Onko KUKAAN katunut sitä että on tehnyt lapsia?

tänään kyl tuli taas aamulla hetkeksi ajatus päähän et mihin tuon 5v.n vois lykätä ettei tartteis sen kanssa vääntää.. aloitti kiukun ja herneiden nekkuun vetämisen heti ekaksi aamusta..tais jatkaa siihen mihin jäi eilen ilalla..on tempperamenttinen luonne ja ihan omanlaisensa tapaus...vetää myös herneet nenään pienestäkin ja hänen mielestään koko maailma on hälle kiukuinen jos sanotaan tiukemmin jostai asiasta ilman että ketään hälli kiukkuinen mistään ees olis. sitten veli kotiutui ja sitten meno vasta alkoikin...huhu..että näitä päiviä...onneksi saan likan kohta jumppaan ja omaa aikaa tunniksi.poika jää kotiin isän kanssa

 

Olen katunut ja tiedän muitakin, jotka ovat (hetkellisesti) katuneet.

Ja ei, ei todellakaan tarkoita sitä, ettenkö lasta rakastaisi tai että oikeasti haluaisin nyt tässä vaiheessa hänestä luopua...en tietenkään halua, kun olen kerennyt jo jonkun verran tutustua ja runsaasti kiintyä. Se ihana ja ainutlaatuinen ihminen on jo olemassa, yksi muiden ihmisten keskellä.
Se vaan on fakta, että olisi ollut kaikille osapuolille parempi, jos raskaus olisi aikanaan keskeytetty.

Sori että utelen, ei oo pakko vastata tietenkään mutta jäin miettimään tuota "jonkin verran tutustua" ja "yksi muiden ihmisten keskellä". Ja tuota keskeytysasiaa tietenkin.

Miksi ajattelet näin? Saitko lapsen yksin ja ilman tukiverkkoja? Tai rikkoutuiko parisuhde lapsen syntymän vuoksi? En pahalla tarkoita lainkaan, jotenkin on vaan itselleni vieras ajatus.
Mulle mun lapset ei todellakaan ole ns. ihmisiä muiden joukossa vaan tärkeimmät ihmiset mieheni lisäksi koko maailmassa ja koen tutustuneeni heihin jollain tasolla jo kohdussa (tuntuivat tutuilta jo ensikatseesta) ja toki lisää kun oppivat puhumaan ja ilmaisemaan itseään sanallisesti.

 

Mä en oo muutoin sitä katunut, mutta nyt kun alkavat pikkuhiljaa "lentää pesästä" nuo tenavat, niin se luopumisen tuska on mulle niin valtava, että joskus synkimpinä ikävän hetkinäni olen aatellut, ettei ois pitänyt koskaan saada lapsia, *snif*. (Ja aattelen myös niin, ettei lapsia vain tehdä, tai hankita..)

 

Ne on sun lapsia vaikka olisivat aikuisiakin. Aikuisilla lapsillakin voi olla vanhempia väsyttäviä, huolestuttavia ym. tilanteita ja elämäntapoja.

Kiitos tiedosta, vaikket suoraan sitä mulle osoittanut.
Myös naapureilla tai vaikka työkavereilla voi olla tosi väsyttäviä ja huolestuttavia tapoja. Saati sukulaisilla jos niitä ikävä kyllä sattuu olemaan. Tää on aika pitkälle asennekysymys. Mun mielestä on hienoa ja ihan oikeaa aikuisuutta jos jättää lastenteon väliin kun tuntuu ettei niitä oikeasti halua. Mut keskustelee sitten omissa, lapsettomissa ketjuissaan aiheista jotka kiinnostaa samankaltaisia. Eikä tule avoimesti tai rapatyylillä piilovittuilemaan ketjuihin mihin lapsettomia ja perhe-elämästä samallalailla kokevia kokoontuu keskustelemaan vertaistukea etsien.

 

Sori että utelen, ei oo pakko vastata tietenkään mutta jäin miettimään tuota "jonkin verran tutustua" ja "yksi muiden ihmisten keskellä". Ja tuota keskeytysasiaa tietenkin.

Miksi ajattelet näin? Saitko lapsen yksin ja ilman tukiverkkoja? Tai rikkoutuiko parisuhde lapsen syntymän vuoksi? En pahalla tarkoita lainkaan, jotenkin on vaan itselleni vieras ajatus.
Mulle mun lapset ei todellakaan ole ns. ihmisiä muiden joukossa vaan tärkeimmät ihmiset mieheni lisäksi koko maailmassa ja koen tutustuneeni heihin jollain tasolla jo kohdussa (tuntuivat tutuilta jo ensikatseesta) ja toki lisää kun oppivat puhumaan ja ilmaisemaan itseään sanallisesti.

Mun lapsi ei ole vielä niin montaa vuotta elämässäni ollut, jotta olisin kerennyt häneen täysin tutustua.
Persoona kehittyy jatkuvasti ja oikeastaan vasta nyt on kunnolla voinut alkaa tutustua häneen, kun hän osaa jo jollain tasolla keskustella asioista.
Yhdellä muiden joukossa tarkoitin lähinnä sitä, että hän on jo osa yhteisöä, sukua jne., eli aika isokin juttu jo omassa elinpiirissään. Minulle tietysti maailman tärkein.

