vvvvieras
Itse opiskelen myös sairaanhoitajaksi ja viime syksynä olin ensimmäistä kertaa hoitamassa saattohoitopotilasta. Hän tuli hoitoon ''hyväkuntoisena'', käveli itse ja oli henkisesti täysissä voimissa vaikka olikin iäkäs. Hänellä diagnosoitiin erittäin pitkälle edennyt sairaus, osasi hakeutua hoitoon ensimmäisestä oireesta mutta mitään ei voitu enää tehdä. Hän eli sairaalassa 10 päivää, viimeiset pari päivää tajuttomuuden rajamailla. Itse pidin rankimpana katsoa niitä viimeisiä päiviä, kun potilas korisi ja sätki ja sairauden eteneminen aiheutti ulkonäköön rajuja muutoksia. Lääkärit onneksi kuuntelivat meitä hoitajia ja potilas sai erittäin vahvan kipulääkityksen. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksei häntä nukutettu viimeisinä päivinä, olisiko hänen viime hetkensä ollut niin rauhallisemmat? Omaistenkin oli tuskaisaa nähdä rakkaansa siinä kunnossa. Kuolema todella oli hänelle helpotus. Surullista, että hän sairastui, mutta sille kukaan ei olisi voinut tehdä mitään.
Vainajan laitto oli kaunis tilaisuus: pesimme ja puimme vainajan ja lauloimme omaisten kanssa virren.
Tänä keväänä olin harjoittelussa osastolla jossa hoidin nuoria ihmisiä, ja laitoin viimeiselle matkalle ikäiseni nuoren naisen. Silloin itkin minäkin, kuolema oli täysin yllättävä kaikille ja se omaisten tuska ja hätä oli kauhea. En ainakaan koe että omaiset pahastuivat, kun itseltänikin valuivat kyyneleet. Täytyy kuitenkin muistaa että omasta surusta huolimatta täytyy kyetä auttamaan omaisia hädässä.
Vainajan laitto oli kaunis tilaisuus: pesimme ja puimme vainajan ja lauloimme omaisten kanssa virren.
Tänä keväänä olin harjoittelussa osastolla jossa hoidin nuoria ihmisiä, ja laitoin viimeiselle matkalle ikäiseni nuoren naisen. Silloin itkin minäkin, kuolema oli täysin yllättävä kaikille ja se omaisten tuska ja hätä oli kauhea. En ainakaan koe että omaiset pahastuivat, kun itseltänikin valuivat kyyneleet. Täytyy kuitenkin muistaa että omasta surusta huolimatta täytyy kyetä auttamaan omaisia hädässä.