Kannattaako ero vai ei? Teidän näkemyksenne. Olen se joka eilen kysyi yksin lomailusta..

Mä aloitin eilen täällä sen keskustelun yksin lomailusta ja siitä, että mies hyväksy mun viikonloppulomaa yksin. Keskusteltiin ja hänestä on outoa, että haluan lomailla yksin, koska en ole ennenkään niin tehnyt ja vaihtoehtona on, että hän tulisi mukaan.

Mä olen miettinyt suhdettamme. Olin juuri täyttänyt 19v, kun tyttäreni syntyi. Olen tavallaan hypännyt suoraan lapsuudesta aikuisuuteen. Mä olen 26 vuoden aikana ollut tasan kaksi kertaa yön yksin kotona. Mä en ole elämässäni ikinä viettänyt edes viikonloppua yksin.
Mulla on hyvä lapsuudenkoti, jossa mua rakastettiin, mutta kuri oli todella ankara. Mulla oli ihan järjettömät kotiintuloajat ( tyyliin 17 vuotiaana en saanut klo 21 lähteä lenkille). Muutoin kotiolot jees, mutta mun tekemisiä ja
Menoja valvottiin poikkuksellisen tarkkaan.

Mies on loistava isä. Mutta meillä ei ole mitään yhteistä enää. Mies on mustasukkainen. Lisäksi häntä kiinnostaa ihan eri asiat, kuin mua. Mua ei kiinnosta viettää enää aikaa miehen kanssa, koska se on ihan tappotylsää. Mies ei osaa keskustella, vaan yleensä kuuntelee hiljaa vieressä. Jos kysyn asiaa uudelleen, mies suuttuu ja sanoo, että jankkaan.

Miestä ei kiinnosta samat asiat kuin mua ja siksi yhdessäolo on yleensä toisen kännykän räpläämistä tai sitä, että toinen selvästi tekee kaikkensa esittääkseen "mulla on ihan kivaa".

Jos voittaisin lotossa, eroaisin varmaan. Rahaa meillä on kyllä ja palkat ok, mutta mua vaivaa kun meillä on uusi omakotitalo. Mitä tälle tapahtuu? En voisi tehdä vuorotyötä enää, sillä koululaiselle ei ole vuorohoitopaikkoja. Uusia töitä ei löydy helposti.
Mä en halua loukata miestäni.

Silti, suurin syy olla yhdessä on käytännön asiat, eikä rakkaus.
En voi sanoa, että en rakasta miestäni. Kyllä mä jollain tapaa rakastan ja tottakai hän on tärkeä.

Meneekö mun elämä hukkaan? Olenko vain ottanut nuorena ja naiivina sen jonkun, jonka olen saanut ja lopulta kasvettu erilleen, vai mitä?

 

Olette kasvaneet erilleen. Jatka elämääsi nyt rauhassa yksin.

 

tehkää lapsi

 

Kuulostaa hyvin tutulta! Me ollaan miehen kanssa sovittu, että ollaan vain kavereita saman katon alla. Tätä yritetään ainakin ennen eroa. Kunnon ero omilla asunnoilla ym, olisi liian vaikeaa. Yritetään ensin näin.

Meidän ero teihin taitaa vain olla se, että mieheni ei ole mustasukkainen joten ero näin onnistuu ehkä meille paremmin. Yhteiset rahatkin aiotaan toistaiseksi pitää.

Mutta olen sitä mieltä, että vaikka kaikki tuntuisi vaikealta niin älä jää suhteeseen jonka vuoksi elämä valuu hukkaan. Pidä hauskaa. Muista, että sulla on vain yksi elämä. Jos elät vain haaveillen koko elämän, tuletko katkeraksi vanhana?

 

Kuten jo eilen sanoin, sinä näivetyt. Luultavasti sinäkään et ihan ihanne ole miehelle, hän vain pyristelee tuota totuutta vastaan hokemalla kaiken olevan hyvin.
Mutta tulette ennemmin tai myöhemmin eroamaan. Olen melkolailla varma siitä.
Olette tottumuksesta yhdessä ja kyllä, siinä menee elämä hukkaan.

 

Tuo mullekin tuli mieleen että kannattaako yhden talon takia heittää elämää hukkaan, se on tietenkin oma asiasi mutta itse lähtisin pois tuollaisesta suhteesta.

 

Aikalailla tasan vuosi sitten sisälläni mietin eroa ja vein asian omien ajatuksieni tasolla pitkällekin. Nyt on vuosi sinnitelty eteenpäin. Välissä on rakennettu talo ja muuta, johon olen ajatukseni keskittänyt.
Koko suhteemme ajan olen säännöllisesti ihastunut muihin. Toki kaikki ovat jääneet vain ajatustasolle.

