niinkö
Siskoni kanssa riideltyäni ihan välien katkaisemiseen asti (minun puolelta), aloin kovasti reflektoimaan käytöstäni siskoni syyteltyä minua uskomattoman kusipäiseksi ja itsekkääksi jne. Ihmettelin miten oma sisko voi noin sanoa mutta sitten mietin ettei kukaan noin räjähdä ilman syytä, pakko minussa on jotain sellaista olla. Tein narsismi testejä ja luin paljon narsismista, mitä olen siis ennenkin tehnyt kyllä ja olen ennenkin havainnut itsessäni narisistisia piirteitä. Aina olen kuitenkin jollain selityksellä saanut itseni nousemaan etten ole mikään narsisti vaan ihan aidosti mukava ja välittävä ihminen, mutta jotenkin nyt siskoni raivottua minulle oikein kunnolla, aloin miettimään tarkoitusperiäni ja lastenikin kohtaloa. Mistä siis tietää esim omien tekojensa tarkoitusperien olevan narsistisella vai sitten terveellä tavalla itsekkäitä? Kyllä minä omaa etuani ajan koska ei mielestäni tässä elämässä pärjää asettamalla muita etusijalle aina. En kuitenkaan satuta tarkoituksella ihmisiä, mutta tietämättäni ilmeisesti kyllä. :/
Kuinka empaattinen ihmisen oikein pitää olla? Siis jos keskellä kaupungin vilinää mummo kaatuu parin metrin päässä ja itse on juoksemassa myöhästymäisillään työhaastatteluun niin pitäisikö jäädä auttamaan vaikka lähellä on muitakin? En minä jäisi auttamaan kiireessä? Jos olisimme ainoat ihmiset mökkipolulla niin tottakai silloin, mutten suoraan sanottuna tiedä auttaisinko mummoa lain velvotteesta vai auttamisen halusta? Omasta mielestäni uskon kokevani aitoa auttamisen halua, mutta eiväthän narsistit myönnä motiivejaan. Entä jos oikeasti huijaan itseäni koska olen kiero narsisti ja oikeasti auttaisin tätä mummoa vaan etten joudu poliisin eli vieläpä auktoriteetin kanssa vaikeuksiin?
Miten siis erottaa normaalin narsismista? En minä tiedä mikä on normaalia, olenkin vasta 23. Olen aina muutenkin kokenut elämässä jonkinlaista alemmuudentunnetta ihan pienestä asti, usein ilman syytä. Vasta kun sain lapset, olen ollut aidosti onnellinen, liekö sekin vaan että synnytin jotain joka rakastaa minua ja on minusta riippuvainen?? Olenko jo niin kiero että uskon itse olevani mahtava ja empaattinen mutta kaikki hyvät ominaisuuteni perustuvat juuri siihen, että saisin arvostusta, ei siihen että olisin hyvä ihminen niinkuin kuuluukin olla. Omasta mielestäni suhtaudun kuitenkin erittäin hyvin krittiikkiin. Eikö se ole aika outoa narsistilta? En kihise sisäisesti enkä ulkoisesti kiukusta vaan mietin aina että miten voisin olla parempi ihminen. Onko tämäkin kuitenkin vaan joku keino parantaa tapojaan vain muiden suosion takia?? Jos kritiikki on täysin perätöntä tai tulee jotenkin mielestäni huonossa välissä niin pimahdan. Esim kerran eräs ylipainoinen (yli100kg) sanoi minulle että pitäisik sun syödä joskus kun oot tollanen luuranko niin menin ihan sekasin ja olis tehnyt mieli sanoo rumasti mutten viitsinyt enkö ensin edes pystynyt. Tuollainen kritiikki sekoittaa pääni, olin silloin siis hoikka mutten todellakaan alipainoinen luuranko.
