On pelottavaa, että vaikka ikää tulee niin hölmöilyt ei ole loppuneet

Lain mukaan aikuinen on 18 vuotta täyttänyt, mutta usein 25-vuotiasta pidetään henkisesti aikuisena.

Luulisi kun käy kohta jo neljääkymmentä että aivopierut ja typerät ideat olisivat seuloutuneet pois. Mutta ei. On harmittomia toilailuja mutta pahojakin virheitä.

Mulle tuli tää aihe vaan mieleen tuolta hääketjusta, että vaikka me ei miehen kans oltu nuoria mennessämme naimisiin, niin meinasimme tilata häihin kuumailmapallon jolla oltaisiin komeasti poistuttu illalla paikalta. Hauska idea, mutta jälkikäteen mietin miten kornia ja suureellista se olisi ollut.

Tai kämppiksen kanssa ihastelimme kaupungin läheisyydessä olevaa kukkapeltoa, poimimme kukkia maljakkoomme ja tajusimme jälkikäteen että se oli siirtolapuutarha (mökkejä ei paljoa ollut).
Ja miljoona muuta sekoilua jotka on tehty aikuisiällä.

Tässä hiljakkoin möläytin töissä semmoisen lauseen jota kadun, ja jota muistellaan varmasti pitkään. Ah, milloin opin?

 

Kerro minkä lauseen!

 

Huhhuh, on kyllä melkosta hölmöilyä! Nolo.

 

Pitäisi olla vaan tasapaksua, harmaata massaa jonka huumori on sallitunlaista ja joka ei poikkea "kaavasta".

Joillekin se kaava on sisäänrakennettu ja he ovatko edenneet suoraviivaisesti elämässään. Mulle se aina on ollut vaikeaa. Pienissä asioissa se on ollut ok, mutta kun tässä iässä saa isoista virheistä jo maksaa. Toista se oli nuorena kun sai tehdä ja sanoa mitä huvittaa ja kaikki laittoi sen nuoruuden piikkiin.

 

mitään ei kannata tunnustaa. :xmas:

 

"Kerro kerro": se oli semmoinen positiivinen lause jonka pomo oli minulle sanonut itsestäni. Hö, ei tuommoisia muille kerrota, ne pidetään omana tietona ja tuo mun lause vaikutti jälkikäteen ajateltuna leuhkalta muiden silmissä.

Yritän opetella hyvän itsetunnon mutta nöyryyden yhdistelmää.

"Nohh", juu nuo oli ihan hauskoja esimerkkejä. Mutta siis kun niitä oikeasti vakavia on ollut paljon.

 

Päätön, näinpä. Fiksut eivät virheistään huutele vaan toivovat ettei muut huomaisi niitä.

 

Toista se oli nuorena kun sai tehdä ja sanoa mitä huvittaa ja kaikki laittoi sen nuoruuden piikkiin.

..........

En tunnista tästä itseäni. Oma nuoruus ja nuori aikuisuus ei ollut kovin huoletonta. Relasin vasta 30 v täytettyäni. Tärkeintä on, että se oma sisin ei unohdu aikuusuuden myötä ja säilytämme iloisen ja uteliaan asenteen elämää kohtaan.

 

Joo-o, tunnistan itseni. Ja se tunne, ettei ole oikeasti näin vanha. Olen aina ajatellut, että 4kymppisellä olisi jo aikuisen elkeet ja varmat otteet. ETtä huokuisi sellaista aikuisuutta.... mutta ei, eikä mua kovin moni edes usko niin vanhaksi tai että mulla oedes olisi lapsia, tai jos on niin selllaisia pieniä vain... Mun vanhin kuitenkin lähentelee jo täysi-ikäisyyttä hänkin.... Kun kuljetaan esikoisen kanssa yhdessä kaupaungilla niin meitä usein luullaan siskoiksi...
Ja joo, kaikke apientä tyhmää tulee tehtyä. Onko se sitten sellainen naivi luonne vai mitä. ?
Yksi mun kaveri kyllä sanoi, ettei hän oikein näe, että mä koskaan kasvaisin aikuiseksi. Enkä nyt tarkoita (eikä tarkoittanut hänkään) etteikö mussa olisi vastuuntuntoa ja kykyä olla vanhempi tai aikuinen, vaan että olen sellainen ikuinen lapsi hölmöinen päähänpistoineni ja hassuine luuloineni....

 

Oletteko huomanneet kun teille on tullut ikää 30 ylöspäin että mielenkiinto moniin asioihin elämässä on vähentynyt?
Itsellä ei enää kiinnosta musiikin kuuntelu niin kuin nuorempana, urheilun katsominen tv:stä vähentynyt, elokuvia ei kiinnosta katsella, autot ei enää kiinnosta niin kuin nuorena, tuntuu että lähes kaikkeen katoaa kiinnostus, tätäkö tämä vanhentuminen on?
Ei ihme että kun ulkona katsoo vanhempia ihmisiä niin niillä on naamat jatkuvasti norsunvitulla ja ovat niin synkän näkösiä.

