Millaisia teidän miehet on olleet kun teillä on ollut raskauspahoinvointia ja muuten huono olo?

Mun mies ei tunnu tajuavan että tää on ihan totisinta totta tää huono olo ja väsy eikä raskaana oleva nainen ja sen olot ja fiilikset ole mikään vitsi.
Eikä oikein jaksa kiinnostua koko raskausasioista vaikka lasta halusikin.

 

Oli huolissaan ja paljon kanssani.

 

Kiikutti astiaa jos sellasta ei ollu saatavilla(yrjö tuli missä vaan ja koska vaan). Myötätuntonen ja kanto kaupasta sellasta mitä ois voinu edes kuvitella yrittävänsä suusta alas. Ymmärsi siis että hänen kokkauksensa ei sillon tulleet kuuloonkaan vaikka muuten tekee hyvää ruokaa.

 

Hoiti kaikki kotihommat, vaikka välillä vähän kiukkuilikin. Mä en nimittäin oksennellut, mutta olo oli jäätävän krapulainen ekat 12 viikkoa. Mies ei sitä oikein tajunnut, kun eihän se pahoinvointi sinällään näy ulospäin. Töissä kävin ja kotona vain makasin yökkäillen.

Tokan kanssa mies hoiti esikoista aika paljon minkä töiltään ehti, että sain levätä. Tosin itsekin kävin töissä ja vapaapäivät olin sitten luonnollisesti lapsen kanssa kotona (vuorotyö), että ei siinä paljon levätty. Kotihommat olivat jälleen suurimmaksi osaksi miehen vastuulla, mutta tällä kertaa se tiesi mitä tuleman pitää, joten ei kiukutellut.

 

piti huonoa oloani raskauteen kuuluvana. Eli ei ole ollut mitenkään erityisen hoivaava, toki kuunteli kun joskus valittelin olojani. Mutta tarpeeksi kun yrjöää, niin sitä pitää itsekin jo ihan normaalina päivään kuuluvana asiana, eikä jaksa siitä niin stressaantua.

Oikeasti, itselläni auttoi kun vaan hyväksyin sen että välillä yrjö lentää ja on huono hetki, enkä miettinyt ja voivottanut, että ai ai kun on huono olo.

Toivon ettei kukaan ymmärrä minua väärin, mutta siis koin itse että minulla on huonompi olo jos surkuttelen sitä huonoa oloa. Mutta kun olin kuin en kiinnittäisi asiaan sen enempää energiaa, niin se ei vaivannut niin paljoa ja oli "parempi olla". Ja takana on siis kolme raskautta joissa kahdessa olen yrjöillyt koko raskauden ja yhdessä puoleen väliin, että tiedän kyllä mistä puhun.

 

piti huonoa oloani raskauteen kuuluvana. Eli ei ole ollut mitenkään erityisen hoivaava, toki kuunteli kun joskus valittelin olojani. Mutta tarpeeksi kun yrjöää, niin sitä pitää itsekin jo ihan normaalina päivään kuuluvana asiana, eikä jaksa siitä niin stressaantua.

Oikeasti, itselläni auttoi kun vaan hyväksyin sen että välillä yrjö lentää ja on huono hetki, enkä miettinyt ja voivottanut, että ai ai kun on huono olo.

Toivon ettei kukaan ymmärrä minua väärin, mutta siis koin itse että minulla on huonompi olo jos surkuttelen sitä huonoa oloa. Mutta kun olin kuin en kiinnittäisi asiaan sen enempää energiaa, niin se ei vaivannut niin paljoa ja oli "parempi olla". Ja takana on siis kolme raskautta joissa kahdessa olen yrjöillyt koko raskauden ja yhdessä puoleen väliin, että tiedän kyllä mistä puhun.

Mulla oli tässä hyperemeesi ja ilman surkuttelujakin 90 kertaa päivässä laattaaminen ja tipassakin olo tekivät mahdottomaksi arjen. Olin kuukauden pois töistäkin. Edellisessä oli vain pientä kuvotusta, tyystin eri fiilis.

 

No ite ootan toista lasta (rv 38+5 menossa) ja tässä edelleen oottelen, että se tajuais kuin perseestä on oikeesti olla raskaana. Oon oksentanu molemmat raskaudet päivittäin ja tässä raskaudessa mua on supistellu jo pari kk tosi paljon, plus kaikki muut ihanat pikku raskausvaivat. Nyt oon kovasti yrittäny patistaa sitä lukemaan synnytyksestä, että siitä vois olla enemmän hyötyä synnytyksessä.. onhan se varmasti hankala hahmottaa kuinka kauhee olo voi oikeesti olla, mutta ottaa kyllä päähän kun saa jatkuvasti muistuttaa "you know oon raskaana ja tämä voi syntyä vaikka tänään." Kotitöitä mies sentään hoitaa melko paljon, kun jätän ne vaan tekemättä (tosin elettiin sikolätissä jonkun aikaa), mutta ei mulla riitä energia kotitöihin tuon esikoisen kans touhuamisen jälkeen. Meiän lapsiluku on kyllä täynnä kun tämän pienen ihmisen saan puskettua maailmaan