Sen minussa myös on vahvaa niin tuo ihailun tarve, sekä tarve sanoa se viimeinen sana enkä siedä umpikujassa olemista vaan sekoan jos jään kiikkiin jotenkin. Voiko se olla vaan sellainen luonteenpiirre?? Lasten saannin jälkeen en ole juuri ehtinyt entisen kaveri piirini kanssa olemaan, lähinnä kahvittelun merkeissä olemme nähneet yhen kanssa kerrallaan, mutta kaipaan sitä porukassa olemista niiiin paljon, varsinkin koska olin kaveriporukkani pelle ja hauskuuttaja-usein huomion ja ihailun kohteena. Kaverini ovat aina olleet kauniimpia ja suositumpia eikä minua ole kyllä se ikinä haitannut enkä ole heitä siksi sabotoinut. Olisi ilmeisesti narsistina pitänyt?? Joitain täysin vastakkaisia piirteitä minulla on narsisteihin nähden muttei sekään kai mitään tarkoita. En esim ole mikään ulkonäkökeskeinen enkä huono rahankäyttäjä tms enkä enää muista kaikkea kun keskityin vain huonoihin puoliini. Olen myös loistava keksimään tekosyitä. Siis ihan joka paikkaan. En valehtele mutta jos jotenkin saan itseni näyttämään paremmalta jollain tavalla niin sen kyllä tuon ilmi. mutta haluaako kukaan jättää sanomatta jotain joka auttaa ettei näytä pelleltä tai mulkulta??
Minulle ammatinvalinta oli myös suuri imagokysymys. Koin suurta häpeää kun en päässyt heti opiskelemaan ja tunsin kovaa vääryyttä. Kun sitten viimein pääsin opiskelemaan tätä alaa, olin todella onnellinen kun saan tavallaan vihdoin näyttää maailmalle ja myöskin kertoa tittelini. Naurettavaa!! Siis toki kyse on muutenkin mukavasta työstä mutta ihmettelen tätä innokkuuttani miltä muiden silmissä näytän. Kuinka ylpeä saan olla jos opiskelen yleisesti arvostettua alaa??
Nyt kun välit meni siskoon niin väkisinkin tuli mietittyä asioita. Olen todella herkkä suuttumaan ja ihmiset saavat usein rauhoitella minua. Kun rauhoitun niin sitten kyllä rauhoitun. En siis heittele tavaroita yms mutta kiroilen ja olen aika kova tekemään kärpäsestä härkäsen. Rauhoitunkin kyllä todella helposti sellaisen ihmisen kanssa joka osaa vetää oikeasta narusta=mieheni. Olen myös kontrolloiva, kukaan muu ei osaa siivota kuin minä joka pidän kaiken tietyllä lailla, kukaan muu ei osaa hoitaa lapsiani kuin minä-muussa tapauksessa kaikki menee pieleen ja sekoan jos anoppi on vaihtanut lapseni vaatteet kyläreissun aikana koska se on minusta silmille hyppelyä. Tuntuu kuin hän vähättelisi minua, etten osaa edes lapsiani pukea ja vain hän osaa. Eivätkä vaatteet ole likaiset yms mutta anoppi tykkää laittaa itse ostamiaan vaatteita lapsille. Minusta se on tyhmää kun lapsilla jo vaatteet on. Anoppini on muutenkin kova hössöttämään ja vähän väliä sekoo kuuppa häneen. Ihan ääneenkin. Syötetään pullaa ja karkkia 1v ja mehua joka päivä ja neuvotaan koska lapset pitäisi viedä parturiin tai lääkärin. Eikä kuunneella vaikka sanoisin kauniiisti ettei karkkia noin pienelle niin nauretaan vain että ennen syötiin sitä tätä ja totakin 1v.Tulen tuollaisesta niiiin hulluksi ja mieheni vaan selittää jotain lasten edun ajattelemisesta ja höperyydestä ja mun tekis mieli muuttaa afrikkaan että saisin olla rauhassa ilman ärsyttäviä neuvoja. Normaalia xD???
