Minut on raiskattu 20 vuotta sitten. Olin 17-vuotiaana nuorena naisena normaalilla iltalenkilläni (juoksin 5 x vkossa, kuten edelleenkin), kun alikulkutunnelin kohdalla mieshenkilö kartan kanssa kyseli neuvoa, miten löytää tiettyyn paikkaan. Kun pysähdyin auttamaan, siinä sitten kävi kuten kävi. Sain vielä mustan silmänkin. Tyyppiä ei koskaan löydetty, ei ollut paikallinen.
Olen nykyään varmaankin jo päässyt niin yli tapahtuneesta kuin siitä nyt ylipäätään voi päästä. Ja joo, tiedän, että minulla on oikeuteni ja ettei kellään ole oikeutta koskea minuun, vaikka kulkisin minkälaisessa tilassa tahansa missä tahansa. Minulla kuitenkin on itsesuojeluvaisto ja olen realisti myös sen suhteen, että vaikka raiskaus kuinka on rikos ja todella väärin, niin aina on tyyppejä, jotka kaikesta huolimatta raiskaavat. Juuri siitä syystä minä näen naisten "neuvomisen" hyvänä asiana, en holhouksena. Ja näin suhtautui asiaan suuri osa myös silloisesta tukiryhmästäni (tietysti löytyy myös niitä raiskattuja, jotka ovat toista mieltä). Minusta tuo neuvominen ei ole raiskauksen vähättelyä tai uhrin syyllistämistä, fakta kun kuitenkin on se, että rikokset (myöskään raiskaukset) eivät maailmasta lopu koskaan kokonaan. Siksi minä itse koen niin, että haluan minimoida mahdollisuuden tulla uudelleen raiskatuksi.
Omille vanhimmille lapsilleni (teini-ikäiset tyttö ja poika) olen asiasta kertonut, ja olemme siitä keskustelleet muutamaankin otteeseen. Neuvoja on jaeltu niin tytölle kuin pojallekin; kummallekin olen puhunut siitä, että kavereista tulee pitää huolta (huonokuntoista kaveria ei jätetä), alkoholia olisi sitten syytä aikanaan juoda kohtuullisesti (niin että tajuaa, mitä ympärillä tapahtuu ja pystyy reagoimaan siihen), kehenkään ei saa koskea ilman kyseisen henkilön suostumusta (oli sitten selvinpäin tai sammunut -> ja sammuneeltahan sitä suostumusta ei järkevästi edes saa) ja ympäripäissään olevan ihmisen kanssa on syytä olla harrastamatta seksiä (koskee niin poikia kuin tyttöjäkin).
Jos tämä tekee minusta raiskauksia ja uhreja väheksyvän, niin sitten se on niin. Omalta osaltani olen kuitenkin hoitanut tilanteen niin, että minun on hyvä elää normaalia arkea, eikä minun tarvitse pelätä rakkaitteni puolesta (asioista on ainakin puhuttu). Autan tarpeen vaatiessa edelleen eksyksissä olevia ihmisiä iltalenkilläni, mutta raiskauksen jälkeen en ole tainnut kertaakaan lenkkeillä iltaisin yksin. Mukana on aina karvainen kaveri (nykyään malamuutti), jonka seurassa tunnen itseni turvassa olevaksi.