Olen monesta kohdasta samaa mieltä, siltikin menisin koulupsykologin juttusille, jos olisin huolissani lapsestani. Koulussa ei kaikkia ongelmia havaita, lapset voivat käyttäytyä pidättyväisemmin ja kotiin tullessa turvallisessa ympäristössä kaikki asiat pamahtavat päälle. Lapsen diagnoosi ei tarkoita sitä, että kaikille aloitetaan lääkitys ja terapiat ym. ym. Meidän lapsellamme on asperger (ap:n tapauksesta olisin veikannut, että lapsella on autismin piirteitä). Lapsi on liikuntatunteja lukuunottamatta, luokkansa paras oppilas. Hän käyttäytyy koulussa pidättyväisemmin, mutta kotona on joustamaton, räjähtelevä ja jumiutuva. Vaikka me vanhemmat kuinka rakastamme ja hyväksymme, on lapsen diagnoosi ja meidän vanhempien valmentaminen ollut todella tärkeä, jotta pystymme tukemaan lasta hänen vaikeuksissaan oikealla ja kasvattavalla tavalla.Mikä on normaalia ja mikä ei? Kaikki diagnoosit perustuvat ns. ihmisen perusmalliin ja siitä poikkeavat määritellään jonkin diagnoosin mukaisesti. Alistumme tosi herkästi ajatukseen, että erilaisempi olisi negatiivista ja se pitää tasapäistää heti. Usein mietin kuinka paljon myös ympäristökin voisi tulla vastaan, kasvattaa kaikkia ihmisiä hyväksymään toisiaan sellaisina kuin ovat. SIksi pienet poikkeamat eivät välttämättä tarkoita, että lapsessa olisi vikaa ja siihen pitäisi heti hankkia terapiat, lääkitykset yms. Joten ap:n kohdalla seuraisin pojan pärjäämistä ja jos äidin epäilys saisi lisää vahvistusta esim. murrosiässä, saattaisi tarkempi tutkimus olla järkevää. Niin kauan kaikki on hyvin, jos lapsi voi hyvin. Tärkeintä on, että kotona ymmärretään ja tuetaan. Lapsen perusvahvuus lähtee vanhempien rakkaudesta ja hyväksynnästä. Sitten tulevat vasta koulu, sukulaiset jne. Onko siis koulu valittanut pojastasi? Ymmärsin, ettei ole ja senpä takia huolesi saattaa olla turhaakin. Juttele kuitenkin opettajan kanssa, jos se sinun sydäntäsi keventäisi
Alkuperäinen kirjoittaja ei millään pahalla:
Alkuperäinen kirjoittaja hyvänenaika;29942828:
Minkä ikäinen olet? Ikäloppuna adhd-ihmisenä voin lohduttaa, että vuosien saatossa näkee oireyhtymässään myös hyviä asioita.
Meistä ei tule ikinä sohvaperunoita. Saatamme möllöttää tekemättömyydessäkin, mutta innostuassamme raivaamme esteet tieltämme. Epävarmuutemme ja heikko itsetuntomme muovaa meistä aikaa myöten empaattisia muiden ongelmia kohtaan. Kyvyttömyytemme pidättää tunteitamme saa meidät herkästi olemaan myös iloisia, suorasanaisia näteissäkin sanoissa ja luomaan yhteisöissä hyvää ilmapiiriä. Olemme erinomaisia nopeutta vaativissa tilanteissa ja suoriudumme useista, samanaikaisista tehtävistä pelastaen joskus jopa ihmisiä pahasta pulasta. Tylsistymme tehdessämme samaa työtä joka päivä, mutta puurramme innolla projekteissa. Pystymme aloittamaan uusia asioita, emmekä marmata miten ennen tehtiin niin. Olemme siis kokeilunhaluisia ja tutustumme uusiin ihmisiin. KUn sinun kaveripiirisi ryhtyy olemaan vanhoja, sanot eikä, ja haet nuorempaa seuraa, jotka jaksavat olla yhtä energisiä kuin sinä etenkin työelämässä. Me emme myöskään jää suremaan vanhoja kavereita, sillä osaamme etsiä nopeasti uusia.
Kävin pitkän terapian ja opin tuntemaan myös vahvuuteni. Löysin ammatin, jossa viihdyn ja jossa saan käyttää energiaani sekä keskittyä vain projekteihin. Se huonolla itsetunnolla varustettu minäni, joka ennen oli, alkoi häviämään. En puhu diagnoosistani enää, koska siitä on niin paljon hyötyä nyt elämässäni. On ammatteja, joissa se melkein vaaditaan "perustaidoissa".
Toivon, että löydät kanavan adhd-lahjallesi. Tie voi olla pitkä, jos et usko kykyihisi, mutta muista miten sinä sitten 96 vuoden iässä joka tapauksessa saat päähäsi lähteä fillaroimaan Hesasta Utsjoelle ja myös teet sen
