tehdäänkö tälläinen ketju: kuvaile palstalaista MIELIKUVAN, joka nikistä tulee perusteella

Pink Poodle, sillä lempinimellä ystävät häntä kutsuivat. Nimi oli ollut hänellä jo niin kauan, että ristimänimi Aino kuulostaa vieraalta.
Aino oli joku ennen Henkkaa. Viisitoista vuotta sitten Henkka alkoi pyörimään ärsyttävän usein Ainon työpaikalla tuoden Upsin lähetyksiä ja jäi jauhamaan jotain turhanpäiväistä firman tiskille. Henkka oli heti iskenyt silmänsä näpsäkän näköiseen brunettiin vastaanottotiskillä. Harmillisesti Aino ei ymmärtänyt miehen epätoivoista lähestymisyritystä vaan piti kaveria lähinnä ärsyttävänä. Näin käy miehille harmillisen usein. Aito kiinnostus hukkuu joutavanpäiväisen tarinoinnin jalkoihin ja mies ihmisenä jää piiloon. Henkka ei kuitenkaan luovuttanut. Joka päivä hän pyyti Ainoa kahville ja sai pakit. Eräänä päivänä Aino huokaisi nähdessään taas tutun Upsin auton. Töissä oli todella kiire eikä ylimääräisiin rupatteluihin olisi ollut aikaa. Päästäkseen Henkasta nopeasti eroon hän lupautui lähtemään kahville. Näin pienestä ihmisen onni on välillä kiinni. Ilman taustalla virnuilevia työkavereita Ainolla oli mahdolisuus kuunnella Henkkaa ja tutustua häneen. Se nopeaksi aiottu kahvituokio kesti neljä tuntia. Sen jälkeen Aino ja Henkka olivat erottamattomat.
Henkka rakasti amerikan rautoja ja hän pitikin hellää huolta vuoden -59 Chevrolet Impalasta. Auto oli upean yön sininen ja aina hyvin puhdas ja kiillotettu. Autossa oli valkoinen katto ja renkaissa valkoiset reunat. Kromi kiilsi auringon heijastuessa auton pinnasta. Mikäs sillä oli kyydittää kaunista naista kesäisessä illassa.
Pian Aino kiinnostui myös pukeutumaan ajan hengen mukaisesti. Ainosta tuli hieno 50-luvun lady. Päällä oli kaunis vintage-leninki ja alla tyllihame. Käsissä söpöt valkoiset hansikkaat ja päässä pieni hattu. Aino ja Henkka olivat tyylikäs pari yhdessä liikkuessaan ja päät kääntyivät heidän jälkeensä.
Huomenlahjaksi Aino sai Henkalta kauniin pinkin DeSoton, jonka Henkka oli salaa ystävänsä tallissa kunnostanut Ainoa varten. Auton kruunasi kojelaudalla iloisesti vieterin varassa nyökkäävä maskotti, Pink Poodle.

 

Kiitos HopeaToffee
Tykkään kyllä 50-luvun tyylistä. Rohkeus tosin ei riitä pukeutumaan siihen tyyliin

 

Tuossa ropsin ja ruutiksen tarinoissa oli jotain tosi ihanaa.
Pidin toki muistakin, mutta ne liikuttivat tuolla sisälläni jotakin.:flower:

Siis noita kahvikirahvin hienoja kirjoituksia tarkoitin.

Se tais olla HopeaToffee joka Ropsista kirjoitti. Tai joku, mutta en se mää ollut. JA voin kirjoittaa, kunhan pääsen tässä ajan tasalle mitä palstalla tapahtuu

 

Se tais olla HopeaToffee joka Ropsista kirjoitti. Tai joku, mutta en se mää ollut. JA voin kirjoittaa, kunhan pääsen tässä ajan tasalle mitä palstalla tapahtuu

ei tapahdu mitään. Hiljaista on.

 

Se tais olla HopeaToffee joka Ropsista kirjoitti. Tai joku, mutta en se mää ollut. JA voin kirjoittaa, kunhan pääsen tässä ajan tasalle mitä palstalla tapahtuu

Toffeehan se oli.

 

Toffeehan se oli.

Ai anteeksi, luin noita niin perätysten että meni sitten jo kirjoittajat sekaisin.

Jokatapauksessa hienoja tarinoita molemmat.