Muitakin keksin. Esim teininä musta oli tosi ärsyttävää että mun kaveri sopi samalle päivälle aina monta menoa ja ilmotti vasta kun olin jo kylässä/kahvilassa että vaikka heikki/tiinakin tulee tänään illalla käymään ja olin niin pettynyt kun itse oletin että ollaan koko loppupäivä yhdessa ja jos aikaa jää niin soittakoot sitten kavereilleen muttei niin että minä varaan hänelle koko päivän ja hän minulle tunnin. Sanoin siitä kerran ja hän suuttui minulle vaikka sanoin ihan neutraalisti että olis kiva tietää tällaset etukäteen että oot varannu mulle tunnin päivästäs ja muille loput, ja tätä hän teki siis usein. Saatiin kyllä riita sovittua mutta ei hän anteeksi pyydellyt vaan minä. Minä pyytelen aina ihmisiltä anteeksi. Mistä tiedän pyydänkö sen takia etten kestä jäädä alakynteen vai aidosti katumuksesta? Pyydänkö anteksi että pääsen takaisin suosioon? Ei kai kukaan kuitenkaan halua olla yksinkään? Miksi minulle ei kukaan ole sanonut että olisin narsisti tai kamala paitsi siskoni nyt?? Olen myös lapsena ollut aika kova karjumaan muille, narsismia? Minusta kunnioitus pitää ansaita-vaivalla ja vain harvat saavat sen ilman sen kummempaa nuoleskelua. Jos ei joku kaverini siis suostunut tulemaan just mun mielen mukaan mun leikkiin niin suutuin ja karjuin.. En ole ikinä ymmärtänyt mitä mun päässä on oikein liikkunut kun olen lapsena, kavereilleni huutanut?? Siis hääh? Mikä mua vaivasi ja miksi mun vanhemmat ei puuttunut tähän ja kaveritkaan ei hylänneet?? Mulla oli myös ennen lasten saantia tosi huono itsetunto ja paljon harmaita jaksoja ja muistan jo varmaan 10v miettineeni helpointa itsemurha keinoa mutten halunnut mun vanhemmille stressiä ja hautajausjärjestelyjä.. Siis 10v ja itsemurha ajatukset??? Mun elämä ei edes ollut mitenkään kamala, mielestäni tosi tavallinen. Sain rakkautta ja leluja ja käytiin tapahtumissa jne. Miten lapsen voi olla aina onneton ja masentunut vaikka perhe on normaali, ehjä, ei väkivaltaa tms. Lasten saannin jälkeen vasta kuin heräsin että maailma onkin ihana paikka, olin kuin sumusta noussut elämän ihanuuteen ja tunsin itsenikin niin voimakkaaksi. Voiko narsismi jotenkin mennä ja tulla? Nyt taas kyllä piirteet tulevat esiim mutta no joo. Tuskin siskonikaan ihan syytön oli. Eikö riitaan tarvitse aina kaksi osapuolta. Sorry pitkä teksti mutta saimpa avautua! Haluan oikeasti varsinkin lasten takia muuttua (1v ja 3v siis)://
Kuinka empaattinen ihmisen oikein pitää olla? Siis jos keskellä kaupungin vilinää mummo kaatuu parin metrin päässä ja itse on juoksemassa myöhästymäisillään työhaastatteluun niin pitäisikö jäädä auttamaan vaikka lähellä on muitakin? En minä jäisi auttamaan kiireessä? Jos olisimme ainoat ihmiset mökkipolulla niin tottakai silloin, mutten suoraan sanottuna tiedä auttaisinko mummoa lain velvotteesta vai auttamisen halusta? Omasta mielestäni uskon kokevani aitoa auttamisen halua, mutta eiväthän narsistit myönnä motiivejaan. Entä jos oikeasti huijaan itseäni koska olen kiero narsisti ja oikeasti auttaisin tätä mummoa vaan etten joudu poliisin eli vieläpä auktoriteetin kanssa vaikeuksiin?
