Näinpä.
Kyllä siinä meni aikaa ennenkuin uskalsi ajatella mitä on tehnyt, silti tuntui kamalalta alusta lähtien.
Helpointahan se oli uskotella, että mitään pahaa ei ole tapahtunut yms.(siis valehdella itselleen, ettei tuntuisi vieläkin pahemmalta)
Mutta, kun katsoo asioita suoraan silmiin, myöntää tapahtumat, suree, katuu, häpeää,
iloitsee siitä, että NYT sentään tajuaa, eikä niin tule tapahtumaan enää koskaan...
On helpompi hyväksyä itsensä, ei tekoa.
Olen nähnyt monia ihmisiä, jotka valehtelevat ison osan elämästään itselleen, koska todellisuus löisi muutoin liiankin kovaa vasten kasvoja,
joillakin jopa lapsuudesta asti kertyneet traumat olisi käytävä läpi tämän myöntämisen jälkeen, joten on vain helpompi olla ja uskotella muuta.
onhan se aikamoinen