Hoitajat, kuoleman kohtaaminen työssä? Mitä ajatuksia ja tunteita herättää.

Itse opiskelen myös sairaanhoitajaksi ja viime syksynä olin ensimmäistä kertaa hoitamassa saattohoitopotilasta. Hän tuli hoitoon ''hyväkuntoisena'', käveli itse ja oli henkisesti täysissä voimissa vaikka olikin iäkäs. Hänellä diagnosoitiin erittäin pitkälle edennyt sairaus, osasi hakeutua hoitoon ensimmäisestä oireesta mutta mitään ei voitu enää tehdä. Hän eli sairaalassa 10 päivää, viimeiset pari päivää tajuttomuuden rajamailla. Itse pidin rankimpana katsoa niitä viimeisiä päiviä, kun potilas korisi ja sätki ja sairauden eteneminen aiheutti ulkonäköön rajuja muutoksia. Lääkärit onneksi kuuntelivat meitä hoitajia ja potilas sai erittäin vahvan kipulääkityksen. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksei häntä nukutettu viimeisinä päivinä, olisiko hänen viime hetkensä ollut niin rauhallisemmat? Omaistenkin oli tuskaisaa nähdä rakkaansa siinä kunnossa. Kuolema todella oli hänelle helpotus. Surullista, että hän sairastui, mutta sille kukaan ei olisi voinut tehdä mitään.

Vainajan laitto oli kaunis tilaisuus: pesimme ja puimme vainajan ja lauloimme omaisten kanssa virren.

Tänä keväänä olin harjoittelussa osastolla jossa hoidin nuoria ihmisiä, ja laitoin viimeiselle matkalle ikäiseni nuoren naisen. Silloin itkin minäkin, kuolema oli täysin yllättävä kaikille ja se omaisten tuska ja hätä oli kauhea. En ainakaan koe että omaiset pahastuivat, kun itseltänikin valuivat kyyneleet. Täytyy kuitenkin muistaa että omasta surusta huolimatta täytyy kyetä auttamaan omaisia hädässä.

 

Itselleni suhtautuminen riippuu vähän siitä että minkälainen "suhde" on ollut kuolevaan. Kuten muussakin elämässä, toiset kokee läheisemmäksi kuin toiset, ja jotkut tapahtumat jäävät mieleen kai ikuisiksi ajoiksi. Kunnioitan kyllä kuolevia ja kuolleita, mutta jotkut ovat vielä vuosienkin päästä mielessä, tai tulevat mieleen silloin tällöin. Kuten nyt tätä ketjua lukiessani n. 5 vainajaa nyt on kirkkaasti mielessä kuin kuolemat olisi tapahtunut eilen. Kukin eri syystä.

Joskus olen itkenyt, useinmiten en.

 

[QUOTE="Wieras";29920577]Yleensä jos löydetään kuollut ihminen niin soitetaan 112. Lääkäri tulee toteamaan kuolleeksi.[/QUOTE]

jos tämä on käsityksesi niin kannattaa vähän tutustua järjestelmään

 

[QUOTE="Jape";29919836]Ihan osuva "aloittelijan" kuvaus, eikä mitään väärää. Sitten kokemuksen ja rutiinin myötä se muuttuu samanlaiseksi kuin vaikka mattopesulan linjalla, puunaus ja pakettiin, sieltä on jo uutta tulossa.[/QUOTE]

Samaa mieltä, ei se vainaja aiheuta mitään tuntemuksia. Haluaa vaan laittaa nopeasti kun on vielä lämmin (jos esim osastolla kuollut). Haluaisin suomeen vaan kulttuuriin, jossa saattohoitopotilasta tm kuolevaa kipulääkittäisiin kunnolla, osa hoitajista tuntuu vähän pihtailevan.

Mutta kun potilas kuolee, ei siinä mitään erityistä. Laittokin kestää vain lyhyen hetken. Enemmän siinä korostuu omaisten kohtaaminen.

 

jos tämä on käsityksesi niin kannattaa vähän tutustua järjestelmään

Valitettavasti joissakin paikoissa se on käytäntö että soitetaan 112, kun eloton esim. vanhus "löytyy" vaikkapa huoneensa vuoteesta. Hoitaja ei voi kuolemaa todeta ja lääkäriä ei ole saatavilla esim. päivystysaikana.

