Olen täällä valittanut kun mies ei välitä vauvasta. Nyt tilanne muuttunut itsestään :)

["Minka"]

Olen tänne avautunut kun mies tuntui olevan vauvasta todella mustasukkainen, vauvan olemassaolo ei olisi saanut näkyä mitenkään enkä minä olisi saanut puhua mitään vauvaan liittyvää kun mies suuttui siitä.

Nyt vaan halusin tulla kertomaan, että vauva on nyt 7 kk ja tilanne muuttunut täysin Höpöttelee vauvalle, leikkii, lukee kirjoja, pitää sylissä monta kertaa päivässä, kyselee vauvan kuulumisia kesken työpäivän, antaa töihin lähtiessä tai vauvan mennessä nukkumaan pusun päälaelle jne. Olen alkanut käymään vanhassa harrastuksessani ja mies on vauvan kanssa sen aikaa. Muutenkin mies on taas "oma itsensä" kun oli vauvan syntymän jälkeen todella kiukkuinen ja äreä sekä stressasi joka asiaa. Muutos ei ole tapahtunut parissa päivässä vaan pikkuhiljaa.

Onneksi ei tullut silloin tehtyä mitään erooäätöstä vaikka mielessä kyllä kävi koska koin tilanteen niin ahdistavana. Yhteistä taivalta takana 10 vuotta joten kai jossain takaraivossa oli ajatus, että ei voi lopullisesti muuttua täysin erilaiseksi mitä oli aikaisemmin.

Siinä se, ei kummempaa

 

["Jes"]

Mies kävi läpi baby bluesin, juttu mitä pidetään selvästi vain äitien vaivana. Hienoa että olette päässeet takaisin "normaaliin"

 

["Milla"]

Kiva lukea täältä joskus jotain positiivistäkin!!

Etkö saanut neuvolastakaan mitään apua tai tukea? Eikö heidän pitäisi auttaa tuollaisessa tilanteessa?

 

["Vieras"]

Hyvä juttu, onnea teille
Kaikilla se tilanne ei valitettavasti muutu, vaan vauva jää etäiseksi miehelle ja erotkaan ei harvinaisia ole vauvavuonna. Varsinkin jos on tehty vauva hataraan parisuhdetilanteeseen.

 

["ihanaa"]

Kiva, että kerroit iloisen uutisen päivän alkuun! Onnellisia päiviä koko perheellenne!

 

[huono isä minäkin]

Minullakin kesti aikaa "tottua" vauvan olemassaoloon, aluksi en olisi pitänyt sylissä ja kaikki mitä vauva teki/ äänteli ärsytti. Tunsin tosi voimakasta hylkimistä vauvaa kohtaan ja varsinkin itkiessään oikein suoraansanoen vituttti katsoa sitä punaista pientä naamaa. Pidin jo itseäni jonain friikkinä enkä ollut osannut odottaa tällaisia tuntemuksia joten oli jonkinlainen järkytys itsellekin. Ajan kanssa just noihin samoihin aikoihin kun sun miehellä aloin tajuamaan kuinka rakas vauva sitten olikaan ja huomaamattani puuhastelin sen kanssa kaikenlaista ja lepertelin/lauloin (mitä en koskaan aiemmin ole tehnyt vapaaehtoisesti) pikkuiselle. Nyt hän on parivuotias pikku hurmuri joka vie iskää 9-0. Maailman rakkain olento.

Meille syntyi toinen oikeinkin toivottu lapsi jokin aika sitten ja pieneksi shokiksi tunsin jälleen noita samoja negatiivisia tunteita kuin esikoisen kohdalla. Kamalinta on se ettei niille tunteille mahda itse mitään! Uusi vauva tuntuu kiemurtelevalta ankeriaalta kun pitää sylissä. Tämä on silti helpompaa kuin esikoisen kanssa koska tilanne on (ikävä kyllä) tuttu ja tiedän tämän menevän ajallaan ohi. Tietysti hoidan vauvaa asiallisesti ja tasapuolisesti mutta silti tunnen morkkista siitä ettei se ole automaattisesti superrakas pikkutuhisija vaan jollain tavalla tuntuu järjenvastaisesti vaativalta tunkeilijalta joka vain vaatii ja vaatii ja möykkää...