 

Tuossa ropsin ja ruutiksen tarinoissa oli jotain tosi ihanaa.
Pidin toki muistakin, mutta ne liikuttivat tuolla sisälläni jotakin.:flower:

Siis noita kahvikirahvin hienoja kirjoituksia tarkoitin.

Se minun tarinahan oli tosi hieno. Kuvittelin itseni kävelemässä mummun kans, jota ei kuitenkaan oikeassa elämässä tapahtunut. Mummu oli, mutta aika kaukana ja harvat oli ne vierailut siellä.

 

Mistä sä kahvikirahvi revit oikein näitä? Hienosti kirjoitat

Mustakin saa kirjoittaa jos viitsit

 

Ai anteeksi, luin noita niin perätysten että meni sitten jo kirjoittajat sekaisin.

Jokatapauksessa hienoja tarinoita molemmat.

:flower:

 

Mistä sä kahvikirahvi revit oikein näitä? Hienosti kirjoitat

Mustakin saa kirjoittaa jos viitsit

Mää löysin näköjään koko elämäni kadoksissa olleen mielikuvitukseni.

 

Haluuks joku kirjottaa mustakin?

 

Ultramariini
rakastaa merta ja perheen traditioihin kuluukin joka vuotuinen Hangon Regatta unohtamatta Kotkan meripäiviä. Näihin merellisiin tapahtumiin pyrähdetään hienostuneesti uudella matkailuautolla, mikä vaihdetaan aina tuoreeseen kahden vuoden välein. Tämän hetkisen asuntoauton verhoilun beige sävy ei hivele Ultramariinin silmää, mutta kolmipäinen pellavapäinen lapsikatras, lilasävyinen astiasto saa tuon epäkohdan unohtumaan.
Ultramariini on työnarkomaani ja antaa omista lomistaankin puolet työkavereilleen pidettäväksi. Hän on myös siivoushullu ja pitää kodin enemmän kuin tarpeeksi puhtaana pesemällä lattiankin kuusi kertaa viikossa.
Uuvuttava hoitotyö ja kodin hoito vie paljon Ultramariinin voimia ja siksi hän ei saa liian matalaa kilpirauhasarvoaan edes lääkkeillä kuntoon. Tästä voimme päätellä, että Ultramariini on hyvin sitkeä keski-ikää lähestyvä nuori nainen.

Ultramariinilla on vaalea hentoinen tukka, vitivalkoiset hampaat ja kirkkaan siniset silmät. Hän on hyvin kaunis ja pieni pyöreys sopii hänelle enemmän kuin nenä päähän. Välillä ripset saa kauneuskeskuksessa hieman pituutta lisää ja jo luonnostaan kauniin kuulas, puhtaan raikas ja hieman nukkapintainen kasvojen persikkainen iho hieman ehostusta. Hän tykkää shoppailla lapsilleen vaatteita ja kaikkea kivaa ,mutta kirpputoreille häntä ei saa. Ultramariinilla on suht kallis maku ja feikkituotteisiin ultramariini ei sorru.

Ultramariinin mies on hurahtanut moottoripyöriin ja tämä turha tuhlaaminen ei oikein mene ultramariinin päähän, mutta on antanut asian olla koska mieshän ostaa omillaan.
Kahvakuulajumpan aloitti viime syksynä tarkoituksen karistaa hieman kilojaan, mutta kuulan verran on tainnut tulla painoa lisää. Ultramariini on ajatellutkin, että liikunnasta on vain enemmän haittaa kuin hyötyä. Tätä myöden on kahvakuula jäänyt useammin sängyn alle pölyyntymään kuin matkaan mukaan.
Ultramariini on erittäin tykätty persoona iloisen, rempseän , sanavalmiuden, ystävällisen., kiltin ja erittäin itkuherkän luonteensa takia. Hänellä on monia satoja ystäviä facebookissa ja hän jakaa niin ilonsa kuin surunsakin heidän kanssaan.

 

Ultramariinina tunnettu nuori nainen on risimänimeltään Mari. Hän on lapsesta asti ollut hieman poikatyttö, viihtynyt loköttävissä farkuissa, maihareissa ja lyhyttukkaisena. Mari on kuitenkin sisimmältään hyvin neitimäinen, ellei peräti aivan prinsessa. Mari muistaa aina kohteliaat käytöstavat ja etiketin pienetkin yksityiskohdat. Hän huolittelee ulkonäkönsä aina, mutta näyttää joskus siitä huolimatta hieman pojalta. Poikaprinsessalta. Se kuulostaa oudolta, mutta Mari on oikein suloinen olento. Sen ymmärtää vasta kun hänet näkee, suuri osa suloisuudesta tulee hänen pitkistä ripsistään ja sievistä pisamistaan.