 

Kuulostaa hyvältä että koit sen kunniatehtävänä, en tajua miten kukaan, omainen tai hoitaja, voisi kokea sen järisyttävänä?
Pahoin pelkään että osa hoitajista on työhönsä leipääntyneitä ja ajatusmaailma on että "Joutihan tuo jo mennäkkin, mitäs tässä sen kummempia...saatiinpas yks paikka lisää...eipä tästä tulias mitään jos alkais surra jokaista". Kuolemaan ei saisi turtua eikä pitää siitä itsestäänselvyytenä vaikka se on luonnollista.
Siinä yhdessa sairaanhoitajan kirjoittamas kirjas (en nyt muista nimeä) hoitaja kertoo että harjoittelijat ovat pettyneitä jos ei kukaan kuole heidän harjoittelujaksollaan. Kauhea ajats että vaikka oman omaisen kuolemaa odotetaan kieli pitkällä että saisi vaihtelua kun ei ole ennen kuollutta nähnyt. Hohhoijaa.

 

Kuulostaa hyvältä että koit sen kunniatehtävänä, en tajua miten kukaan, omainen tai hoitaja, voisi kokea sen järisyttävänä?
Pahoin pelkään että osa hoitajista on työhönsä leipääntyneitä ja ajatusmaailma on että "Joutihan tuo jo mennäkkin, mitäs tässä sen kummempia...saatiinpas yks paikka lisää...eipä tästä tulias mitään jos alkais surra jokaista". Kuolemaan ei saisi turtua eikä pitää siitä itsestäänselvyytenä vaikka se on luonnollista.
Siinä yhdessa sairaanhoitajan kirjoittamas kirjas (en nyt muista nimeä) hoitaja kertoo että harjoittelijat ovat pettyneitä jos ei kukaan kuole heidän harjoittelujaksollaan. Kauhea ajats että vaikka oman omaisen kuolemaa odotetaan kieli pitkällä että saisi vaihtelua kun ei ole ennen kuollutta nähnyt. Hohhoijaa.

Mielestäni katsot asioita vähän nurjalta kantilta. Ei ne opiskelijat odota kenenkään kuolemaa, vaan haluavat että sattuu olemaan paikalla kun niin käy, koska harjoittelussahan ollaan oppimassa erilaisia tilanteita. Se vaan on osa monien hoitajien "elämää", että kohdataan kuolevia ja kuolleita. Kyllähän palomiehetkin toivovat harjoitteluissaan pääsevän ns. tositoimiin. Ei näitä asioita koulun penkillä opi.

Lisäksi, uusi potilas tuo aina enemmän töitä kuin se että joku on siinä kauan. Ei hoitajia hyödytä kenenkään kuolema, koska paikka on suurinpiirtein täytetty jo ennen kuin kuollut ollaan viety kylmiöön.

 

Olen vanhainkodissa töissä. Siellä kuolema tuntuu luonnolliselta, joskus jopa odotetulta jos asukkaalla on ollut vaikea ja kivulias loppuelämä. Kuolema on yleensä rauhallinen tapahtuma jossa asukas nukkuu pois. Monesti omaiset ovat paikalla kuoleman hetkellä ja heidän annetaan rauhassa hyvästellä vainaja. Hoitajan tehtävä on tukea omaisia ja kuunnella heitä. Joskus omaisten on vaikea hyväksyä vanhan ihmisen kuolemaa. He saattavat viime metreillä vaatia sairaalaan lähettämistä ja tehohoitoa. Kuitenkin jokaisella vanhuksella on oikeus rauhalliseen poismenoon. Hoitajan tulee tällöin pitää vanhuksen puolta. Minusta kuolemaan tottuu mutta ei turru, jokainen tapaus on ainutlaatuinen.

 

Minä oon ollu hoitamassa kuolevaa, laittamassa muutamaa kuollutta ja käynyt ruumishuoneellakin muutamaan otteeseen, kuljettanut kuollutta yms.
En ymmärrä miksi täytyisi tuntua pahalta tai jäädä asiaa vatvomaan vielä kotiajallakin kun hoitotyössä on kuolema työpaikasta riippuen läsnä ja jopa odotettavissakin.
Tottakai se saattaa säväyttää/järkyttää ihmisestä riippuen kun ekoja kertoja noita asioita kokee mutta hoitoalalla työskentelevän täytyy oppia pääsemään asioista yli koska ne kuuluu työnkuvaan.
Ekan kerran kun kävin ruumishuoneella ja mukana oli yksi hoitaja ja yksi toinen opiskelija niin siinä huomasin et eri ihmiset reagoi eri tavalla.
Potilas ruumishuoneella oli sellainen vanhus jota olimme kumpikin opiskelija hoitaneet juuri edellisenäkin päivänä ja oli kuollut yön aikana.
Aamulla kun menimme katsomaan häntä niin minusta tuntui luontevalta ja suhtauduin asiaan omasta mielestäni ammatillisella tavalla, se tuli luonnostaan. Olin kiinnostunut siitä mitä hoitaja sanoi/puhui ja katsoimme kuollutta vanhusta ja teimme huomioita.