Mistä mä erotan mitä tämä on? Onko vain arki koittanut? Onko ero ratkaisu? Onko tämä vain jotakin villitystä?

 

Aloita nyt ap sillä yksinlomailulla ensin. Miehellesi se on kasvun paikka, hänen on ymmärrettävä, että tarvitset omaa aikaa. Kyllähän hän voi soittaa sinulle ja tietää missä olet.

Valitettavasti on niin, että hyvin nuorena solmitut liitot päättyvät lähes aina siihen, että ihmiset aikuiseksi kasvettuaan huomaavatkin olevansa ihan toisenlaisia ihmisiä kuin teineinä. SUhde on joko rakennettava uudestaan uusien persoonien pohjalta tai sitten erottava.

 

Mietin, onko huono vaihtoehto asua yksin/lapsen kanssa hetki? Esim. kuukausi.
Miehelle tuo tuskin kyllä sopii. Ahdistaa sekin, kun en jaksa aloittaa edes keskustelemaan miehen kanssa mistään, kun ei siitä taaskaan mitään kuitenkaan tule.

 

Kasva aikuiseksi ap.
Teillä on yksi lapsi, sun on helppo lähteä jos todella haluat.
Miksi et vaan tyydy elämääsi? vaikuttaa hyvältä, kun kerran oma talo, työ, mies joka pitää susta kiinni jne..
Mitä siis uneksit? uutta suhdetta, kipinää, panoa?
Käy pettämässä niin arvostaisit miestäsikin paremmin sekä lastasi. Miksi siiis rikkoa koko juttu pelkkien halujen takia?

 

Tässähän se nähdään, että ei normaalissa onnellisessa parisuhteessa tule mieleen yht´äkkiä aiemmista tavoista poiketen lähteä yksin ulkomaanmatkalle, vaikka puolisokin voisi tulla mukaan. Vaan se toinen tosiaan on niin huonoa seuraa.

Mutta vakavasti ottaen, vaikeita asioita nuo. Elämme vain kerran, mutta käytännön asioiden ja lapsen edun vuoksi ei voi niin vaan nostaa kytkintä, heti kun se omalta kannalta tuntuu hyvältä ratkaisulta.

Omakotitalon takia ei kannata suhteeseen jäädä, tuskin onni talosta tulee. Lapsenhoitojärjestelyt on vaikeampi asia. Onko todennäköistä, että saisit myös pelkkää päivätyötä vai onko vuorotyö alallasi välttämättömyys? Oletko varma, ettei yksinhuoltajan lapsi saisi vuoropäivähoitoa? Olen kuullut, että alle 10-vuotiaat ainakin joissain kunnissa pääsee hoitoon, jos yksinhuoltajavanhempi on vuorotyössä.

Vielä parempi tietysti, jos saisit miehen kanssa eron jälkeen sumplittua lapsenhoidon niin, että lapsi olisi isänsä luona kun itse olet töissä. Tämä toki vaatii tiivistä yhteydenpitoa ja asiallisia välejä, ja itse epäilisin ettei mustasukkainen jätetty puoliso siihen kykene.

Ehkä voisit asettaa itsellesi jonkin takarajan, jolloin teet päätöksen eroatko vai jatkatko eri teitä. Voit samalla rauhassa koittaa järjestää elämääsi siihen malliin, että jos ero tulee, käytönnön asiat lapsen kanssa sujuisi mahdollisimman hyvin. Eli jos mahdollista, vaihdat päivätyöhön jo ennen kuin päätät erota.

 

Mun olisi tosi vaikea saada päivätöitä. Koko ajan olen päivätyötä etsinyt ja olisin valmis menemään myös muun alan töihin.

Mä luulen, ettei mies pysty eroamaan asiallisesti..

 

Mun olisi tosi vaikea saada päivätöitä. Koko ajan olen päivätyötä etsinyt ja olisin valmis menemään myös muun alan töihin.

Mä luulen, ettei mies pysty eroamaan asiallisesti..

No sitten ei pysty, harva siihen pystyy ees..

 

Kyllä osa pystyy. Mä pystyisin. Mä en ymmärrä miksi erotessa pitää aina riidellä.

Mä en edes osaa alkaa puhua asioista miehelleni. On ihan ylitsepääsemätöntä. Kävin töiden jälkeen ostamassa tytölle "yllärinä" leffan. Tarkoituksena oli laittaa telkkari poikkeuksellisesti lapsenvahdiksi ja jutella mieheni kanssa. En vaan osaa/pysty aloittaa.

 

Oisko mitään yrittää saada puheenaiheita teidän välillenne, koettaa lähentyä ja löytää se yhteinen sävel taas? Ei mitään parin viikon kokeilua vaan ihan tosissaan elämää kohentava ryhtiliike, johon molemmat sitoutuu?