Marin lempiharrastus on uiminen. Hän ei ole siinä erityisen hyvä, mutta nauttii siitä sitäkin enemmän. Pitkiä matkoja hän ei jaksa uida, mutta sukeltamisessa hän on todella taitava. Hän sukeltaa useita metrejä suoraan alaspäin, niin syvälle ei moni uskaltaisi sukeltaa. Hän oppi sukeltamaan jo nuorena tyttönä, kun hän pudotti vahingossa miniatyyrinukkensa kesämökin laiturilta. Juuri sen rakkaimman, ulkomailla asuvalta kummisedältä saadun nuken. Kukaan ei uskonut nukkea enää löytyvän, niin syvää oli laiturin päässä. Mari itki. Voi kuinka hän itki. Hän itki enemmän kuin koskaan ennen, eikä häntä lohduttanut yhtään se että tiesi veden olevan niin syvää, ettei kukaan jaksanut sukeltaa sinne. Marin koko kesä oli pilalla. Miten hän pärjäisikään ilman rakasta nukkeaan, Peppiä? Mari raahautui suruissaan sänkyyn, hän ei tahtonut syödä iltapalaa. Äiti yritti houkutella häntä syömään, mutta edes suklaakastikkeella ja hunajalla sivelty pannukakku ei saanut häntä piristymään, niin kovasti hän suri Peppi-nukkeaan.

Mari ei nukkunut yöllä juuri lainkaan, vaan makasi hiljaa sängyssään Peppiä miettien. Hän päätti hakea Pepin. Hän ei osannut vielä edes uida, mutta hänen oli saatava nukke takaisin, hinnalla millä hyvänsä. Aamun koittaessa muu perhe nukkui vielä, ja Mari hiipi ovesta ulos, jossa nousevan auringon ensisäteet alkoivat välkähdellä valkean yön päätteeksi. Hän nappasi verannalta siskonsa uimalasit sekä -puvun, ja lähti määrätietoisesti kävelemään kohti laituria. Laiturille päästyään hän vaihtoi yöpaitansa siskon hieman liian suureen uimapukuun, ja sääti lasit itselleen sopiviksi. Hän katseli sinertävänä hohtavaa merenpintaa, ja käänsi katseensa ulapalle.

Hän hyppäsi. Vesi oli hyytävää, mutta se näytti kovin kauniilta liplattaessaan Marin kaulaa ja käsivarsia vasten hänen pärskiessään pinnalla. Hän yritti palauttaa mieleensä kuinka sisko ja isä liikuttelivat käsiään ja jalkojaan uidessaan, ja teki samoin niin hyvin kuin taitoi. Sitten hän sukelsi. Hän ei päässyt kovin syvälle, kun nousi jo takaisin pintaan. Sitten hän sukelsi uudestaan. Ja hän sukelsi. Ja sukelsi sukeltamistaan, ja jokaisella sukelluksella hän pääsi hieman pidemmälle kuin edelliskerralla. Eräällä kerralla Mari nousi pintaan, ja hän kuuli perheen hätääntyneet huudot. Hän erotti vain sanat "ei osaa uida," mutta ei jäänyt kuuntelemaan enempää vaan jatkoi sukeltamistaan. Tällä kertaa hän pääsi pohjalle asti, ja kopeloi käsillään pohjaa. Hän etsi ja etsi, happi tuntui olevan jo loppumaisillaan, kun hänen kätensä osui johonkin. Se oli kivi, mutta Mari poimi sen käteensä ja lähti kohti pintaa. Hän halusi näyttää perheelleen että osasi sukeltaa.

