Naurattaako teitä mielessänne kun parikymppiset vannoo ikuista rakkautta?

Ei todellakaan, päinvastoin, kunpa itsekin pystyisin ajattelemaan noin ja uskomaan siihen täysin.

 

Miksi naurattais? Ite oon ollu 21 kun ollaan naimisiin menty.

 

[QUOTE="vieras.";29658047]Mitä kovempaa kailottaa sitä rakkautaa ja julkkisten kohdalla juorulehtiin ne rakkaudet tuodaan niin sen äkimmin ne loppuu. Näinhän se on. Kun rakastuu niin ei silloin huvita muuta tehdäkään kuin olla sen rakkaan kans. Unohtuu muille kailotus.

Mekin mentiin kihloihin ollessani 18v, naimisiin ollessani 20 v eikä koskaan kenellekään kerrottu kihlauksesta (sormuksesta huomasi muut) ja naimisiin menosta tiesivät kun ihmiset luki kuulutukset lehdestä. Takana yhteistä taivalta tulee tänä vuonna 18 vuotta.[/QUOTE]

Enpä kyllä todellakaan usko, että tälle näkemyksellesi on mitään tilastollista näyttöä. Esim. se, meneekö naimisiin salaa vai ei tuskin korreloi sen kanssa kuinka pitkä avioliitto on edessä. Muutoinhan kaikkien kannattaisi mennä salaa naimisiin.

 

Miksi naurattais? Ite oon ollu 21 kun ollaan naimisiin menty.

Niinja siis ihan papin ja seurakunnan edessä vannonut sitä ikuista rakkautta.. Miksi sen pitäis naurattaa?!

 

Naurattaa. Isovanhemmillenikin aina kuittailin, että onpa söpöä, varmaan kuvittelette olevanne ikuisesti yhdessä.

 

[QUOTE="hooooo";29658154]Ei todellakaan, päinvastoin, kunpa itsekin pystyisin ajattelemaan noin ja uskomaan siihen täysin. [/QUOTE]

Tätä minäkin olen palstalla julistanut. Kun minä uskon, että oikean ihmisen kanssa onni vaan lisääntyy niin luen täältä näitä katkeria vuodatuksia... Ei voi kuin päätä pudistella. Kuka kumma, paitsi joku miellyttämishaluinen tai jotenkin muuten tosi heikko yksilö, hankkisi itselleen ikävyyksiä elämäänsä lisää vapaaehtoisesti?

Kyllä mä lähden siitä, että sen puolison on pakko lisätä sitä omaa tyytyväisyyttä elämään ja lapsen vielä entisestään. Muuten otetaan eri puoliso tai jätetään lapsi tekemättä. Oikean puolison kanssa se perimmäinen tyytyväisyys on ikuista. Muu tuntuu, lopulta, ajanhukalta ja epäolennaiselta.

Ehdoton usko rakkauteen ja hyvyyteen on aivan valtavan iso voimavara ja tulee kyllä itselle takaisin, moninkertaisena. Siksi sitä niin suosittelenkin. Mutta ilmeisesti läheskään kaikki eivät sellaiseen ajatukseen kykene, tosin eipä yhteiskuntammekaan siihen järin rohkaise.

 

No ei. Ei se rakkaus ikään katso ja mikä se sellainen parisuhde on jolla on viimeinen käyttöpäivä? Kyllä se heittäytyminen ja usko on nimenomaan ihailtavaa ihmisen iästä riippumatta. Jokapaikan pessimistit on tylsää seuraa..

 

Mua ei naurata, mutta muistan kyllä niitä naureskelijoita joita riitti kun me miehen kanssa teininä tavattiin. Ja edelleen onnellisesti yhdessä neljäntoista vuoden jälkeen.

 

Rakkaudessa pelkoa ei yksinkertaisesti ole. Tila on täysin peloista vapaa ja kyse on totaalisesta yhteenkuulumisesta, joka on tosi upeaa ja nautinnollistakin.

Jos et ole tällaisia tunteita tuovaa ihmistä kohdannut niin suosittelen että jäät odottelemaan häntä ja käytät väliajan itsesi hyvinvointiin, henkisen puolesi kehitykseen ja esimerkiksi kauneuteen.