 

Onko asumusero teidän mielestänne mikään vaihtoehto? Ettei suoralta kädeltä erota, vaan koitetaan ottaa vähän etäisyyttä. Eikä se tässä tapauksessa tarkoita mitään hurvittelua muiden kanssa, vaan ihan oikeasti ajatusten kokoamista.

 

Voisko olla apua jutella jonkun ammattilaisen kanssa? Niin että on siis kolmas osapuoli mukana?

 

En tiedä. Ajatukseni eivät oikein ole kasassa. En tiedä mitä tehdä.

 

En tiedä. Ajatukseni eivät oikein ole kasassa. En tiedä mitä tehdä.

Lopulta vain sinä itse voit tietää, mitä tehdä ja tehdä päätöksesi sen pohjalta. Itse tein eroa monta vuotta. Näin jälkeenpäin ajatellen en ymmärrä, miksi eroaminen oli niin vaikeaa. Yhdessä vielä päätimme yrittää pitkittää suhdetta ja saada siihen eloa, mutta kuollut ei henkiin herää, vaikka sitä miten havahduttelisi. Ympäristön reaktio oli silti yllättävä. Ihmiset eivät tietenkään tienneet, miten monta vuotta olin yksin ja yhdessä ex:n kanssa pohtinut eroa vaan luulivat eron syiksi kuka mitäkin. Jotkut luulivat eropäätöksen olleen harkitsematon, koska he eivät - tietenkään - olleet mukana prosessin aikana.

Monta kertaa ehdin pohtia syitä, miksi emme voisi erota ja päättää, että olemme oikeastaan onnellisia, koska ... ja tartuin joihin yksittäisiin asioihin. Ne eivät kuitenkaan muuttaneet kokonaisuutta ja niitä eron syitä. Erojen syinä ei aina ole isot asiat vaan ne pienet arjen asiat, jotka kasautuvat ja tekevät onnettomaksi. Niihin on vaikea puuttua, koska niitä ei heti tunnista ja ne eivät ehkä tunnukaan niin tärkeiltä, että niiden merkityksen onnellisuudelle heti ymmärtäisi. Ihmiset sitä paitsi sopeutuvat todella hyvin epätyydyttäviltäkin tuntuviin olosuhteisiin ja tavallaan alistuvat uskomaan, että näin sen on oltava.

Toisin sanoen, sinun kannattaa pohtia asiaa eri näkökulmista. Miksi jäisit parisuhteeseesi, miksi et jäisi siihen? Mitä tekisit toisin, jos asuisit yksin? Mitä haluat elämältäsi ja tulevaisuudeltasi ja uskotko, että saavutat ne asiat todennäköisemmin nykyisessä parisuhteessasi vai yksin lapsesi kanssa? Mitkä asiat pelottavat jäämisessä/eroamisessa ja onko niille tehtävissä jotain ilman eroa/vain eron kautta? Miltä tuntuu ajatus elää ilman miestäsi, miltä tuntuu elää hänen kanssaan? Tällaisten kysymysten kautta pääset lähemmäs sitä, mitä itse haluat. Päätöksen tekeminen on vaikeinta, olipa se jääminen tai eroaminen. Se, miltä sen jälkeen tuntuu, kertoo, teitkö oikean vai väärän valinnan omasta mielestäsi. Ja silloin voit vielä muuttaa mielesi ja valita toisin.

Joka tapauksessa paljon voimia ajatustesi ja tunteittesi kanssa kamppailuun. Käyköön niin kuin on tarkoitus käydä.

 

Mä olen useamman vuoden suhteessa nyt siinä pisteessä että en enää tiedä onko meillä tulevaisuutta. Tunnen oloni lähinnä piiaksi jonka tärkein tehtävä on palvella miestä ja hoitaa asiat, saamatta itse mitään takaisin..Tässä on vuosi tapeltu aika railakkaasti ja eroakin jo harkittu mut aina lakastu asiat maton alle ja koitettu kitkuttaa mutta nytpä onkin edessä opiskelujen alku ja erilleen muutto jota itseasiassa kumpikin taitaa odottaa innolla.

Minä odotan vapauttani, tilannetta jossa vastaan vain itselleni ja lapsilleni, kotia jossa sotkee vain lapset ja minä, olen alkanut myös miettimään että löytäisinkö joskus miehen joka rakastaisi ja näyttäisi sen, kunnioittaisi minua naisena ja puolisona, olisi hellä mutta valmis ottamaan ohjat..

Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän odotan sitä ja iloitsen siitä, mikä on hiton kieroa koska puoli vuotta sitten ero sai ahdistumaan..

Onkohan musta vihdoin kasvamassa se oikea, itsenäinen nainen?