Pinnalle päästessään joku tarttui häneen, ja Mari säikähti niin että veti vettä keuhkoihinsa. Häntä yskitti, ja hän tunsi kuinka isä kantoi hänet tikkaita pitkin laiturille. Isä ja äiti olivat niin huolissaan, he luulivat tämän olevan hukkumaisillaan, eikä säikähdyksessä haukattu vesi helpottanut vanhempien paniikkia. Lopetettuaan yskimisen Mari alkoi huutaa. Hän huusi vihaisena äidille ja isälle, ja näytti pohjalta hakemaansa kiveä. Hän kertoi sukeltavansa niin kauan kunnes olisi löytänyt nukkensa.
Vanhemmat menivät hiljaisiksi, he eivät tienneet mitä sanoa. Ja ennen kuin he sanoivat mitään, Mari oli jo hypännyt takaisin veteen. Tällä kertaa hän sukelsi suoraan pohjalle asti, ja taas haparoi käsillään pitkin pohjaa, kunnes hänen kätensä löysi taas jotain. Hän lähti potkimaan itseään kohti pintaa esine kädessään.
Pinnalle päästyään hän yritti räpiköidä kohti laituria, mutta uimataidottomana se oli kovin haastavaa, ja isä tuli tälläkin kertaa apuun. Pian hän istuikin jo isän lämpimässä sylissä laiturilla, puristaen sylissään pohjasta noukkimaansa esinettä. Mari jännitti, jännitti niin kovasti, eikä hän meinannut uskaa avata silmiään. Lopulta hän avasi ne, ja huomasi pitelevänsä Peppiä sylissään. Marin hymy nousi korviin asti. Se oli takuulla maaiman onnellisin hymy, se loisti silmissä ja koko kasvoilla. Hänen pisamansakin näyttivät hymyilevän. Vanhemmatkin yhtyivät hymyyn ja pian he halasivat nauravana ryhmänä toisiaan, Peppi kaikkien keskellä. Siskokin oli herännyt heidän pitämäänsä mekkalaan, ja kömpi unisena laiturille ihmettelemään mistä moinen älämölö johtui.
Sinä kesänä Mari alkoi opetella isänsä kanssa uimaan, mutta enimmäkseen hän keskittyi sukeltelemaan.

Vielä tänäkin päivänä Mari rakastaa merta. Hän lähtee usein ennen auringonnousua pienellä veneellä soutamaan merelle päin, ja ankkuroituaan veneen hän pulahtaa aamuvilpoiseen veteen. Hän ajoittaa sukelluksena juuri niin, että näkee pinnalle noustessaan aamun ensimmäiset säteet, ja rakastaa sitä kuinka nuo säteet saavat meriveden kimmeltämään ultramariininsinisenä hänen vaaleaa ihoaan vasten.

 

Haluuks joku kirjottaa mustakin?

Eranainen , nykyiseltä nimeltään Tyyne Tuulia Rauhala oli entisessä elämässään
nimeltään Brooke- Elisabeth Ollila. Hänen isänsä Jarmo Ollilla, oli Jorma Ollilalle melko läheistä sukua, mutta se tieto ei koskaan päässyt julkisuuteen. Jarmo ei halunnut ratsastaa sukulaisensa menestyksellä vaan loi itse menestyksekään uransa. Jarmo Ollilla oli keskisuurta suuremman, melko mittavan yrityksen johtaja, kiireinen, aina kotoa poissaoleva mies, joka oli työnsä kanssa naimisissa. Brooke- Elisabethin äiti Marjaana oli sitten taas aina kotona, hän ei ollut koskaan elämässään ollut ansiotöissä. Jarmon suuret tulot mahdollistivat sen, että hän vietti aikaansa lähinnä oman kivilinnansa seinien sisällä. Avioliiton ensimmäiset vuodet olivat onnellisia, heille syntyi poika, joka sai nimekseen JR Ollilla. Tuolloin Jarmokin vietti vielä aikaansa kotona vaimonsa ja rakkaan poikansa kanssa, josta hän kaavaili uransa jatkajaa. Perhe matkusteli, harrasti yhdessä asioita, elämä oli vaurasta ja onnellista. Sitten tapahtui jotakin kamalaa, joka muutti silmänräpäykessä perheen elämän JR tipahti heidän kotitalonsa katolta, jolle hän oli kiivennyt salaa tirkistelemään kattoikkunan kautta vanhempiensa rakastelua ja menehtyi. Hän oli kuolleesaan ainostaan 12-vuotias.

Tämä murheellinen , tuskallinen tapahtuma mursi kummankin vanhemman henkisesti täysin. Jarmo rupesi tekemään töitä paljon enemmän, kasvatti yritystään pienestä keskisuureksi ja sairastui ensin työnarkomaniaan ja myöhemmin työuupumukseen. Marjaana sitten taas vetäytyi suuren kivitalon suojaan ja eristäytyi ulkomaaimasta. Heidän keskinäiset välinsä viilenivät ja makuuhuoneena toiminut huone muutetiin kirjastoksi, jossa kumpikaan ei koskaan edes käynyt. Kattoikkuna peitettiin umpeen. Heidän rakkauselämänsä kuihtui ja Marjaana uppoutui saippausarjojen maailmaan, jotka vähitellen muuttuivat hänelle todellisemmaksi kuin elämä itse.