 

Tätä minäkin olen palstalla julistanut. Kun minä uskon, että oikean ihmisen kanssa onni vaan lisääntyy niin luen täältä näitä katkeria vuodatuksia... Ei voi kuin päätä pudistella. Kuka kumma, paitsi joku miellyttämishaluinen tai jotenkin muuten tosi heikko yksilö, hankkisi itselleen ikävyyksiä elämäänsä lisää vapaaehtoisesti?

Kyllä mä lähden siitä, että sen puolison on pakko lisätä sitä omaa tyytyväisyyttä elämään ja lapsen vielä entisestään. Muuten otetaan eri puoliso tai jätetään lapsi tekemättä. Oikean puolison kanssa se perimmäinen tyytyväisyys on ikuista. Muu tuntuu, lopulta, ajanhukalta ja epäolennaiselta.

Ehdoton usko rakkauteen ja hyvyyteen on aivan valtavan iso voimavara ja tulee kyllä itselle takaisin, moninkertaisena. Siksi sitä niin suosittelenkin. Mutta ilmeisesti läheskään kaikki eivät sellaiseen ajatukseen kykene, tosin eipä yhteiskuntammekaan siihen järin rohkaise.

Toivottavasti ymmärrät, että katkeruuskin on inhimillistä.

Ehdoton usko rakkauteen on voimavara ehkä siihen asti, kun se usko ja luottamus törkeällä tavalla petetään sen ihmisen toimesta, jota rakastat niin kuin vain perheenjäsentä voi rakastaa. Kerran kun on sieltä pohjamudista saanut pään takaisin maan pinnalle ei tee enää mieli rakastua ja mahdollisesti kokea samaa uudestaan. Usko rakkauteen ja hyvyyteen on tullaisen kokemuksen jälkeen aika koetuksella ja elämä voi tuon uskon puutteessa olla aika hemmetin rankkaa.

 

[QUOTE="wieras";29658275]Toivottavasti ymmärrät, että katkeruuskin on inhimillistä.

Ehdoton usko rakkauteen on voimavara ehkä siihen asti, kun se usko ja luottamus törkeällä tavalla petetään sen ihmisen toimesta, jota rakastat niin kuin vain perheenjäsentä voi rakastaa. Kerran kun on sieltä pohjamudista saanut pään takaisin maan pinnalle ei tee enää mieli rakastua ja mahdollisesti kokea samaa uudestaan. Usko rakkauteen ja hyvyyteen on tullaisen kokemuksen jälkeen aika koetuksella ja elämä voi tuon uskon puutteessa olla aika hemmetin rankkaa.[/QUOTE]

Tietenkin tuska kuuluu elämään. Eihän ilo voi olla väkevää ILMAN surua! Passio eli intohimo merkitseekin kärsimystä. Kun sä haluat, janoat, sä myös kärsit.

Ja lisäksi rakkaus on aina riski, aivan kuin mikä tahansa aktiviteetti. Sä et ikinä tiedä, mitä tapahtuu, varmasti. Mutta juuri siksi se onkin niin suurenmoista.

Tietenkin joskus käy noin kuten sanot. Mutta mä en oikein ole sitäkään mieltä, että yhden takaiskun jälkeen pitäis unohtaa tuo usko. Kun ihminen on todella vahva, hän kyllä selviää tosi raskaistakin pettymyksistä ja jaksaa vaan uskoa ja painaa eteenpän. Tämä herättää ympäristössä ihailua ja kunnioitusta, josta saa lisävoimaa. Eli ei mitään ole välttämättä menetetty, vaikka noin käy. Mutta humaaniahan se toki on, että ihminen väsyy sen taakan alle. Ja surullista

 

Parikymppiset? Siis mitä helvettiä.

Oman ukkoni tapasin teininä ja ihan just meikäläisellä kolmekymmentä mittarissa ja edelleen tässä vaan ollaan onnellisina ja joo, ihan tosirakkaus kyseessä ja uskotaan kummatkin vahvasti että tää on tässä ja päädytään Espanjaan kuolemaan kasikymppisinä. Yhdessä. Edelleen.

Et silleen tietty naurattaa -- AP:n kaltaiset ihmiset jotka nauraa toisille ihmisille kun oma elämä on enemmän tai vähemmän menny vatuiks.

