Toggle sidebar

Puhutaanko kuolemasta? Mitä ajattelette että tapahtuu kun ihminen kuolee? Onko sinulta joku läheinen kuollut?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja "Kajsa"
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
K

"Kajsa"

Vieras
Minulta kuoli äiti 3 kk sitten ja vasta nyt olen itseni antanut syvällisemmin ajatella kuolemaa...mitä tapahtuu sinä hetkenä kun ihminen vetää viime henkäisynsä? Onko se pelottavaa? Minne sitten mennään? Onko siellä jo kuolleet omaiset vastassa?

Entä miten ajattelette kun te kuolette, tapaatteko aiemmin täältä poistuneet rakkaanne uudestaan? Entä onko ihminen sitten ikuisesti sen ikäin kun oli kuollessaan,,,tyssääkö vanheneminen siihen kun kuolee? Ovatko lapsena kuolleet siellä jossain edelleen lapsia jne?

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne kuolemasta.
 
Kun ihminen vetää viimeisen henkäyksensä, kroppa ikään kuin lakkaa toimimasta ja ihminen kuolee pois. Haudataan tai poltetaan ja jäljelle jääneet käy palvomassa hautakiveä.

Ei ole sielua tai taivasta, kukaan ei ole vastassa kun he on lakanneet olemasta jo aikaisemmin. Sitä vaan lakkaa olemasta ja jää muistoihin kunnes nekin haalistuu
 
Melko syvällisiin lähdettiin.. En tiedä.
Itsellä on monta kaveria kuollut, kaikki isovanhemmat ja pahin kaikesta oli että pikkusiskoni kuoli aikoja sitten ihan liian nuorena.

Haluaisinko nähdä heidät vielä? Tottakai.
Näenkö heidät vielä? En tiedä..
 
Ajatteleekohan ne ihmiset eri lailla joilta on lähein kuollut? Auttaako se paremmin jaksamaan kun ajattelee, että kuollut läheinen on vastassa?

Minä ajattelen vahvasti että me vielä äidin kanssa tavataan ja jatketaan juttua siitä mihin jäätiin :).
 
Läheisiä on kuollut mm. anoppi ja olen useinkin työnikin puolesta nähyt niin kuolevia kuin kuolleita.

Mitä tapahtuu sinä hetkenä kun ihminen vetää viime henkäisynsä? Onko se pelottavaa?
En osaa nähdä sitä tilannetta pelottavana, ainutkertaisena ennemminkin tietyllä tavalla syntymään verrattavana.

Minne sitten mennään? Onko siellä jo kuolleet omaiset vastassa?
En osaa nimetä paikaa jonne mennään enkä ajattele että omaiset tai läheiset ovat siellä vastassa tunnistettavina.

Entä miten ajattelette kun te kuolette, tapaatteko aiemmin täältä poistuneet rakkaanne uudestaan? En ajattele tapaavani ketään samalla tavalla kuin tässä ajassa.

Entä onko ihminen sitten ikuisesti sen ikäin kun oli kuollessaan,,,tyssääkö vanheneminen siihen kun kuolee? Edellisiin vastauksiin viitaten ei pikemmin iätön. Ovatko lapsena kuolleet siellä jossain edelleen lapsia jne? Eivät.
 
Otan osaa suruusi :hug:
Itse menetin äitini myös äskettäin. Uskon Jumalaan, tai johonkin korkeampaan voimaan. Uskon että tapaamme rakkaamme vielä. Ajatus siitä että mitään ei enää olisi on liian musertava : /
 
[QUOTE="Kajsa";29542123]Ajatteleekohan ne ihmiset eri lailla joilta on lähein kuollut? Auttaako se paremmin jaksamaan kun ajattelee, että kuollut läheinen on vastassa?

Minä ajattelen vahvasti että me vielä äidin kanssa tavataan ja jatketaan juttua siitä mihin jäätiin :).[/QUOTE]

Multa on kuollut läheisiäkin sukulaisia ja ystäviä mutta en silti usko että kukaan on vastassa tai että nähdään enää. Toki jos uskon väärin se on vain iloinen yllätys.
 
On monta läheistä mennyt.