Tosin elämä itse kuitenkin ilmoittikin olemassaolostaan, sillä tuon kamalan murheellisen iltapäivän rakastelusta kuitenkin oli siinnyt lapsi. Jarmo vaati Marjaanaa tekemään abortin, mutta Marjaana ei halunnut. Jarmo halusi abortin suojellakseen itseään, ettei koskaan joutuisi enää kokemaan niin viiltävää tuskaa, kuin JR.n kuollessa. Heille kuitenkin syntyi pieni tytär, jonka Marjaana nimesi Brooke- Elisabethiksi. Marjaanan todellisuudentaju ja kyky olla elämässä läsnä oli kuitenkin niin hämärtynyt, että vastuu lapsenkasvatukssta ja hoidosta kävi hänelle ylivoimaiseksi. Marjaana eli vaan saippusarjoilleen ja kun Jarmo yömyöhällä kotiin tullessan löysi B-E.n aina karjumasta nälkäänsä, likaisissa vaipoissa päätti hän ottaa vastuun tytöstä. Niinpä hän palkkasi hoitajan, joka hoiti B- Etä Jarmon suuressa yritysrakennuksessa. B- E kasvoi keskelle liikemaailmaa, isin tytöksi, jota yritettiin kasvattaa mammonaa halajavaksi menestyjäksi.

Sellaiseksi B- E kasvoikin, hänestä tuli kunnianhimoinen perfektionisti, joka pyrki kaikessa miellyttämmään isäänsä, tulemaan hänen kaltaisekseen.

B- E meni töihin isänsä yritykseen ja nai sieltä menestyneen Jan- Erikin. Joitakin vuosia hekin olivat onnellisia, mutta sitten Jan- Erik vaihtoi nuorempaan Lucondaan, johon hän tutustui facebookissa. Tämä oli satuttava isku B- E.lle ja pitääkseen itsensä koossa hän alkoi kävellä metsässä. Sen vihreys ja rauha , lintujen laulu ja metsän tyyneys ja elämä hoitivat häntä. Tuli lama, Jarmon yritys ei ollutkaan enää menestyvä ja lopulta ajautui konkursiin. Tämä oli Jarmolle liikaa ja hän päätti päivänsä hyppämällä oman kotitalonsa katolta samaan kohtaan, josta he löysivät JR:n kuolleena vuosia sitten.

B- E tunsi jäänensä täysin tyhjän päälle. Sitten hän eräänä aamuna näki pienen ilmoituksen lehdessä, Sinustako eräopas, ja B- E tiesi, että siinä se oli hänen tulevaisuutensa. B- E kävi eräopaskurssin ja alkoi vetää eräkierroksia Nuuksion kansallispuistossa. Tuo ihmeellinen luonto kuluva aika rinnallaan teki ihmeitä,. B- E muuttui toiseksi ihmiseksi. Hän löysi erämaasta, samoamisesta rauhan. Sellaisen tyyneyden, jonka olemassaolosta hän ei edes tiennyt.

B-E vaihtoi nimensä Tyyne Tuulia Rauhalaksi ja toimi suosittuna eräoppaana. Myös vapaa-aikansa hän vietti eränaisena, luonnon keskellä erämaassa.

Eikä tuntunut kaipaaavaaan elämäänsä mitään. Joskus sellainen pieni kaipaus, ikävä ihmistä tuntui hänen rinnassaan. Eräänä iltana hän istui järven rannalla ja parahti pienen kaipuun kiljahduksen ilmoille. " Olisipa jossain vielä joku"... kaiku vastasi tähän kaipuun kiljadukseen. Mutta sitten Tyyne terästi kuuloaan kaiun lisäksi ilmassa kuului ääni " minä voisin olla se joku"...

 

mulle uus. :attn:

 

Oi kiitos, ihanat tarinat nuo molemmat.:flower:

 

mulle uus. :attn:

Minä en voi kirjoittaa sitä, olen nähnyt sun pään kuvan ja se sotkee mielikuvia.:xmas:

 

Minä en voi kirjoittaa sitä, olen nähnyt sun pään kuvan ja se sotkee mielikuvia.:xmas:

:O

 

Jaksaisiko kukaan kirjotella mustakin? =) Ei sit mitään liian minnimäistä. Sitäpaitsi vihaan Mikkiä.