 

Mulla oli VÄHÄN sama tilanne ku ap:lläkin alkuraskaudessa, ei se osannut kuvitella sitä oloo mikä oli, alussa oli 24/7 huono olo ja sit oli pari viikkoa niin et vain aamuisin. Kyllä sit loppuraskaudessa oli auttavainen jne.. kun jalat oli niin turvonneet et näytin norsulta

 

Mies oli hengessä mukana. Kiikutti kaupasta hedelmiä pahoinvoinnin helpottamiseksi, ajoi autoa varovaisemmin (se heiluminen teki pahaa). Pyysi äidiltään vinkkejä pahoinvointiin (eri kulttuuri), josta löytyikin ihan hyvä apu.

 

Haki kaupasta kaikkea mitä pystyin syömään ja koitti muutenkin helpottaa oloani sen minkä pystyi. Tosin kerran hermostui kun yrjösin kahvin hajun takia ja sitten paasasin että sitä keitintä ei jätetä päälle, että joku roti nyt

 

Mulla oli tässä hyperemeesi ja ilman surkuttelujakin 90 kertaa päivässä laattaaminen ja tipassakin olo tekivät mahdottomaksi arjen. Olin kuukauden pois töistäkin. Edellisessä oli vain pientä kuvotusta, tyystin eri fiilis.

niin, kerroinkin vain miten _itse_ koin _oman_ raskauspahoinvointini, en tehnyt siitä mitään yleispätevää totuutta, kuten varmaan itsekin sen osasit sieltä bongata.

Hypermesis on ihan eri asia kuin oma kokemukseni raskausajanpahoinvoinnista. Vaikka oksentelinkin päivittäin kahden raskauden läpi, se ei haitannut arkeani eikä elämääni osittain oman suhtautumiseni ansiosta. Suosittelen miettimään omaa suhtautumistaan ja sitä että voiko sillä vaikuttaa siihen oloonsa, mutten sano että se on ratkaisu mihinkään. Olemmehan erilaisia ja jokaisen raskaus erilainen ja jokainen meistä kokee asiat eri tavalla.

Ei tehdä tästä "minulla oli kyllä rankinta ja siihen ei suhtautumiset auta" -keskustelua.

 

piti huonoa oloani raskauteen kuuluvana. Eli ei ole ollut mitenkään erityisen hoivaava, toki kuunteli kun joskus valittelin olojani. Mutta tarpeeksi kun yrjöää, niin sitä pitää itsekin jo ihan normaalina päivään kuuluvana asiana, eikä jaksa siitä niin stressaantua.

Oikeasti, itselläni auttoi kun vaan hyväksyin sen että välillä yrjö lentää ja on huono hetki, enkä miettinyt ja voivottanut, että ai ai kun on huono olo.

Toivon ettei kukaan ymmärrä minua väärin, mutta siis koin itse että minulla on huonompi olo jos surkuttelen sitä huonoa oloa. Mutta kun olin kuin en kiinnittäisi asiaan sen enempää energiaa, niin se ei vaivannut niin paljoa ja oli "parempi olla". Ja takana on siis kolme raskautta joissa kahdessa olen yrjöillyt koko raskauden ja yhdessä puoleen väliin, että tiedän kyllä mistä puhun.

En mäkään sitä sillee voivotellu, ja yrjösin melkeen puolväliin. Mut tarkotin että mies tajusi miksei eukko syö ja tarvii astiaa/pussia yötäpäivää. Ja nukkuu paljon. Ymmärsi että meneillään on vaikken ollukaan sairas ja sen näkönen.

 

Mulla oli toisen lapsen raskausaikana noin puoleen väliin raskautta reipasta pahoinvointia ympäri vuorokauden. Saatoin oksentaa parikymmentä kertaa illassa. Aluksi mies oli ymmärtäväinen, sitten kun lääkityksen saatuani oksentelu loppui ja minulla oli enää pahoinvointia jatkuvasti, ei mies enää oikein ymmärtänyt olotilaani. Pahoinvointi kun ei näy päällepäin samoin kuin oksentelu.

 

Joo ei se paljo asiaan vaikuta surkutteleeko oloaan vai ei. Meilläkin on arkea, että ennen jonnekki lähtöä käyn oksentamassa samalla tavalla kuin se että lasta käytetään pissalla. Oon joutunu aikalailla kuukausittain käymään sairaalalla nesteytyksessä kun ei tuosta oksentamisesta vaan tuu loppua. Esikoinenki tulee vessaan mukaan "teko oksentaan", raukka luulee pian että se on normaali arkeen kuuluvaa Tässä raskaudessa tuota oksentamista tosin osasin jo odottaa, kun se ei viimeskään loppunu ollenkaan, mutta ei se tee siitä yhtään helpompaa. Päivät kuluu melko pitkälti miettien oksennanko nyt vai kohta..