Mulle lapsi ei tuntunut tutulta ensikatseesta eikä tunnu aina edelleenkään.
Saatan katsella häntä ja miettiä, että kuka tuo ihminen on ja tulee sellainen "irtaantunut" fiilis ja sellainen, että tuo ihminen on ihan outo ja tuntematon, onko se todella minun jne. Lapsi siis kohta 4-vuotias.
Hän on ihan erilainen kuin minä, eli se ehkä vielä lisää noita tunteita.
En toki oletakaan, että lapsi olisi joku "Ciervo Junior", mutta on se tietyllä tapaa ehkä haastavampaa henkisesti, kun lapsessa ei ole mitään sellaista, missä voisi nähdä itsensä tai mitään positiivisella tavalla tuttua.

Sain siis lapsen suunnittelematta ja jäin yksin hänen kanssaan. Suhde lapsen isään on ollut erittäin, erittäin vaikea ja se varmaan myös osaltaan hidastanut mun sopeutumisprosessia tähän vanhemmuuteen.
Tukiverkot on kunnossa onneksi, on ollut aina.

 

Mun lapsi ei ole vielä niin montaa vuotta elämässäni ollut, jotta olisin kerennyt häneen täysin tutustua.
Persoona kehittyy jatkuvasti ja oikeastaan vasta nyt on kunnolla voinut alkaa tutustua häneen, kun hän osaa jo jollain tasolla keskustella asioista.
Yhdellä muiden joukossa tarkoitin lähinnä sitä, että hän on jo osa yhteisöä, sukua jne., eli aika isokin juttu jo omassa elinpiirissään. Minulle tietysti maailman tärkein.

Mulle lapsi ei tuntunut tutulta ensikatseesta eikä tunnu aina edelleenkään.
Saatan katsella häntä ja miettiä, että kuka tuo ihminen on ja tulee sellainen "irtaantunut" fiilis ja sellainen, että tuo ihminen on ihan outo ja tuntematon, onko se todella minun jne. Lapsi siis kohta 4-vuotias.
Hän on ihan erilainen kuin minä, eli se ehkä vielä lisää noita tunteita.
En toki oletakaan, että lapsi olisi joku "Ciervo Junior", mutta on se tietyllä tapaa ehkä haastavampaa henkisesti, kun lapsessa ei ole mitään sellaista, missä voisi nähdä itsensä tai mitään positiivisella tavalla tuttua.

Voimia ja halaus sulle! Rehellisyydestä ihan ennenkaikkea. En mäkään kaikkia lapsiani ole aina rakastanut niinkuin tv tähdet konsanaan mutta kaikkia heitä mä rakastan silti yli kaiken.Vähän vaikea lause joillekkin, mutta ei varmasti sinulle ymmärtää.

Lapsen hankkiminen vahingossa ja siihen sopeutuminen, äitinä/isänä olemiseen kasvaminen on paljon vaikeampi ja hienompi saavutus kun oppia suunsoitto. Sitäkin taitoa toki joskus tarvitaan, vaikka sitten nettipalstalla. Empatia onkin sitten vielä vaikeampi laji. Mutta sitä sulta näkyy löytyvän.

 

[QUOTE="Tuhkimo";30255951]Minun väsymyksestäni se on juurikin lähtenyt, tiuskiminen ym. Lapset eivät osallistu paljoa kotitöihin, vaan elävät kuin pellossa, jättävät kaiken siihen mihin sattuu jäämään ja korjaavat omat jälkensä vasta kun huudan. Tavallinen puhe ei enää tehoa, ja nyt huomaan että heistäkin on tullut samanlaisia tiuskijoita ja marisijoita, kiukutellaan pienistä asioista ja tästä on tullutkin sellainen oravanpyörä että en tiedä miten pääsisi pois. Mies on töiden vuoksi paljon poissa kotoa, eikä lähellä ole minkäänlaista tukiverkkoa. Nuorin lapsista aloitti juuri koulun, enkä ole 10 vuoteen viettänyt yhtä ainoaa yötä yksin ilman lapsiani.[/QUOTE]

Se on sitten ruutu.fi ja Supernanny ukolle ja sulle. Katsotte jokusia jaksoja ja järjestätte perhe-elämänne kuntoon.

 

Olen Ciervolta udellut. Okei, nyt ymmärrän kyllä. On varmasti hankalaa nähdä omassa rakkaassa lapsessaan piirteitä/tapoja/eleitä/ilmeitä ihmisestä joka on ehkä henkisesti pettänyt sinut jättäessään sinut yksin lapsen kanssa (vaikka on voinut olla toiveesi myös jos suhde vaikea jo ennen lasta) ja jonka kanssa välit on huonot. Vaikeampi päästä yli kun muistutus on lapsen muodossa läsnä. Ja samalla varmaan tuntuu pahalta tuntea negatiivisia tunteita lasta kohtaan kun ei hän voi sille mitään että muistuttaa isäänsä. Äh, en osaa pukea sanoiksi mitä tarkoitan mutta nyt aukesi miksi kirjoitit miten kirjoitit. Pisteet rehellisyydestä ja aitoudesta!

 

Lapsethan on hirveitä. Kaikkihan niiden tekemistä katuu.

 

On kaduttanu mutta se vapaus kun muksu lähti pois ( 19 ) aamen