 

Tietenkin tuska kuuluu elämään. Eihän ilo voi olla väkevää ILMAN surua! Passio eli intohimo merkitseekin kärsimystä. Kun sä haluat, janoat, sä myös kärsit.

Ja lisäksi rakkaus on aina riski, aivan kuin mikä tahansa aktiviteetti. Sä et ikinä tiedä, mitä tapahtuu, varmasti. Mutta juuri siksi se onkin niin suurenmoista.

Tietenkin joskus käy noin kuten sanot. Mutta mä en oikein ole sitäkään mieltä, että yhden takaiskun jälkeen pitäis unohtaa tuo usko. Kun ihminen on todella vahva, hän kyllä selviää tosi raskaistakin pettymyksistä ja jaksaa vaan uskoa ja painaa eteenpän. Tämä herättää ympäristössä ihailua ja kunnioitusta, josta saa lisävoimaa. Eli ei mitään ole välttämättä menetetty, vaikka noin käy. Mutta humaaniahan se toki on, että ihminen väsyy sen taakan alle. Ja surullista

Jep, jep.

 

Kyllä meille on povattu eroa moneen otteeseen. Varsinkin silloin, kun aloitin opiskeluni yliopistossa. Mieheni on katsokaas "vain" amis, joten minun olisi pitänyt heti valmistuttuani vaihtaa mies paremmin kouluttautuneeseen. Yhteiseloa takana nyt kymmenisen vuotta eikä vielä ainakaan ero ole tulossa.

 

Pakko myöntää, että jos ei naurata niin hieman nolottaa kun menin 19-vuotiaana kihloihin ja olimme niiiin olevinamme aikuisia Lempi loppuikin sitten, kun hieman kasvettiin ja alettiin nähdä asiat eri näkökulmista. En mielelläni muistele ko. parisuhdetta vieläkään, meni varmaan aika lujaa silloin teininä..

 

Ei. Enemmänkin saattaa naurattaa kun joku vanha ihminen eroaa ja menee uusiin naimisiin ties monennen kerran erotakseen taas.

 

Mä oon itse mennyt naimisiin 18 vuotiaana ja meillä oli juuri 15 vuotis hääpäivä. En tiedä nauroiko meille silloin joku.

 

Sarjaeroajat ja sarjarakastujat naurattavat. Ei ne jotka rakastavat kumppaniaan aidosti, mielellään vuodesta toiseen.

 

Ei. Alle parikymppisten kohdalla kyllä naurattaa.

 

Ihan sama se on minkä ikänen sen tekee, naurattaa joka kerta.

 

Ei. Alle parikymppisten kohdalla kyllä naurattaa.

Yleensä niillä naureskelijoilla on itsellään tapana eroilla.

 

Yleensä niillä naureskelijoilla on itsellään tapana eroilla.

Mitä sillä on väliä vaikka eroaisi? Mikä ihmeen meriitti se on, että saman ihmisen kanssa on koko elämän?

Ikinä en kenelekään vannoisi ikuista rakkautta, miksi ihmeessä joku niin tekisi? Naurettavaa touhua.

 

Mitä sillä on väliä vaikka eroaisi? Mikä ihmeen meriitti se on, että saman ihmisen kanssa on koko elämän?

Ikinä en kenelekään vannoisi ikuista rakkautta, miksi ihmeessä joku niin tekisi? Naurettavaa touhua.

Eli osuin ihan oikeeseen.

 

Eli osuin ihan oikeeseen.

Mä voin mennä naimisiin vaikka 5 kertaa elämäni aikana, ei haittaa yhtää. Eläminen on elämistä varten, täällä voi tehdä just niin kuin hyäksi toteaa. Ei tarvitse kituuttaa suhteessa jossa ei viihdy vaan koska on mennyt lupaan jotain niinkin typerää kuin "ikuista rakkautta".

 

Mitä sillä on väliä vaikka eroaisi? Mikä ihmeen meriitti se on, että saman ihmisen kanssa on koko elämän?

Parisuhde on kuule kestävyyslaji ja suhteen laatu määrittyy tasan sen mikaan miten monta vuosikymmentä on pysytty yhdessä.