Mielipiteeni on se et jos mitään ei oikein enää ole jäljellä vaikka kuinka olisi yrittänyt, ei ole mitään järkeä haaskata vuosia ja herätä jonain aamuna katkerana ja vihaisena..

 

Miksi miehesi haluaa mukaan matkalle, jos kerran teillä on yhdessä tappotylsää? Kerro, että tarvitset omaa aikaa ja että jos matka on ylivoimainen ajatus, mies voi lähteä lapsen kanssa vaikka mummolaan ja saat olla kotona yksin.

Mitä tulee eroajatukseen, kannattaa kuitenkin ensin yrittää jutella miehen kanssa. Mies voi olla mieltä, että kaikki on hyvin mutta kerro että sinun mielestäsi ei ole. Ihan rauhallinen keskustelu, kerrot oman näkemyksesi ja perustelusi ja yritätte sopia miten asioihin tulee muutos. Ehkä joku perheneuvola tai parisuhde-expertti voisi olla hyvä juttu. Jos muutosta ei tule, olet ainakin kaikkesi yrittänyt ennen eroa. Pieni lapsi ja talon rakennus on loistava kasvualusta parisuhdekriisille.

Itselläni on takana lähes 30 vuotta parisuhdetta, olemme tavanneet kun olin 14. Helppoahan tää ei ole ollut ja aika ajoin ollaan oltu eron partaalla, mutta niistä on kuitenkin selvitty ja yhdessä tässä porskutetaan kohti vääjäämätöntä vanhuutta

 

Joku syyhän siinä on että alunperin suhteen aloitittekaan. Mä olen sen kannalla että yrittäkää jotenki löytää toisenne uudestaan tms.

 

Mun on tosi vaikea keskustella mieheni kanssa. Kun hänen mielestä kaikki on hyvin. Mies ei voi ymmärtää, että minun mielestä kaikki ei ole hyvin. Miehen mukaan kaikki ratkeaa "rupeat vaan ajattelemaan" tekniikalla. Mutta eikai tässä maailmassa olisi kenelläkään mitään ongelmia, jos kaikki olisi ratkaistavissa vain "naps, ajattelenkin nyt näin" tekniikalla.

Yleensä keskustelu kääntyy lopulta siihen, että minä olen vain jankkaaja tai en osaa olla mihinkään tyytyväinen.

Mies vetoaa aina iteeensä. Miten en huomioi häntä ja kääntää jutun lopulta siten, että hän on se "marttyyri".

Meidän keskustelu ei vain johda mihinkään. En osaa pukea ajatuksiani sanoiksi ja varsinkaan sellaisiksi sanoiksi, että mies edes sinne päin ymmärtäisi mitä tarkoitan.

 

Joku syyhän siinä on että alunperin suhteen aloitittekaan. Mä olen sen kannalla että yrittäkää jotenki löytää toisenne uudestaan tms.

Tottakai ihastuin mieheeni. Hän oli ja on tärkeä. Me oltiin tavatessamme silti nuoria. Mä olen aina ollut sellainen, joka on ollut valmis aloittamaan suhteen lähes kenen tahansa kanssa.
Mieheni oli lisäksi ihan fiksu ja komeakin, joten alotajunnassa pörräsi toki ajatus, etteb parempaa enää saa.

 

Mun on tosi vaikea keskustella mieheni kanssa. Kun hänen mielestä kaikki on hyvin. Mies ei voi ymmärtää, että minun mielestä kaikki ei ole hyvin. Miehen mukaan kaikki ratkeaa "rupeat vaan ajattelemaan" tekniikalla. Mutta eikai tässä maailmassa olisi kenelläkään mitään ongelmia, jos kaikki olisi ratkaistavissa vain "naps, ajattelenkin nyt näin" tekniikalla.

Yleensä keskustelu kääntyy lopulta siihen, että minä olen vain jankkaaja tai en osaa olla mihinkään tyytyväinen.

Mies vetoaa aina iteeensä. Miten en huomioi häntä ja kääntää jutun lopulta siten, että hän on se "marttyyri".

Meidän keskustelu ei vain johda mihinkään. En osaa pukea ajatuksiani sanoiksi ja varsinkaan sellaisiksi sanoiksi, että mies edes sinne päin ymmärtäisi mitä tarkoitan.

Ja sitten, kun sä keräät kamat ja häivyt, niin sun mies on edelleen ihan hämmästyneenä, kertoo ystävilleen, ettei ymmärrä miksi lähdit, kun hän luuli teidän olevan onnellisia ja kaiken hyvin.
Ehkä sun pitää vaan pyytää sitä kuulemaan sua kuuntelemisen sijaan.
Jos ymmärrät mitä tarkoitan?