 

Eli en aloita ainakaan kahvakuulailua.

 

:saint:

:O

:xmas:

 

Mulle kans

 

Petteri oli pienestä asti villi poika. Jo ennen kuin osasi kävellä, hän kiipeili kaikkialle. Rappusiin, tuoleille, pöydille, ja kerran jopa takapihan aidan päälle. Hänen vanhempansa, Tauno ja Liisa olivat kauhuissaan, he joutuivat pelkäämään jatkuvasti koska Petteri putoaisi jostain korkealta ja satuttaisi itsensä. Mutta Petteri ei koskaan pudonnut.

Kouluikään mennessä Petteri oli keksinyt hyvin paljon uusia asioita kokeiltavakseen. Rullalaudalla lasku mäkeä alas, polkupyörällä ajo laiturilta järveen (Petteri ei ensimmäisen kerran jälkeen saanut koskaan upouutta pyörää), ja sillalta hyppiminen jokeen.
Teini-iässä tuli lisää hurjapäisiä temppuja, sitten hän saikin ajaa jo kahdella erilaisella motoroidulla ajoneuvolla, ja silloin vasta äidin sydän olikin syrjällään. Liisa pelkäsi ainoan poikansa kohelluksia niin paljon, että joutui jo ennen neljääkymmentä ikävuotta syömään verenpainelääkkeitä.
Nuorena aikuisena meno pahemi pahenemistaan, milloin hän kokeili liikkuvan auton katolla seisomista, ja milloin rullaluistelua naru kaulassa, narun toinen pää peräkoukussa.

Vuosien saatossa Petteristä tuli ensitäkin itsevarmempi, hänelle ei ollut koko kahdenkymmenenviiden vuoden aikana sattunut tapaturmaakaan, ei edes tikkua ollut mennyt hänen sormeensa. En tiedä tuliko hänestä tämän johdosta varomaton, liikaa onneesa luottava, mutta eräänä kertana hänen laskiessaan krossipyörällä hylätyn kalanperkaamon katolta heinillä täyteyn kuorma-auton lavalle, jotain meni pieleen.

Seuraavana päivänä hän heräsi oudosta paikasta, ja saatuaan katseensa tarkennettua, hän tajusi olevansa sairaalassa. Hän ei uskaltanut kääntää päätään, sillä sitä kivisti pahasti, mutta hän kokeili toisella kädellä varovaisesti itseään. Toinen käsi oli kipsissä, ja koko pään ympärys oli sidottu siteellä. Niskatukikin oli laitettu.
Hän kuuli nimeään kutsuttavan, ja huomasi isänsä vuoteen vierellä. Petteri kysyi mitä oli tapahtunut, ja Tauno kertoi kaiken mitä oli kuullut Petterin ystäviltä ja sairaalan henkilökunnalta.
Petteri ihmetteli äidin poissaoloa, mutta isä kertoi että äiti oli viimeinkin saanut sydänkohtauksen järkytyksestä, ja makasi nyt viereisellä osastolla saamassa nitroja suonensisäisesti. Petterille tuli heti kamalan huono omatunto, ja hän halusi päästä katsomaan äitiään. Sairaalan henkilökunta myöntyi tähän pyyntöön, vaikka ensin nikoittelikin vähän vastaan. Mutta Petteri oli nuoresta miehestä asti ollut naisten silmään, ja pari pyyntöä noiden ruskeiden nappisilmien kiiltäessä, hoitajat eivät voineet kieltää häntä tapaamasta äitiään, ja he työnsivät Petterin sängyssään tämän äidin huoneeseen.

Äiti-Liisa siellä makasi hiukset pystyssä omalla sängyllään, ja torui poikaansa. He itkivät yhdessä säikähdystään (kumpikaan ei koskaan myöntänyt Petterin itkeneen, mutta tiedämme hänen silti tirauttaneen kaksi, jopa kolme kyyneltä), ja lopulta Petteri lupasi ettei enää jatkaisi päätöntä temppuiluaan.
Siitä kerrasta hän saikin lempinimekseen Päätön, mutta otti opikseen ennen kuin oli kirjaimellisesti nimensä veroinen.

 

Mulle sais kans kirjottaa tarinan jos joku viitsii

 

tuleeko minusta kellekkään mitään muuta mieleen kuin ruumis?