Ennen lasten saamista en juuri lueskellut tai keskustellut sen kummempia isyydestä ja uudesta roolistani mutta ilmeisesti tämä ei ole ihan harvinaistakaan? Siis nämä tuntemukset. Olisi ollut hyvä tutkia asioita/lukea kirjoituksia omakohtaisista kokemuksista niin ei ehkä olisi tullut tämä juttu niin... yllätyksenä. Kun tuntuu että oletetaan vauvan tullessa vanhempien olevan kolmen metrin korkeudella ja kaiken keskittyvän vain vauvaan eikä juuri keskustella siitä että vanhempi voi kokea niin voimakasta hyljeksintää omaa lastaan kohtaan.

 

[Blue]

Olikos tämä se noin kuukausi sitten ollut aloitus johon minäkin kommentoin??

Jos oli niin upeaa että näin lyhyessä ajassa on tullut totaalinen täyskäännös! Joskus ihmeitäkin näköjään tapahtuu. Mukavaa jatkoa perheelleenne!

 

[grreen]

Olikos tämä se noin kuukausi sitten ollut aloitus johon minäkin kommentoin??

Jos oli niin upeaa että näin lyhyessä ajassa on tullut totaalinen täyskäännös! Joskus ihmeitäkin näköjään tapahtuu. Mukavaa jatkoa perheelleenne!

Laitatko linkkiä tai muistatko otsikon? Ihan mielenkiinnosta.

 

["Lähettäjä"]

Samat setit käyty täällä läpi. Toivotun lapsen syntymä ei todellakaan ollut mitään rakkautta ensisilmäyksellä. Hoidin kyllä muksua kunnolla, mutta ensimmäiset 6kk meni hammasta purren. 6kk ja nuorempana meikäläisen rooli oli lähinnä tuurata äitiä lapsen välittömien tarpeiden täyttämisessä, eli lähinnä hengissä pitämistä.

Kiintymys on syntynyt vasta vähitellen ja lähinnä sen myötä, että lapsi on alkanut osoittaa voimakasta kiintymystä myös meikäläiseen. Esim. nyt 11kk kohdalla kun tulen töistä kotiin, niin lapsi on poikkeuksetta innoissaan, konttaa eteiseen vastaan niin nopeasti kuin vaan pystyy ja hamuaa syliin. Ei tarvitse tuolloin yhtään mitään muuta kuin isän syliin. Nyt on jo itselläkin työpäivinä ikävä kotiin lapsen luokse.

Tärkeintä tuolloin ennen 6kk ikää oli muistaa itse, että kyllä tää tästä iloksi muuttuu. Alussa tein sen virheen, että yritin hoitaa vauvan tarpeet pikapikaa vain odottaen, että pääsen nopeasti omien juttujen pariin. Sitten kun vauva ei nukahtanutkaan puolessa tunnissa tuuditteluun, niin alkoi pinnaa kiristää. Jossain vaiheessa ymmärsin luovuttaa, eli esim. nukuttaessa otin asenteen, että tänään en yksinkertaisesti enää omia juttuja tee, niin kummasti helpotti. En ajatellut nukuttamista enää nukuttamisena, vaan yksinkertaisesti rauhoituin vauvan kanssa ilman aikarajaa, niin kummasti helpotti.

Nykyään en hermostu mistään vauvan touhuista. Se kun vaan pahentaa tilannetta, oli kyseessä sitten mikä tahansa syöttämisestä yöheräilyyn. Meillä on kääntynyt homma vähän nurinperin, eli se on nyt äiti, joka ei jaksa kovin paljoa hermostumatta, kun taas meikäläinen suhtautuu kaikkeen tyynesti kuin intialainen lehmä.

Olen muuten huomannut vastaavaa hidasta kiintymyksen kehitystä noiden koirien kanssa. Kun uusi pentu on tullut taloon, niin ensimmäisinä viikkoina on noussut kusia pyyhkiessä esiin tuntemuksia tyyliin "pitikö tämäkin ottaa riesaksi". Kun vähän aikaa on kulunut, niin on aivan toinen ääni kellossa.

 

[Blue]

Laitatko linkkiä tai muistatko otsikon? Ihan mielenkiinnosta.