Toisen opiskelijan näkökulmasta tilanne oli aivan erilainen.
Heti kun vedimme kuolleen potilaan kylmälokerosta niin tämä toinen opiskelija sai hysteerisen kohtauksen. Alkoi itkemään ja hyperventiloimaan. Ei pystynyt hengittämään. Hänen piti mennä pois tilanteesta ja joko sen päiväinen harjotteluvuoro meni hänen osaltaan siihen että istui taukohuoneessa itkemässä ja sairaalapsykologi jutteli hänen kanssaan. Itse en ymmärtänyt silloin ollenkaan näin ääripään voimakasta reaktiota.

Mutta kuten sanottu, meitä on erilaisia ja joka lähtöön.

Ja kyllä, jokaiseen työtehtävään tulee ajan kanssa jonkinmoinen rutiini ja siihen ikään kuin " turtuu ", en keksi muuta sanaa nyt.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita mielestäni ollenkaan että hoitaja/opiskelija yms. olisi millään tavalla tunteeton, miltä se voi ulkopuolisen silmin vaikuttaa. Kaikkeen vaan tottuu ja mielestäni on hyvän hoitajan merkki jos ei vatvo työasioita ja muuta vielä omalla ajallakin. Siinä ei välttämättä kauan pää kestäisi. Asiat pitää pystyä käymään läpi joko omassa päässä tai ulkopuolisen, esim. työkaverin kanssa, muuten ei pääse eteenpäin.

 

Mielstäni ei ole pahaa, jos hoitaja tekee homman rutinoituneesti ja vailla omia suruntunteita. Kunhan vainajan kohtelu on asiallista. Silloin kun itse olin työharjoittelussa terveyskeskuksen vuodeosastolla, niin siellä oli niin hemmetinmoinen kiire, että sai oikein etsiä kohtaa, missä pääsee laittamaan vainajan kylmäkaappikuntoon.

 

Valitettavasti joissakin paikoissa se on käytäntö että soitetaan 112, kun eloton esim. vanhus "löytyy" vaikkapa huoneensa vuoteesta. Hoitaja ei voi kuolemaa todeta ja lääkäriä ei ole saatavilla esim. päivystysaikana.

Tottakai soitetaan 112, MUTTA meilläkään ei tule lääkäri kohteeseen, vaan se "kroppa" kuljetetaan hauturin toimesta sitten tk:lle tmv. jossa se lääkäri on ja kuoleman toteaa. Ja tuohon lanssiasiaan, niin, eihän kotihoito varsinaisesti sitä lanssia tilaa, vaan häkehän sen päätöksen tekee, mitä porukkaa se sinne paikalle lähettää ilmoituksen saatuaan. Jos häke päättää, että lanssi tulee paikalle, niin se tulee silloin, vaikka kuinka koittaisit sanoa, että sitä ei enää tarvita...

Niin itsekin olen kotihoidossa ja vielä ei yhtään vainajalöytöä ole tullut vastaan tässä työpaikassa, mutta olen ollut vanhainkodilla sekä lansissa, että kuolema ei ole kuitenkaan vieras juttu. Ja tottahan sen ensimmäisen kuolleen näkeminen (oli se sitten siviilissä tai töissä) jännittää, mutta kyllä siihen kuolemaan töissä jotenkin "rutinoituu". Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että vainajan laitto tai muu asian ympärille liittyvä muuttuisi jotenkin välinpitämättömäksi tai töykeäksi tai liukuhihnamaiseksi. Mutta en minä kuitenkaan jokaista vanhusta itke, vaikka se olis tullut kuinka tutuksi. Se kuolema nyt sattuu kuulumaan tähän elämään ja hoitotyöläisen arkeen varsinkin ja siihen pitää suhtautua niin, eikä niiden saa myöskään antaa ikuisesti jäädä kummittelemaan takaraivoon tai muuten tätä työtä ei pysty tekemään. Itseään ei tarvitse kovettaa vallan tunteettomaksi, mutta pitää kuitenkin muistaa se ammatillisuus ja olla myös sinut asian kanssa, jotta pystyy hoitamaan myös ne loppupäivän työt. Tosin, kun olen ollut myös esim. noita radalle silpoutuneita siivoamassa, niin siinä kohtaa tuntuu nuo "sänkyynsä kuolleet" aika iiseiltä keisseiltä, enkä usko meneväni edelleenkään minkään sortin paniikkiin, kun se ensimmäinen tässäkin työssä tulee vastaan, vaikka viimeisestä vainajan kohtaamisesta on jo aikaakin. Ja ainoa kunnon itku on mulle tullut yhdellä kätkytkuolemakeikalla, vaikkakaan ei siellä tilannepaikalla, vaan vasta sitten autossa. Se vaan tuntuu niin himputin väärältä, että pieni viaton lapsi otetaan pois niin äkkiä...