Mikä on ollut elämäsi suurin kriisi

  • Viestiketjun aloittaja huokaisu
  • Ensimmäinen viesti
"Happy"
Pahin kriisini on ollut pco-diagnoosi ja sen aiheuttama lapsettomuus sekä muut inhottavat oireet. Hoitojen avulla saatiin kuitenkin terve, maailman rakkain pieni tyttö, joten nykyään meillä on kaikki oikein hyvin.
 
juuh
[QUOTE="vieras";29145416]Avioero 5 vuoden avioliiton jälkeen. Mies johon luotin täysin petti luottamuksen monella tavalla. Puoli vuotta kesti pahin järkytys.[/QUOTE]

Sama, paitsi avioliitto kesti vähemmän aikaa... Selvisin ystävien ja terapeutin avulla. Ja ajan.
 
"misery"
Alkuperäinen kirjoittaja riiviöiden äiti;29145542:
veljeni kuolema oman käden kautta. vanhempieni kuolemat syöpään 50- vuotiaina eivät yhteensäkään ole niin hirveä tapahtuma kuin tuon parhaan ja läheisimmän ystäväni, veljeni kohtalo.
itsellä myös veli tappoi itsensä pari vuotta sitten-edelleen kauheaa edes muistella niitä päiviä kuolinillasta hautajaisiin(sumuisin ajanjakso)
 
[QUOTE="vieras";29145587]Käytkö jossain juttelemassa vai miten selvität tilannettasi?[/QUOTE]

Terapian tarpeessahan mä taidan olla. Kunhan saan aikaseksi. Joitakin kirjoja olen lukenu ja netistäki jotai, ja on niistä varmaan apuaki ollu. Ruokavaliota myös yritän (toistaiseksi ollut todellaki vain yrittämistä..).
 
juuh
Terapian tarpeessahan mä taidan olla. Kunhan saan aikaseksi. Joitakin kirjoja olen lukenu ja netistäki jotai, ja on niistä varmaan apuaki ollu. Ruokavaliota myös yritän (toistaiseksi ollut todellaki vain yrittämistä..).
Suosittelen kyllä terapiaa! Kun löytää hyvän itselleen sopivan terapeutin, terapia voi todella auttaa. Itse oon parantunut masennuksesta terapian tuella.
 
  • Tykkää
Reactions: Orion-
"vieras"
Jäin leskeksi 34-vuotiaana. Lasten vuoksi oli pakko jatkaa eteenpäin elämässä. Reilun vuoden kuluttua siitä aloitin uuden suhteen vaikka aluksi luulin ettei minusta enää koskaan siihen olisi.
Mielestäni elämä jatkuu läheisen kuoleman jälkeen silloin kun itse sitä haluat.
 
[QUOTE="misery";29145637]itsellä myös veli tappoi itsensä pari vuotta sitten-edelleen kauheaa edes muistella niitä päiviä kuolinillasta hautajaisiin(sumuisin ajanjakso)[/QUOTE]

Minä muistan sen päivän kuin se olisi poltettu verkkokalvoille, kun veli oli löytynyt kuolleena.
Kävin itse vielä viimeisiä sotkuja siivoamassa, enkä pääse siitä painajaisesta koskaan, aikaa on mennyt 19 vuotta. olin 17 ja veli 21. Koko perhe hajosi tuohon, muutin pois ennen täysi-ikäisyyttä heti tuon jälkeen
 
"Vieras"
Lapsettomuus, keskenmenoja, erittäin rankkoja raskauksia, synnytykseen verenhukan vuoksi melkein menehtyminen 2 kertaa, miehen sydänsairaus.. Nyt kolme tervettä lasta. Eletään päivä kerrallaan, kun läheltä piti tilanteita on ollut aivan liikaa :-( :)
 
"Vieras"
Ensimmäisenä mieleen tulee tämä hetki kun parisuhteessa menee huonosti. Mies valehteli ja petti luottamukseni jälleen kerran ja tuntuu että sitä ei voi enää korjata. Muutenki suhde muuttunut ns. kämppissuhteeksi kun ei ole läheisyyttä ja aina ennemmin kumpikin näpyttää puhelinta kuin juttelee toisilleen.
 
ehkä näin
Hui, kun lukee teidän tarinoita, nousee kyyneleet silmiin väkisinkin.
Itselläni ehkä oma sairastuminen, silloinen huoli omasta selviämisestä, nyt kuitenkin terveen paperit. Lapsen sairastuminen pitkäaikaissairauteen.
 
"moi"
Varmaan uskon menetys elämään.
Kun aloin olemaan paremmalla puolella elämäni kanssa, useiden vuosien tiiviin terapian ja henkisen kasvun ansioista. Uskalsin olla onnellinen edes hetken verran, koska olen oppinut, että kun olen onnellinen/iloinen, jotain pahaa tapahtuu aina.
Olin viimeisilläni raskaana silloin.
Ajattelin, että on minullakin oikeus olla onnellinen, eikä oikeasti mitään pahaa tapahdu kun minä uskallan olla onnellinen. Muistan vieläkin sen sellaisen "uhman" tunteen, on minullakin oikeus elää!.
Seuraavana päivänä tästä uhmasta, vauvani sydän pysähtyi ja hän menehtyi.
Todennäköisesti en koskaan enää uskalla elää tai olla onnellinen oikeasti. Siitä on vaikein selvitä menetyksen lisäksi.
 