 

Auttoi jos pystyi Teki kotihommia, haki kaupasta mitä pyysin, anto oman tyynynsä kun en saanut hyvää asentoa vain omalla tyynyllä...
Mutta ei se sitä huonoa oloa tai supistuksia huomannut. Piti itse mainita asiasta Kysyinkin että haluaako mun sanovan jos on esim. oksettava olo tai supistus ja sanoi että tahtoo ehdottomasti että kerron niistä. Mä kun en yleensä valita mistään vaan kärvistelen yksinäni Kävelyvauhdin kun vaan sais vähän hitaamaksi niin olis kiva Mutta kyllä se yrittää parhaansa

 

Kiitos vastauksista!
Ei kai sitä ehkä niin näe päälle päin miten huono olo on.
Mut eilen kun pyysin etsimään netistä edes tietoa kun tuntuu ettei edes kuuntele mua (en jatkuvasti edes pälätä) koska tää on riskiraskaus. Että ois myös vähän perillä tilanteesta.
Niin vastaus oli et mut ku mä en jaksa lukea ja pari muuta tyhmempää heittoa.. Itkettää kun sitä ei vaan näköjään jaksa kiinnostaa.
Jotenkin sitten vielä muilla sanoilla halveksui mun huonoa oloa.
Yllätyin ihan täysin.
Ei ole tähänkään asti hoivannut, edes silitellyt tms mutta tuo juttu vasta avas mun silmät.
Sanoo kyllä rakastavansa mutta jos tosissaan rakastais niin kai sitä huolehtis ja hoivais edes vähän?

Kun mä en edes ole mikään jankuttaja tai kitisijä.

 

Kiitos vastauksista!
Ei kai sitä ehkä niin näe päälle päin miten huono olo on.
Mut eilen kun pyysin etsimään netistä edes tietoa kun tuntuu ettei edes kuuntele mua (en jatkuvasti edes pälätä) koska tää on riskiraskaus. Että ois myös vähän perillä tilanteesta.
Niin vastaus oli et mut ku mä en jaksa lukea ja pari muuta tyhmempää heittoa.. Itkettää kun sitä ei vaan näköjään jaksa kiinnostaa.
Jotenkin sitten vielä muilla sanoilla halveksui mun huonoa oloa.
Yllätyin ihan täysin.
Ei ole tähänkään asti hoivannut, edes silitellyt tms mutta tuo juttu vasta avas mun silmät.
Sanoo kyllä rakastavansa mutta jos tosissaan rakastais niin kai sitä huolehtis ja hoivais edes vähän?

Kun mä en edes ole mikään jankuttaja tai kitisijä.

Mieheni mukaan on olemassa epäkypsiä miehiä, jotka eivät kykene käsittelemään edes omia tunteitaan. Miestäsi voi ahdistaa nähdä sinun paha olosi, eikä hän osaa olla oman itsensäkään kanssa kun ahdistaa niin kovasti. Siksi saattaa vetäytyä? Tai sitten hän on vaan mulkvisti.

 

Auttoihan se ja oli myötätuntoinen, kun oli vieressä. Muttei se voinut koko ajan olla vieressä, kun käytiin molemmat töissä.

 

Oli huolissaan ja hommasi mummulle ja lapsille hoitajan ettei minun tarvinnut huolehtia kuin itsestäni.

 

Epäkypsä se taitaa sitten olla kun ei se normaalisti mikään mulkvistikään ole.
Mun täytyy vaan nyt asennoitua niin että käsittelen ja käyn läpi tän raskauden ihan itsekseni.
En kestä olla niinkään että odotan myötätuntoa mutten sitä saa.

 

Mulla oli jatkuvasti pahoinvointia jonnekin kuudennelle kuulle ekassa raskaudessa ja satunnaisesti loppuun asti. Nyt tokassa jatkuva pahoinvointi lakkasi siinä viikon 14 kohdilla, mutta erityisesti syömisen yhteydessä nyt loppuvaiheessa taas nostaa pahoinvointi päätään. En kummassakaan raskaudessa ole oksentanut kovin montaa kertaa, mutta jatkuva kuvotus aiheuttaa sen, ettei oikein voi muuta kuin olla pitkällään silloin kun pahin pahoinvointi on päälle. Mies on ollut todella ymmärtäväinen, tuonut ruokaa jota voin syödä, hieronut jalkoja (joka on auttanut jonkun verran pahoinvointiin), hoitanut kotitöitä ja lasta, sovittanut töitä sen mukaan, että pahimpina päivinä voinut olla kotona auttamassa jne. En oikeastaan keksi mitä enempää se olisi voinut mun oloa auttaa, kun ei mun puolesta voi raskaana olla Ja joka päivä kyllä olen todella kiitollinen kaikesta siitä avusta ja huomiosta mitä saan ja muistan sen hänelle myös kertoa.

 

Ihania tuollaiset miehet jotka pitää huolta.