Miten siis erottaa normaalin narsismista? En minä tiedä mikä on normaalia, olenkin vasta 23. Olen aina muutenkin kokenut elämässä jonkinlaista alemmuudentunnetta ihan pienestä asti, usein ilman syytä. Vasta kun sain lapset, olen ollut aidosti onnellinen, liekö sekin vaan että synnytin jotain joka rakastaa minua ja on minusta riippuvainen?? Olenko jo niin kiero että uskon itse olevani mahtava ja empaattinen mutta kaikki hyvät ominaisuuteni perustuvat juuri siihen, että saisin arvostusta, ei siihen että olisin hyvä ihminen niinkuin kuuluukin olla. Omasta mielestäni suhtaudun kuitenkin erittäin hyvin krittiikkiin. Eikö se ole aika outoa narsistilta? En kihise sisäisesti enkä ulkoisesti kiukusta vaan mietin aina että miten voisin olla parempi ihminen. Onko tämäkin kuitenkin vaan joku keino parantaa tapojaan vain muiden suosion takia?? Jos kritiikki on täysin perätöntä tai tulee jotenkin mielestäni huonossa välissä niin pimahdan. Esim kerran eräs ylipainoinen (yli100kg) sanoi minulle että pitäisik sun syödä joskus kun oot tollanen luuranko niin menin ihan sekasin ja olis tehnyt mieli sanoo rumasti mutten viitsinyt enkö ensin edes pystynyt. Tuollainen kritiikki sekoittaa pääni, olin silloin siis hoikka mutten todellakaan alipainoinen luuranko.
Sen minussa myös on vahvaa niin tuo ihailun tarve, sekä tarve sanoa se viimeinen sana enkä siedä umpikujassa olemista vaan sekoan jos jään kiikkiin jotenkin. Voiko se olla vaan sellainen luonteenpiirre?? Lasten saannin jälkeen en ole juuri ehtinyt entisen kaveri piirini kanssa olemaan, lähinnä kahvittelun merkeissä olemme nähneet yhen kanssa kerrallaan, mutta kaipaan sitä porukassa olemista niiiin paljon, varsinkin koska olin kaveriporukkani pelle ja hauskuuttaja-usein huomion ja ihailun kohteena. Kaverini ovat aina olleet kauniimpia ja suositumpia eikä minua ole kyllä se ikinä haitannut enkä ole heitä siksi sabotoinut. Olisi ilmeisesti narsistina pitänyt?? Joitain täysin vastakkaisia piirteitä minulla on narsisteihin nähden muttei sekään kai mitään tarkoita. En esim ole mikään ulkonäkökeskeinen enkä huono rahankäyttäjä tms enkä enää muista kaikkea kun keskityin vain huonoihin puoliini. Olen myös loistava keksimään tekosyitä. Siis ihan joka paikkaan. En valehtele mutta jos jotenkin saan itseni näyttämään paremmalta jollain tavalla niin sen kyllä tuon ilmi. mutta haluaako kukaan jättää sanomatta jotain joka auttaa ettei näytä pelleltä tai mulkulta??
Minulle ammatinvalinta oli myös suuri imagokysymys. Koin suurta häpeää kun en päässyt heti opiskelemaan ja tunsin kovaa vääryyttä. Kun sitten viimein pääsin opiskelemaan tätä alaa, olin todella onnellinen kun saan tavallaan vihdoin näyttää maailmalle ja myöskin kertoa tittelini. Naurettavaa!! Siis toki kyse on muutenkin mukavasta työstä mutta ihmettelen tätä innokkuuttani miltä muiden silmissä näytän. Kuinka ylpeä saan olla jos opiskelen yleisesti arvostettua alaa??