---
Veljen itsemurha. Odotin tuolloin vielä esikoistani ja tulen aina muistamaan, että rv 13 oli hautajaiset.. :( Toipuminen meni siinä raskauden ohessa, onneksi oli pikkuinen mukana niin oli pakko jaksaa. Raskaus toi onneksi onnen hetkiä surun keskelle.

Toinen oli pitkän, melkein 10-vuotta kestäneen suhteen (avolitto, ei lapsia) päättyminen ilman ennakkovaroituksia. Tästä kyllä toivuin nopeasti, kun päätin etten jää kitumaan tai antamaan jättäjälle uusia tilaisuuksia. Arvasinkin oikein, pari kk myöhemmin ei enää ollut niin hauskaa ja exä alkoi anelemaan yhteenpaluuta. Tässä vaiheessa olin jo onneksi tavannut nykyisen aviomieheni ja lasteni isän. <3

Kaikkein oudoin surullinen kriisi oli kun rakas koiramme jouduttiin yllättäen lopettamaan lyhyen sairastelun jälkeen. Tämä valitettavasti tapahtui alle tunti ennen nuorimman lapsemme viikon 12 ultraa. Voisi sanoa että oli hyvin hämmentävä päivä.
 
nannnanna
Raiskaus, siitä seurannut raskaus -> abortti -> masennus ja anoreksia. Itsensä syyllistäminen kaikesta tapahtuneesta. Olin tuolloin 16 vuotta ja pohja lähti elämältä. Olin hyvin nuori enkä ollut ehtinyt kokea edes ensimmäistä kertaani ennen kuin joku tuli ja riisti sen väkisin.
 
tämähetki
11 vuoden liitto hajoamassa käsiin, kun en enää itse tiedä, mitä tai kenet haluan. Tuntuu, että ei mitään hajua enää siitä, mikä on tärkeää. Miehet vetää mua kahteen eri suuntaan. Joka toinen päivä päätän olla järkevä ja yrittää selvittää ongelmat mieheni kanssa, ja joka toinen päivä lupaan rakastajalleni kuun taivaalta. En nuku, en syö...eipä ole minussa kohta mitään rakastettavaa kummallekaan miehelle, kun tapan itseni tähän. Ja ihan itse olen itseni tähän suohon laulanut.
 
viinikumi
tai vaikea elämäntilanne? Miten selvisit siitä ja kuinka nopeasti?
kun tilanne oli sellainen että mies pisti eron vireille, en meinannutkaan selvitä,itkin ja valvoin öisin,ahdisti. päivisinkään en saanut nukuttua ja lapset piti hoitaa. Lopulta aloin lukea parisuhdetietoa, tietoa trauman vaikutuksesta,lapsuuden kiintymysushteista yms. varasin ittelleni ajan pariterapeutille. lopputulos oli että tajusin kaikkien ongelmien johtuvan oikeasti siitä ettei koskaan puhuttu oikeesti asioista, tuli vaan vääriä tulkintoja jatkuvasti puolin ja toisin, sitten vieraannuttiin. loppupeleissä ei sitten erottukkaan :)
 
viinikumi
Alkuperäinen kirjoittaja tämähetki;29146466:
11 vuoden liitto hajoamassa käsiin, kun en enää itse tiedä, mitä tai kenet haluan. Tuntuu, että ei mitään hajua enää siitä, mikä on tärkeää. Miehet vetää mua kahteen eri suuntaan. Joka toinen päivä päätän olla järkevä ja yrittää selvittää ongelmat mieheni kanssa, ja joka toinen päivä lupaan rakastajalleni kuun taivaalta. En nuku, en syö...eipä ole minussa kohta mitään rakastettavaa kummallekaan miehelle, kun tapan itseni tähän. Ja ihan itse olen itseni tähän suohon laulanut.
no eipä heru myötätuntoa! ite oot saattanu itsesi tohon tilanteeseen, minä säälin vain miestäsi. varaa pariterapeutille aika,jos ei oo rahaa niin seurakunnanperheasiainneuvottelukeskus tarjoaa ilmaista parityötä.

se arki koettaa sen toisenki miehen kanssa,paljolti suhteessa omatkin tunteet on kiinnis siitä mitä päätöksiä tekee,sä et ole sitoutunu sun mieheesi se on iso ongelma
 
"Vieras"
Miehen pettäminen. Hajotti perusluottamuksen, turvallisuuden tunteen, itsetunnon, uskon ihmisiin ja siihen, että elämä kantaa.

En ole tainnut vieläkään täysin päästä yli, pikkuhiljaa..
 
"Vieras"
[QUOTE="vieras";29145437]Ainoan lapseni menehtyminen yli vuosi sitten. Siitä on todella vaikea selvitä.[/QUOTE]

Aivan sydäntä puristaa ja kurkkua kuristaa lukeakin em. lause, tulee kyyneleet silmiin.
Hirveintä, mitä voisin ikinä kuvitella itselleni tapahtuvan. Voi kumpa osaisin sanoa jotain oikeasti lohduttavaa :(
 

Yhteistyössä