Me kiertelimme kaupoissa kolme päivää rillimukeja etsien. Otin Pekkkaspäivät tähän väliin, että saamme varmasti mukit ennenkuin loppuvat.
Kolmivuotias näppäräsormisena pikaselasi hänelle kantamiani mukipinoja ja yksivuotias vahti löytämiäni ettei joku ahne ja kateellinen meidän rillejämme veisi. Kolme kaksitoistatuntista päivää siinä meni, lapset saivat pitemmillä siirtymämatkoilla kaupungista toiseen autossa vähän evästä ja juotavaa, itse haukkasin energiapatukkaa ja hörpin energiajuomaa toinen käsi ratissa.
Ja nyt, kun puoli tusinaa rillimukia komeilee astiakaapin eturivillä, lapset itkevät etteivät enää tahdo kuullakaan mistään muumeista. "Mutta kun näitä mukeja tehdään vain tänä vuonna, ei ollut vaihtoehtoa.", yritän selittää, "Ja niitä rillimukeja on vain yksi kuudesta", perustelen. Ei ne tajua, ei ymmärrä miten vain heidän parastaan ajatellen hankimme rillimukit jokaiselle.
Eivät ymmärrä kun sanon että näin ehkäistään koulukiusaamistakin. Päätyisivät paaria-luokkaan jos luokkakavereille selviää ettei täyttä muumisarjaa rilleineen meillä ole. Köyhiksi haukkuisivat, ja muumittomiksi. Olisiko sitten Muumiton-Muumio kiva lempinimi?
Eivät ne ymmärrä, lapset, mitä kaikkea sitä vanhemmat joutuvat heidän eteensä tekemään. Ei mitään arvostusta vaikka kolme työpäivää uhrasin heidän tulevaisuutensa eteen. Kiittämättömyys on maailman palkka.
Kolmivuotiaskin aamulla itkumarisi, että heillä olisi kerhossa ollut savitöitä eilen iltapäivällä. Olisi kuulemma kiva ollut kerhokaverien kanssa savesta muovailla. Jotain kippoja ja kappoja olisivat kuulemma väsänneet, mutta mitä me sellaisella krääsällä tehtäisiin??