Löytyi sittenkin.

http://kaksplus.fi/keskustelu/pluss...anyt-vauvasta-koska-hyvaksynyt-vauvan-taysin/

 

[isä minäkin]

Löytyi sittenkin.

http://kaksplus.fi/keskustelu/pluss...anyt-vauvasta-koska-hyvaksynyt-vauvan-taysin/

Kiitti linkistä. Nyt kun tuota settiä lukaisin niin jotenkin monen tekstit järkyttivät. Eipä paljoa löydy ymmärrystä muille ihmisille tai tilanteille.

Eri asia olisi jos mukana olisi väkivaltaa, mutta jos isää ollaan pihalle pistämässä jo siitä ettei heti ylistä lastaan... Hienot liitot, hienot.

Minäkin olen isä joka vauva-aikana ei tuntenut juuri lainkaan rakkautta lapseensa. Hoidin kyllä vauvaa ja sen tarpeet menivät muiden asioiden edelle. Muut eivät näistä tunteista tienneet, ei edes puolisoni koska en hänelle niistä puhunut, aavisteli ehkä kyllä. Syvällä sisälläni tunsin suurta häpeää ja ahdistusta siitä etten lasta rakastanut ja vauva vain ärsytti. Ajallaan helpotti kuitenkin. Nyt en halua mennä oikein minnekään ilman lastani, jo töissä ollessa on kauhea ikävä.

Onneksi vaimo ei päättänyt kasvattaa isätöntä lasta.

Kuka todella voi heittää ensimmäisen kiven?

 

[qwerty00]

Ihanaa että sulla on kaikki kääntynyt parhain päin! Minäkin ihmettelen tuon alkuperäisen ketjun kommentteja siitä, kuinka joku "heittäisi miehen pihalle saman tien". Kyllä meistä itse kukin osaa käyttäytyä ajoittain kuin idiootti.

 

[Blue]

Ihanaa että sulla on kaikki kääntynyt parhain päin! Minäkin ihmettelen tuon alkuperäisen ketjun kommentteja siitä, kuinka joku "heittäisi miehen pihalle saman tien". Kyllä meistä itse kukin osaa käyttäytyä ajoittain kuin idiootti.

Eli puoli vuotta teeskentelyä, esittämistä ja hyssyttelyä että vauva ei ole olemassa on ihan ymmärrettävää?

Tai no joo, ehkä jonkun mielestä..

 

["Minka"]

Juu tuo on se ketju, en vain jaksanut alkaa etsimään kun en muistanut millä nimimerkillä olin kirjoittanut.

Minä myös ihmettelen miksei neuvolassa tai perhevalmennuksessa käsitelty miehen tunteita uuteen tilanteeseen mitenkään. Montakohan esitettä tuli lantionpohjalihasten treenaamisesta ja terveellisestä ruuasta (niitä tuntui saavan joka paikasta useaan kertaan) ja muutenkin esitteitä ja vihkosia kertyi iso laatikko mutta ei ko. aiheesta. Mies kävi neuvolassa muistaakseni joka kerta ennen kun käynnit muuttuivat jokatoinen viikko oleviksi, siis niihin missä vain katsotaan pissa, punnitaan, mitataan verenpaine ja kuunnellasn sydänäänet. Juuri sentakia jos niissä olisi hänelle jotain hyödyllistä inffoa, mutta käynnit keskittyvät noihin ruoka ja liikuntatottumulsiin vaikka kumpikaan meistä ei ole edes lähellä lievästi ylipainoista ja kummallakin on säännöllisiä urheiluharrastuksia.

Noihin ihmettelyihin siitä "kuinka ollaan heti pistämässä mies pihalle" voin sanoa, että oli kyllä mielessä minulla monta kertaa olisiko helpompi erota. Jos takana olisi ollut vain muutaman vuoden yhteinen elämä olisin varmaan kerännytkin kamppeeni ja häipynyt koska olisin luullut, että nyt esiintulleet piirteet ovat hänelle normaaleja. Oli todella raskasta kun toimen valittaa kokoajan kuinka huomioin liikaa vauvaa, miksi en vie sitä muualle huutamaan jos vauva itki ja vaikka vauva oli ja on iso osa elämääni en olisi vahingossakaan saanut puhua mitään siihen liittyvää.