 

Tai mä itse ajattelen ehkä siten, että mun sisäinen lapsi on ja pysyy. Tokihan mä ihan oikeasti olen aikuinen. Enkä haluaisikaanolla enää lapsi. Vanheneminen on kaikesta huolimatta ihan jees.

 

Hopeatoffee, saat kuulostamaan tuon niin kauniilta:"iloinen ja utelias asenne elämää kohtaan". Mun pitäisi sen sijaan mennä enemmän sen tylsän kaavan mukaan koska olen ollut liian huoleton tekemissäni ja sanomisissani...

Tai kaipa tämä kaikki on tätä tarkkaavaisuushäiriötä. En tiedä miten paljon terveemmät joutuvat katumaan iltaisin päivän sanomisiaan, mutta mulla niitä aivopieruja ja möläytyksiä on paljon.

 

Oletteko huomanneet kun teille on tullut ikää 30 ylöspäin että mielenkiinto moniin asioihin elämässä on vähentynyt?
Itsellä ei enää kiinnosta musiikin kuuntelu niin kuin nuorempana, urheilun katsominen tv:stä vähentynyt, elokuvia ei kiinnosta katsella, autot ei enää kiinnosta niin kuin nuorena, tuntuu että lähes kaikkeen katoaa kiinnostus, tätäkö tämä vanhentuminen on?
Ei ihme että kun ulkona katsoo vanhempia ihmisiä niin niillä on naamat jatkuvasti norsunvitulla ja ovat niin synkän näkösiä.

En ole huomannut. Jaksan katsoa hömppäsarjoja, ja vaikka lastenohjelmiakin. Ainoastaan enää ei ole aikaa tehdä kaikkea sitä kivaa mitä haluaisi. On kuitenkin työ, lapset ja velvollisuudet. Pakko priorisoida.

 

Echoseni, olet ihana juuri tuollaisena kuin olet :hug:

 

Mulla sama kokemus Hopea Toffeen kanssa, eli nuoruudessa sitä pelkäsi jokaista virhettä, joten sulautui vaan massaan ja oli mielummin hiljaa, ettei heitellyt sammakoita.

Aikuisuus on ihanaa. Voi milloin vain kiivetä puuhun, tuntematta katseita selässä. Voi kertoa itsestä mitävain, pelkäämättä tulevan loukatuksi. Enään ei haittaa, vaikka tekisi jotain kornia tai turhan mahtipontista, koska kuka siitä välittäisi, ketä se haittaisi.

 

Mulla sama kokemus Hopea Toffeen kanssa, eli nuoruudessa sitä pelkäsi jokaista virhettä, joten sulautui vaan massaan ja oli mielummin hiljaa, ettei heitellyt sammakoita.

Aikuisuus on ihanaa. Voi milloin vain kiivetä puuhun, tuntematta katseita selässä. Voi kertoa itsestä mitävain, pelkäämättä tulevan loukatuksi. Enään ei haittaa, vaikka tekisi jotain kornia tai turhan mahtipontista, koska kuka siitä välittäisi, ketä se haittaisi.

Tämä on kyllä totta. Aikuisuudessa, tai sanotaanko, että elämän kokemuksen myötä itsevarmuus omasta itsestää on vahvistunut. Nyt voi rohkeasti olla omaitsensä.

Ja sanottakoon nyt, että ei multa ihan kauheasti pääse möläytyksiä. Mun lapsekkuus on enemmän olemuksessa ja persoonassa.

 

Tykkään edelleen tässä iässä samoista asioista kuin nuorena eli kirjallisuus ja sarjakuvat, musiikki, hedelmäkarkit, kikattelu ystävien kanssa. Kirjoittaminen on jäänyt, koska ei ole aikaa hiljaiseen joutilaisuuteen.Eli ei se oma sisin mihinkään muutu iän myötä. Vaikka elämä voi olla välillä raskasta ja tulee vaikeuksia ja lapset valvottavat ihan zombieksi, niin ei nämä asiat mihinkään haihdu. Vai haihtuuko ne?

 

Oletteko huomanneet kun teille on tullut ikää 30 ylöspäin että mielenkiinto moniin asioihin elämässä on vähentynyt?
Itsellä ei enää kiinnosta musiikin kuuntelu niin kuin nuorempana, urheilun katsominen tv:stä vähentynyt, elokuvia ei kiinnosta katsella, autot ei enää kiinnosta niin kuin nuorena, tuntuu että lähes kaikkeen katoaa kiinnostus, tätäkö tämä vanhentuminen on?
Ei ihme että kun ulkona katsoo vanhempia ihmisiä niin niillä on naamat jatkuvasti norsunvitulla ja ovat niin synkän näkösiä.

