä lääkärin, että hoitajan kanssa. Hoitaja selvitti taustani ottamalla yhteyttä mm. opettajiin, jotka olivat opettaneen minua 1-2 luokalla vuonna nakki ja papu.

Uskon kyllä, että joku voi saada diagnoosin toista helpommin. Ja varmasti vääriäkin diagnooseja tapahtuu ihan yhtälailla, kuin minkä tahansa muun sairauden ollessa kyseessä. Mutta omaa diagnoosiani en mitenkään järin helpolla saanut, eikä sitä ole kukaan tuttavapiirinkään ADHD-aikuinen tai lapsi siten saanut, että ovat vain muutaman rastin ruutuun viskoneet. Joten vaikea kuvitella, että se nyt kuitenkaan NIIN yleistä olisi, kuin mitä väitetään.

Ja ei, en ajattele, että puhuisit minusta ja minun perheestäni, vaan ihan tosiaan yleisesti.

Mutta mitä tuohon "sillä voi selittää kaiken"-asiaan tulee, niin en ole KOSKAAN tavannut äitiä tai isää, joka nojautuu siihen jatkuvalla syötöllä. Sekään ei tarkoita sitä, etteikö tällaisia ihmisiä voisi olla, mutta tuntuu siltä, että aikalailla liioitellusti heidän olemassaolostaan kerrotaan...joka toinen diagnoosi on suunnilleen väärä ja ADHD-lasten vanhemmat vain laittavat lapsen huonon käytöksen ADHD:n piikkiin ja levittelevät käsiään, koska lapsi nyt vaan on sellainen, koska hällä on ADHD.

Ei. Ei se ihan noinkaan kyllä nyt mene. Ainakaan yleisesti ottaen. Välillä kyllä. Mutta ei läheskään aina. Ja toivoisinkin, että ne ylilyöntitapaukset jätettäisiin enempi omaan arvoonsa ja keskityttäisiin enempi siihen toiseen puoleen, sillä ylilyönnit tekevät tälla asialle vain hallaa. Kuten jo sanoin, ei ihme, jos ADHD:tä pidetään vähän humpuukina, koska joka toinen mamma väittää omalla lapsellaan moisen olevan. Vähän tylsää.

 

Mun aivot kuvattiin.

Ensin kävin neurologilla joka alkuun epäili, että mulla olisi ADD...mutta koska ADD/ADHD-diagnosointi ei varsinaisesti ole neurologin hommia, vaan pikemminkin neuropsykiatrin heiniä, hän ohjasi minut neurospsykiatriselle polille.

Lääkärini on koulutukseltaan psykiatrian erikoislääkäri, joka toimii apulaisylilääkärinä...eli ei kaiketi mikään ihan turha heppu kuitenkaan. Omaa diagnoosiani en saanut rastittamalla vain yhtä paperilappusta, vaan sen saaminen kesti vuoden. Tänä aikana rastitin lähes joka viikko paperilappuja, tein suusanallisia tehtäviä ja kävin pitkiä keskusteluja sekä lääkärin, että hoitajan kanssa. Hoitaja selvitti taustani ottamalla yhteyttä mm. opettajiin, jotka olivat opettaneen minua 1-2 luokalla vuonna nakki ja papu.

Uskon kyllä, että joku voi saada diagnoosin toista helpommin. Ja varmasti vääriäkin diagnooseja tapahtuu ihan yhtälailla, kuin minkä tahansa muun sairauden ollessa kyseessä. Mutta omaa diagnoosiani en mitenkään järin helpolla saanut, eikä sitä ole kukaan tuttavapiirinkään ADHD-aikuinen tai lapsi siten saanut, että ovat vain muutaman rastin ruutuun viskoneet. Joten vaikea kuvitella, että se nyt kuitenkaan NIIN yleistä olisi, kuin mitä väitetään.

Ja ei, en ajattele, että puhuisit minusta ja minun perheestäni, vaan ihan tosiaan yleisesti.

Mutta mitä tuohon "sillä voi selittää kaiken"-asiaan tulee, niin en ole KOSKAAN tavannut äitiä tai isää, joka nojautuu siihen jatkuvalla syötöllä. Sekään ei tarkoita sitä, etteikö tällaisia ihmisiä voisi olla, mutta tuntuu siltä, että aikalailla liioitellusti heidän olemassaolostaan kerrotaan...joka toinen diagnoosi on suunnilleen väärä ja ADHD-lasten vanhemmat vain laittavat lapsen huonon käytöksen ADHD:n piikkiin ja levittelevät käsiään, koska lapsi nyt vaan on sellainen, koska hällä on ADHD.

Ei. Ei se ihan noinkaan kyllä nyt mene. Ainakaan yleisesti ottaen. Välillä kyllä. Mutta ei läheskään aina. Ja toivoisinkin, että ne ylilyöntitapaukset jätettäisiin enempi omaan arvoonsa ja keskityttäisiin enempi siihen toiseen puoleen, sillä ylilyönnit tekevät tälla asialle vain hallaa. Kuten jo sanoin, ei ihme, jos ADHD:tä pidetään vähän humpuukina, koska joka toinen mamma väittää omalla lapsellaan moisen olevan. Vähän tylsää.

koska sinulle tehty kalliita vaativia tutkimuksia.

 

Chef olitko sä kamala koulussa? Villikkotyttö?