En tiedä mitä heille on tapahtunut. En usko taivaaseen erityisesti, mutta uskon jonkin sorttiseen henkimaailmaan, koska itselläni on paljon sellaisia kokemuksia. Mutta niitäkään en kerro faktoina, koska sellaisetkin kokemukset johtuu suurimmaksi osaksi omasta herkkyydestä.
Ja mua lohduttaa ajatus, että joskus tapaan vielä isäni ja kaikki muut läheiset, joten siksi haluan uskoa johonkin toiseen uloittuvuuteen tms.

Olen myös ottanut sellaisen linjan, että uskon vain sen mitä näen ja kuulen itse.
Uskon, että on olemassa jotain korkeampaa, mutten vielä tiedä mitä.

Kun mä kuolen, niin mun maalliset jämät saa mielellään käyttää hyödyksi esim. lääketieteen opiskelijoilla. Ihan miten vaan voin auttaa fyysisen kuolemani jälkeen.
 
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen:
Puhtaasti järjellä ajatellen: Elämä vain lakkaa ja mitään ei enää kuoleman jälkeen ole

Tunteella ajatellen: Tuolla jossain on jokin toinen ulottuvuus, jonne sielu matkaa.. joku paikka, jossa kaikilla on hyvä olla. Jossa olemme sellaisia kuin kuollessamme, mutta ilman kipuja, ilman sairautta. Siellä kaikki kuolleet rakkaat vastassa.

Totuuttahan ei tiedä kukaan. Itse olen työskennellyt useita vuosia kuolevien ihmisten parissa. Ja JOTAIN mystistä siinä kuolemassa on. Niin erilailla ihmiset lähtevät tästä maailmasta. Ja tämä ei ole lainkaan sidoksissa sairauteen tai kipuihin, mitä ihmisellä ennen kuolemaansa on. Jollain tapaa tulee tunne, että sellaisella, jolla kaikki asiat on käsitelty ja joka on aivan sinut kuoleman kanssa, lähtö on hyvin rauhallinen. Mutta olen nähnyt myös isojakin "kuolemankamppailuita", joita vieressä valvoessa tulee väkisin mieleen, että siinä ihminen taistelee siitä jääkö vai lähteekö. Tätä on vaikea selittää sanoin, mutta se tunne ja kokemus asiasta on minulla voimakas.

Minua itseäni lohduttaa kovasti ajatus, että minulle rakkaat, menehtyneet läheiset voivat tuolta jostain seurata meidän elämäämme. Ja koska se ajatus lohduttaa, pidän sen itselläni. Vaikka tosiaan, se ihan puhdas järki sanoisikin muuta.
 
No jaa, en tiiä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen, mutta toivon kyllä näkeväni viellä joskus rakkaat läheiset.
Isäni kuoli 2012 syyskuussa, äiti alle kuukausi sitten, isovanhemmat vuosia sitten.
 
Alkuperäinen kirjoittaja wierac:
Läheisiä on kuollut mm. anoppi ja olen useinkin työnikin puolesta nähyt niin kuolevia kuin kuolleita.

Mitä tapahtuu sinä hetkenä kun ihminen vetää viime henkäisynsä? Onko se pelottavaa?
En osaa nähdä sitä tilannetta pelottavana, ainutkertaisena ennemminkin tietyllä tavalla syntymään verrattavana.

Minne sitten mennään? Onko siellä jo kuolleet omaiset vastassa?
En osaa nimetä paikaa jonne mennään enkä ajattele että omaiset tai läheiset ovat siellä vastassa tunnistettavina.

Entä miten ajattelette kun te kuolette, tapaatteko aiemmin täältä poistuneet rakkaanne uudestaan? En ajattele tapaavani ketään samalla tavalla kuin tässä ajassa.

Entä onko ihminen sitten ikuisesti sen ikäin kun oli kuollessaan,,,tyssääkö vanheneminen siihen kun kuolee? Edellisiin vastauksiin viitaten ei pikemmin iätön. Ovatko lapsena kuolleet siellä jossain edelleen lapsia jne? Eivät.
Click to expand...

Mun ajatukset ovat aika lailla yhtenevät tämän kanssa.
 
Minä ole saattohoitanut äitini. Ennen äidin kuolemaa uskoin vielä että on joku taivas jonne sielu menee. Äidin kuoltua menetin uskoni kuoleman jälkeiseen elämään, se kokemus vei uskoni. Minulla oli naiivi ajatus että voisin äidin kuoltua silti kokea hänen sielunsa läsnäolonsa jotenkin, en kuitenkaan tuntenut yhtään mitään, tajusin että se oli tässä. Uskon että Olemme täällä vain tämän yhden elämän ja siihen se jää, sen jälkeen elämme enää rakaittemme muistoissa.
 