En allekirjoita.
olen 37 ja toivoin ja sain uuden mp3-soittimen äitienpäivälahjaksi, latasin sinne jo 10 levyä (Volbeat, Rautiainen etc.) musiikkia, ja odotan että pääsen soittimen kanssa kohta lenkille.
Illalla katsoin vuokratun leffan, ja ensi viikolle pitäisi varata aika kampaajalle kun siili on päässyt irokeesin ympäriltä kasvamaan....
4 lapsen tylsä äitivanhus siis

 

Tykkään edelleen tässä iässä samoista asioista kuin nuorena eli kirjallisuus ja sarjakuvat, musiikki, hedelmäkarkit, kikattelu ystävien kanssa. Kirjoittaminen on jäänyt, koska ei ole aikaa hiljaiseen joutilaisuuteen.Eli ei se oma sisin mihinkään muutu iän myötä. Vaikka elämä voi olla välillä raskasta ja tulee vaikeuksia ja lapset valvottavat ihan zombieksi, niin ei nämä asiat mihinkään haihdu. Vai haihtuuko ne?

Tätä pohdittiin ystävän kanssa. Hän on aina ollut aikuinen. Samoin mun mies. Kummatkin ovat syntyneet keski-ikäisinä....
Toisaalta sisin voi myös muuttua jos elämässä tapahtuu jotain niin järisyttävää, että se muuttaa jo perusolemustakin.

 

Ehkä iän myötä olen oppinut olemaan rohkeasti oma itseni ja pitämään rajoistani kiinni. En myöskään elä elämääni kuunnellen muiden mielipiteitä kuten äitini. Elämä on liian lyhyt, jotta puristuisin muiden asettamaan muottiin.

 

Oletteko huomanneet kun teille on tullut ikää 30 ylöspäin että mielenkiinto moniin asioihin elämässä on vähentynyt?
Itsellä ei enää kiinnosta musiikin kuuntelu niin kuin nuorempana, urheilun katsominen tv:stä vähentynyt, elokuvia ei kiinnosta katsella, autot ei enää kiinnosta niin kuin nuorena, tuntuu että lähes kaikkeen katoaa kiinnostus, tätäkö tämä vanhentuminen on?
Ei ihme että kun ulkona katsoo vanhempia ihmisiä niin niillä on naamat jatkuvasti norsunvitulla ja ovat niin synkän näkösiä.

Juu. Mulla oli kolmekymppisenä semmoinen olo että "ei mitään uutta auringon alla", kaikkeen lopahti kiinnostus. Nyt se kiinnostus on palannut ja se kohde on semmoisissa perusasioissa...luonnossa, ihmisissä, jne. Mua ei enää kiinnosta maailmanympärysmatka 5 tähden hotelleissa.

 

Tätä pohdittiin ystävän kanssa. Hän on aina ollut aikuinen. Samoin mun mies. Kummatkin ovat syntyneet keski-ikäisinä....
Toisaalta sisin voi myös muuttua jos elämässä tapahtuu jotain niin järisyttävää, että se muuttaa jo perusolemustakin.

Totta tuokin. Vaikka oman lapsen kuolema voi olla tällainen koettelemus tai paha onnettomuus. Omassa lähi/tuttavapiirissä on oman lapsen menettänyt sekä Myyrmannin pommi-iskun uhri.

 

Vanhuus: Ei mun mielenkiinto asioita kohtaa ole hävinnyt. Sitävastoin, on löytynyt paljon uusiakin kiinostuksen kohteita. Kun ne yhditää lapsiin ja opiskeluun, ei vain aika riitä kaikkeen eli aina jostain on myös luovuttava tai pistettävä odottamaan sitä aikaa, kun on aikaa.

 

Tämä on kyllä totta. Aikuisuudessa, tai sanotaanko, että elämän kokemuksen myötä itsevarmuus omasta itsestää on vahvistunut. Nyt voi rohkeasti olla omaitsensä.

Ja sanottakoon nyt, että ei multa ihan kauheasti pääse möläytyksiä. Mun lapsekkuus on enemmän olemuksessa ja persoonassa.

Lapsenomaisuus vai lapsellisuus? Tuo eka on ihana mutta jälkimmäisestä haluan itsessäni eroon...

 

Ehkä iän myötä olen oppinut olemaan rohkeasti oma itseni ja pitämään rajoistani kiinni. En myöskään elä elämääni kuunnellen muiden mielipiteitä kuten äitini. Elämä on liian lyhyt, jotta puristuisin muiden asettamaan muottiin.

Juuri näin. Toisaalta olen kuullut näin aikuisena että oidin jo nuorena ppuoleni ja osasin seisoa päätösteni takana... Itse taas tunnen, että olin kovin epävarma ja moni asia mietitytti... enkä aina uskaltanut sanoa, vaikka olisi pitänyt..