Nyt kun välit meni siskoon niin väkisinkin tuli mietittyä asioita. Olen todella herkkä suuttumaan ja ihmiset saavat usein rauhoitella minua. Kun rauhoitun niin sitten kyllä rauhoitun. En siis heittele tavaroita yms mutta kiroilen ja olen aika kova tekemään kärpäsestä härkäsen. Rauhoitunkin kyllä todella helposti sellaisen ihmisen kanssa joka osaa vetää oikeasta narusta=mieheni. Olen myös kontrolloiva, kukaan muu ei osaa siivota kuin minä joka pidän kaiken tietyllä lailla, kukaan muu ei osaa hoitaa lapsiani kuin minä-muussa tapauksessa kaikki menee pieleen ja sekoan jos anoppi on vaihtanut lapseni vaatteet kyläreissun aikana koska se on minusta silmille hyppelyä. Tuntuu kuin hän vähättelisi minua, etten osaa edes lapsiani pukea ja vain hän osaa. Eivätkä vaatteet ole likaiset yms mutta anoppi tykkää laittaa itse ostamiaan vaatteita lapsille. Minusta se on tyhmää kun lapsilla jo vaatteet on. Anoppini on muutenkin kova hössöttämään ja vähän väliä sekoo kuuppa häneen. Ihan ääneenkin. Syötetään pullaa ja karkkia 1v ja mehua joka päivä ja neuvotaan koska lapset pitäisi viedä parturiin tai lääkärin. Eikä kuunneella vaikka sanoisin kauniiisti ettei karkkia noin pienelle niin nauretaan vain että ennen syötiin sitä tätä ja totakin 1v.Tulen tuollaisesta niiiin hulluksi ja mieheni vaan selittää jotain lasten edun ajattelemisesta ja höperyydestä ja mun tekis mieli muuttaa afrikkaan että saisin olla rauhassa ilman ärsyttäviä neuvoja. Normaalia xD???
Muitakin keksin. Esim teininä musta oli tosi ärsyttävää että mun kaveri sopi samalle päivälle aina monta menoa ja ilmotti vasta kun olin jo kylässä/kahvilassa että vaikka heikki/tiinakin tulee tänään illalla käymään ja olin niin pettynyt kun itse oletin että ollaan koko loppupäivä yhdessa ja jos aikaa jää niin soittakoot sitten kavereilleen muttei niin että minä varaan hänelle koko päivän ja hän minulle tunnin. Sanoin siitä kerran ja hän suuttui minulle vaikka sanoin ihan neutraalisti että olis kiva tietää tällaset etukäteen että oot varannu mulle tunnin päivästäs ja muille loput, ja tätä hän teki siis usein. Saatiin kyllä riita sovittua mutta ei hän anteeksi pyydellyt vaan minä. Minä pyytelen aina ihmisiltä anteeksi. Mistä tiedän pyydänkö sen takia etten kestä jäädä alakynteen vai aidosti katumuksesta? Pyydänkö anteksi että pääsen takaisin suosioon? Ei kai kukaan kuitenkaan halua olla yksinkään? Miksi minulle ei kukaan ole sanonut että olisin narsisti tai kamala paitsi siskoni nyt?? Olen myös lapsena ollut aika kova karjumaan muille, narsismia? Minusta kunnioitus pitää ansaita-vaivalla ja vain harvat saavat sen ilman sen kummempaa nuoleskelua. Jos ei joku kaverini siis suostunut tulemaan just mun mielen mukaan mun leikkiin niin suutuin ja karjuin.. En ole ikinä ymmärtänyt mitä mun päässä on oikein liikkunut kun olen lapsena, kavereilleni huutanut?? Siis hääh? Mikä mua vaivasi ja miksi mun vanhemmat ei puuttunut tähän ja kaveritkaan ei hylänneet?? Mulla oli myös ennen lasten saantia tosi huono itsetunto ja paljon harmaita jaksoja ja muistan jo varmaan 10v miettineeni helpointa itsemurha keinoa mutten halunnut mun vanhemmille stressiä ja hautajausjärjestelyjä.. Siis 10v ja itsemurha ajatukset??? Mun elämä ei edes ollut mitenkään kamala, mielestäni tosi tavallinen. Sain rakkautta ja leluja ja käytiin tapahtumissa jne. Miten lapsen voi olla aina onneton ja masentunut vaikka perhe on normaali, ehjä, ei väkivaltaa tms. Lasten saannin jälkeen vasta kuin heräsin että maailma onkin ihana paikka, olin kuin sumusta noussut elämän ihanuuteen ja tunsin itsenikin niin voimakkaaksi. Voiko narsismi jotenkin mennä ja tulla? Nyt taas kyllä piirteet tulevat esiim mutta no joo. Tuskin siskonikaan ihan syytön oli. Eikö riitaan tarvitse aina kaksi osapuolta. Sorry pitkä teksti mutta saimpa avautua! Haluan oikeasti varsinkin lasten takia muuttua (1v ja 3v siis)://