Mulla on vähän sekavat ajatukset. Pidin äitiäni kädestä tämän kuollessa muutama vuosi sitten. Tuli hirveän vahva tunne, ettei äitini enää ollut siinä, että sielu ikäänkuin poistui. En halunnut edes jäädä paikanpäälle, koska siinä makasi vain äitini kuori. Olin ehkä odottanut enemmän sellaista kokemusta, että ihminen ikäänkuin sammuu, kun lakkaa olemasta. Mutta se kuori tuntui ventovieraalta.

Samoin, kun menen hautausmaalle, se tuntuu turhalta, koska tunnen, että äitini on muualla. En tiedä, mistä tämä johtuu. Vai olisiko alitajunta luonut jonkinlaisen suojautumiskeinon.
 
Kuollessa sielu poistuu ruumiista, ja siirtyy johonkin korkeammille tasoille, josta taas jonain hetkenä syntyy tänne pallolle takaisin, tai johonkin muulle planeetalle tai toiseen ulottuvuuteen oppimaan (tai muistamaan). En tiedä millaista sielä "taivaassa" vois olla, ehkä sieläkin opiskellaan ja työskennellään, mut sielä on ilo ja rakkaus läsnä, ja sielun oma tietoisuuskin laajempi kuin täälä "pimeydessä". Sielä meillä on varmaankin vain valokeho... Suunnitellaan sitä seuraavaa elämää, sen oppitunteja, haasteita, tarkoitusta...

Hmm, senpä näkee sitten, miten asia oikeesti on. :)
 
Mun mies kertoi ajattelevansa niin, että hän uskoo, että kuoleminen on vähän samanlaista kuin nukahtaminen. Paitsi että siinä nukahtaa ikuisuuteen. Kun sitten miettii ikuisuutta ja äärettömyyttä, niin siinähän kaikki mikä on mahdollista myös on mahdollista. Jossain vaiheessa sitten sitä ehkä taas onkin jokin tiedostava olento jollain tapaa.
Minulle kuolemanpelkoiselle tuo on lohdullinen ajatus. Kuolema ja ikuisuus, joka tuntuu silmänräpäykseltä. Lähinnä pelkään sitä, että miten kuolen ja ahdistun ajatuksesta, että lapsenikin kuolevat jonain päivänä. Olen menettänyt monia läheisiä ja koen kuoleman tyhjyytenä. Monesti iltaisin mietin sitä, että joku päivä tulee olemaan se viimeinen ja toivon että en kuole, ennen kuin sitten kun olen valmis.
 
Alkuperäinen kirjoittaja venttis:
Mun mies kertoi ajattelevansa niin, että hän uskoo, että kuoleminen on vähän samanlaista kuin nukahtaminen. Paitsi että siinä nukahtaa ikuisuuteen.
Click to expand...

Tätä mä oon välillä miettinyt, kun näen niin paljon todentuntuisia unia, että välillä sekoitan todellisuuden ja unen.

Tai enemmän mä oon miettinyt sitä, että jos kuollessaan herääkin vain jostain toiseta unesta.

Nää on näitä ikuisuusfoliohattujuttuja.. :D
 
En osaa sanoa, kun en tiedä mitä minulle tai läheisilleni kuoleman jälkeen tapahtuu.

Läheisiä on kuollut jonkin verran ihan nuoresta saakka ja ehkä senkin takia olen "tottunut" kuolemaan, eli en enää lamaannu läheisen kuolemasta sillä tavalla, kuin ensimmäisillä kerroilla asian kohdatessani.

Ehkä kuoleman jälkeen ei ole mitään, ehkä sielu jatkaa vaellustaan...en tiedä.
Uskon jollain tasolla sieluun ja ehkä sielunvaellukseen. Jälkimmäiseen ainakin haluan uskoa.
 
Uskon elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. :)

Yksi todella rakas ihminen kuoli muutama vuosi sitten ja senkin takia toivon ja haluan uskoa, että tapaamme vielä.

Toisaalta, sitähän sanotaan ettei taivaassa ole sukulaisuussuhteita, joten ei siellä osaa ikävöidä niitä menetettyjä sieluja...
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa