Mikä saa ihmisen uskomaan jumalaan?

Mä taas koen sen juuri vastuunsiirroksi, että vaihdetaan esim. yksi addiktio toiseen, päihteet jumalaan, luovutetaan vastuu omista päätöksistä jollekin vedoten siihen että jumalan tahto on jotain ja hänen käsissä on sitten ihmisen elämä. Siis tottakai positiviista on jos pääsee eroon päihteistä, mutta tuntuu tosi oudolta haluta ottaa tilalle jokin toinen elämää hallitseva juttu. Kun ei kokemusta ole niin en oikein osaa ymmärtää.

Niitäkään en henkilökohtaisesti tunne jotaka toisen addiktion olisivat vaihtaneet toiseen. Uskoon tulon myötä päihteet on voineet joltakin jäädä tai jollakin hetkellisesti muutua addiktioksi, yhteisön tilaisuuksiin on pakko päästä joka sunnuntai mieluummin useamminkin. Tilanne on kuitenkin tasaantunut muutamassa kuukaudessa ja uskosta on tullut "vain" osa elämää.

Itseäni en pidä uskovaisena oikeastaan juuri sen takia että minulle uskon sisältö ei ole se että turvaisin sillä itselleni palkkion tuonpuoleisessa tai ikuisen elämän tai jotakin.

 

Mulle mun uskoni on elämäntapa. "Uskoon tuleminen" - jos sitä niin voi kutsua - oli osa henkistä kehitystäni. Osa sen selvittämistä, kuka olen, mistä tulen, mihin menen, mikä saa mut voimaan hyvin ja mikä huonosti jne.

Milloin musta tuli suomenuskoinen? Luultavasti olen ollut sitä aina, vaikka tapakristityssä perheessä olen kasvanutkin ja tuota henkistä polkuani aloin kulkemaan vasta päälle kolmekymppisenä. Sen sijaan äidin äitini oli muodollisesta evankelisluterilaisuudestaan huolimatta suomenuskoinen. Pidän erittäin hienona asiana sitä, että mummu kertoi mulle hyvin paljon suomenuskoisuuteen liittyviä asiota. Asioita, jotka mummu olisi luultavasti vienyt hautaan mukanaan. Hän kuitenkin antoi yhdelle lapsenlapsistaan mahdollisuuden jatkaa suvun ikiaikaisia perinteitä ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä tärkeämmäksi ne perinteet on mulle tulleet.

Uskoni on mulle henkilökohtainen asia enkä yleensä puhu siitä, ellei multa aiheesta kysytä. Mun uskollani ei ole kirkkoa, seurakuntaa, papistoa eikä ohjekirjaakaan. Tyttäreni kanssa tulee aiheesta välillä juteltua, sillä siinä missä mä olen suomenuskois-wiccalais-panteisti, tyttäreni on wiccalais-suomenuskoinen.

Niin ja mitä tästä uskosta saa? Henkistä hyvinvointia ja mielenrauhaa

Mä olen varmasti leimannut uskonnot mielessäni sellaiseksi 'ei aina niin positiiviseksi' asiaksi, mutta mun on käsittämättömän vaikea kuvitella että kristinuskon, saati sitten islamin jne. myötä olisi mahdollista saada aidosti pelkkää henkistä hyvinvointia ja mielenrauhaa, tuntuu että kaikki pelottelu helvetistä ja synneistä on aina läsnä ja rangaistukset odottaa tavalla tai toisella.

Suomenusko, niin vähän kuin sitä osaan uskontona sinällään pitää, tuntuu paljon "loogisemmalta" (typerä sana tähän) ajattelulta, jotenkin luonnollisemmalta uskoa. Ehkä se johtuu siitä että vaikka omassa suvussa ei suomenuskoisia ole ollut, on jotkut sukulaiset kuitenkin, vaikka ehkä vähän huumorimielellä, puhuneet saunatontuista ja metsänhengistä, jotka itse rinnastan tähän samaan. Tietenkin menee tavallaan pidemmälle uskoa ns. kaikki siihen liittyvä, mutta silti siitä on tullut sellainen kuva että jokaisella on se oma uskonsa eikä niistä taistella. Kukaan ei tule sanomaan että sinä et saa uskoa näin, kun taas kristinuskoon liittyvissä keskusteluissa tuntuu että jatkuvasti juuri uskovat taistelevat keskenään kenen usko on aidoin ja oikein. Se tuntuu todella nurinkuriselta..

Täysin päämäärätöntä pohdintaa taas Haluan siis vain sanoa että tällaiset luonnon uskot tuntuu ymmärrettäviltä ja heti herää mielikuva ajantakaisista suomalaisista joille kaikki tuo on ollut arkipäivää ja normaalia elämää. Ihmiset ja eläimet rinnakkain eri henkien ja luonnon jumalien (vai käytetäänkö suomenuskossa termiä jumala?) kanssa. Se on kovin kaunis ajatus.

Haluaisitko kertoa enemmän miten sinun uskosi näkyy arjessa?

 

Omat vanhemmat on kai vaan tapauskovaisia, ei oo uskosta koskaan kotona puhuttu. En tiedä miksi minusta sitten tuli uskova, jotenkin vaan kasvoin siihen. En muista koska olen alkanut uskoa jumalaan, aina olen uskonut.

Mummo opetti minulle että uskoon ei tarvita esim. kirkkoa ja muille näyttämistä, oma usko riittää. Rukoilla voi vaikka omenapuun alla ja jumala kuulee sen sieltäkin. Mä en myöskään usko toisten ihmisten tuomitsemiseen, ei se ole minun tehtävä. Ja tärkein ohjenuora kaikista on: rakasta lähimmäistäsi, sekä kohtele muita niinkuin haluat sinua kohdeltavan. Se menee kaiken muun ylitse ja ohi. En tiedä pääseekö tällä taivaaseen, mutta en mieti sitäkään. Elän niin hyvin kuin pystyn, ja eniveis, kaikki meistä tekee syntejä, koska sellaiseksi meidät on jumala luonut. Syntiä ei voi täysin välttää, katua voi. Ja itselläkin nousee karvat pystyyn kaikista fanaatikoista ja maallisista tuomitsijoista. Vastuuttomuus taas ei minusta liity uskoon, koska uskova nimenomaan kokee olevansa vastuussa omista teoistaan ja syntien sovituksesta. Jos jotain pahaa tapahtuu, uskova monesti miettii onko se seurausta hänen teoistaan.

Paavi, siis rooman piispa, on siunannut minut vauvana, en muista asiasta mitään tietenkään mutta siitä on muistona valokuva. Minusta se on hieno muisto ja etappi uskovaksi kasvussa. Ehkä juuri silloin minusta sitten tuli uskova...

Juuri tällainen kuva mulla on koulun ussantunneilla kristinuskosta tullut, eli että lähimmäisenrakkaus ja suvaitsevaisuus jne. on se pääasia. Sittemmin on kyllä kuva romuttunut Ihana että teitäkin on jotka tosiaan ajattelevat noin

 

Eipä ollu meilläkään ja silti olen uskovainen nyt aikuisena. Ja tunnen niin monia joilla sama juttu.

Itse en pysty uskomaan että tämä kaikki olis muka ilmestynyt yhtäkkiä ilman ketään joka tämän kaiken on tehnyt. Kaikki on kuitenkin niin tarkkaan suunniteltua ja evoluutioteoriassa on paljon isoja aukkoja joita nämä älykkäät tiedemiehet ei kykene selittämään (että miten siinä aukon kohdalla evoluutio on edennyt). En nyt tästä asiasta kirjoita enempää enkä ala vääntämään kenenkään kanssa siitä, itse näen että se on uskonasia uskooko evoluutioon vai luomiseen, kukin tyylillään.

Itse vaan koen kristinuskon Jumalan "sinä oikeana" (ainakin itselleni), sitä on vaikea selittää, sen vaan tuntee niin. Ja itselläni on suuri rauha sisimmässä mitä ei ollut ennen uskoontuloa. Mielestäni vaikea pukea tätä sanoiksi, se pitäisi itse kokea. Ja itse ajattelen että kyllä tässä kullekin se totuus ennemmin tai myöhemmin selviää. Jos ateistit ovat oikeassa ja kuoleman jälkeen ei todellakaan ole mitään niin enhän minä siinä mitään menetä. Mutta jos Jumala onkin olemassa niin ateisteilla tulee olemaan kuumat paikat.

Tästä haluaisin vielä kysyä kun nostit keskusteluun aiheen evoluutio vs. luominen, eli mitä sinä (tai muut joiden kanssa ehkä asiasta olet keskustellut) ajattelet ajasta ennen ihmistä, eli onko sellaista ollut, onko dinosauruksia ym. ollut olemassakaan, ns. luolamiehiä, mitään sellaisia, vai onko tänne kerralla tullut ihmiset ja sivilisaatio? Entä maailmankaikkeus kokonaisuutena, mikä ajatus luomisteoriaan uskovalla on maapallon ulkopuolella sijaitsevasta?

 

Aika jännä kun ihmiset jotka ei itse ole uskossa täällä kertoo mistä siinä on kysymys.
Tarinoita on varmasti monenlaisia. kerron tässä jotain mieheni elämästä.
Hän oli pienestä pitäen käyttänyt kaikkia päihteitä ja joutunut vankilakierteeseen myös.
Kun tapasin hänet hän oli aika väsynyt elämäänsä.
Kerroin hänelle Jeesuksesta joka välittää ja haluaa auttaa häntä.
Meni aikaa. Erään kerran sellissään hän oli miettinyt, että ei jaksa enää sitä elämää.
Että joko tappaa itsensä tai tulee uskoon.
Päätti mennä tapaamaan vankilan pappia ja kertoa tälle että haluaisi tulla uskoon.
olivat rukoilleet yhdessä ja mies oli tuntenut kuinka taakka lähti pois hänen sisältään.
Se oli se ratkaisunhetki. Sen jälkeen asiat alkoi pikkuhiljaa ihmeellisesti järjestyä.
Toki vielä oli taisteluitakin, mutta niin vain elämä muuttui ihan toisenlaiseksi.
Tuli myös uusia ystäviä, uusia tapahtumia jne, mutta se joka antoi voiman elää uutta elämää
oli Jeesus.
Hän oikeasti voi antaa ihmiselle uuden, paremman elämän ja tarkoituksen.

 

[QUOTE="vieras";28614569]Mun on helpompi uskoa että kaikki tämä ympärilläni oleva on luotu, eikä niin että se on syntynyt sattumalta. Helpompi uskoa että elämällä on jokin tarkoitus, kuin että olisimme täällä vain koska Aurinko on sattumalta juuri oikealla etäisyydellä maasta, jotta täällä on sopivat lämpötilaolot meidän elää.

En toitota uskoani kenellekään, mutta en pidä myöskään siitä että mua pidetään jotenkin yksinkertaisempana siksi että uskon.[/QUOTE]

Mä en ainakaan pidä uskovia mitenkään tyhminä tai yksinkertaisina (siis uskonsa takia ainakaan, henkilökohtaisuudet sitten erikseen ), olen pahoillani että olen varmasti joskus täälläkin sen kuvan antanut. Mua kiinnostaa suuresti mistä se usko kumpuaa, mulle se on niin vieras ajatus etten ollenkaan osaa samaistua siihen, mutta haluaisin kovasti yrittää ymmärtää koska niin moni uskoo ja Suomessakin kristinusko on niin voimakkaasti vallalla edelleen.

Mitä sä itse ajattelet siitä elämän tarkoituksesta, mikä se sinun näkökulmastasi on?

 

[QUOTE="vieras";28614867]Mä tunnen useita aikuisena uskoon tulleita, ja usein se on tapahtunut joko niin, että ihminen on pikkuhiljaa alkanut ajatella niitä asioita ja tutustua esimerkiksi Raamattuun ja kristilliseen kirjallisuuteen, ehkä käynyt kirkossa tai muissa tapahtumissa ja lopulta päätynyt siihen, että Jumala on olemassa ja haluaa "tulla uskoon/seurata Jumalaa", tai miten sen nyt ilmaiseekaan, alkaa elää uskovaisena kumminkin Tavallaan elänyt sellaisen etsikkoajan.

Toisille usko taas on tullut elämään ihan yhtäkkiä, ihminen on saattanut elää ilman että on ikinä uhrannut ajatustakaan (kristin)uskolle, kunnes joku on esimerkiksi pyytänyt saada rukoilla hänen puolestaan, viedä mukaan johonkin uskonnolliseen tapahtumaan tmv. ja siellä tämä ihminen on kokenut jonkinlaisen herätyksen, yleensä joku voimakas (fyysinen) kokemus, ja se on sitten ihan yhtäkkiä muuttanut koko elämän.

Tällaisen jaon voisin tehdä kaikkien niiden kertomusten perusteella, mitä olen kuullut kun mua on lapsen aja nuorena kuljetettu paljon uskovaisten tapahtumissa, varsinkin vapaiden suuntien. Niissä on tapana, että ihmiset "todistaa", eli kertovat uskoontulostaan. Netistähän löytyy kans paljon näitä ihmisten kokemuksia, esim. hakusanalla kokemuksia uskoontulosta.[/QUOTE]

Näihin verraten musta on kauheen hassu ajatus että joku vaan pamahtaa uskoon tosta noin vaan, yksin ja varoittamatta, itsekseen, juurikin ilman jotain seuroja tmv. missä on se sellainen hurmos vallallaan tai jotain tarkempaa tutkimista ja perehtymistä asiaan. Kun siis tuntuu että aina siihen liittyy jollain tavalla halu uskoa tai ainakin neutraalit tunteet ilman vastustusta, olen ihmetellyt joidenkin keskustelujen perusteella että tuleeko joku tosiaan ns. vastentahtoiseesti uskoon, täysin yllätyksellisesti noin vain..?

 

[QUOTE="vieras";28614927]Jumala itse on asettanut ihmisen sydämeen kaipauksen Hänen yhteyteensä.
Raamatussa sanotaan että usko on Jumalan lahja.
Ef. 2:8-9: Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.[/QUOTE]

Mitä jos ihminen ei tällaista kaipausta tunne?

 

moni aikuinen tulee uskoon niin että selviää jostain vaikeasta tilanteesta ja tulee ikäänkuin kiitollisuuttaan uskoon

tää tuntuu järkeenkäyvältä mekanismilta mutta jään ihmettelemään että millä perusteella henkilö valitsee mihin uskoon alkaa...

Erityisesti vaikea uskoa että esim. Kiinassa, Intiassa tai vaikka Iranissa ihminen tulisi uskoon alkaen juuri kristinuskon jumalaan uskoa, eli maassa maan tavalla?

 

mut sit taas ite en voi kuvitellakkaan, että tapahtuis joskus jotain sellaista, minkä takia tulisin uskoon. Minkä takia alkaisin uskomaan, kun en nytkään usko? Vaikea selittää, mut ehkä joku tajus

Ihan sama siis mitä mulle tapahtuis, niin en tosiaankaan alkais uskomaan esim siihen hammaskeijuun, taikka sitten jumalaan.

Eli tavallaan nää aikuisena uskoon tulleet ovat kuitenkin aiemmin jollain tavalla uskoneet... Kuka vois kuvitella joskus uskovansa joskus hammaskeijuun? Jos jollain lailla oot joskus tiedostamattasi uskonut jumalaan, ehkä voitkin tulla uskoon.. Tajusko kukaan mitään

Tajuan. Tämä on juuri se mitä mäkin olen jatkuvasti pyöritellyt. Voiko kukaan joka oikeasti ei millään tavalla usko eikä halua uskoa, tulla uskoon.

 

Niitäkään en henkilökohtaisesti tunne jotaka toisen addiktion olisivat vaihtaneet toiseen. Uskoon tulon myötä päihteet on voineet joltakin jäädä tai jollakin hetkellisesti muutua addiktioksi, yhteisön tilaisuuksiin on pakko päästä joka sunnuntai mieluummin useamminkin. Tilanne on kuitenkin tasaantunut muutamassa kuukaudessa ja uskosta on tullut "vain" osa elämää.

Itseäni en pidä uskovaisena oikeastaan juuri sen takia että minulle uskon sisältö ei ole se että turvaisin sillä itselleni palkkion tuonpuoleisessa tai ikuisen elämän tai jotakin.

Itselläni kuva näistä uskoon tulleista addikteista pohjautuu lähinnä mediaan, myönnän. Siellä näkyvillä (luonnollisesti) ne, jotka alkavat uskoontulon jälkeen tiukan käännytystyön, kukas ne nainen oli joskus ikiaikoja sitten joka evankelistaksi rupesi ym..?

 

Erityisesti vaikea uskoa että esim. Kiinassa, Intiassa tai vaikka Iranissa ihminen tulisi uskoon alkaen juuri kristinuskon jumalaan uskoa, eli maassa maan tavalla?

no niimpä, tää tosiseikka vetää maton alta koko uskoontulon kokemukselta

se panee ajattelemaan, että uskoontuloon ei liity mitään korkeampia voimia vaan että kaikki tapahtuu ihmisen ajukopassa

 

[QUOTE="vieras";28615231]Aika jännä kun ihmiset jotka ei itse ole uskossa täällä kertoo mistä siinä on kysymys.
Tarinoita on varmasti monenlaisia. kerron tässä jotain mieheni elämästä.
Hän oli pienestä pitäen käyttänyt kaikkia päihteitä ja joutunut vankilakierteeseen myös.
Kun tapasin hänet hän oli aika väsynyt elämäänsä.
Kerroin hänelle Jeesuksesta joka välittää ja haluaa auttaa häntä.
Meni aikaa. Erään kerran sellissään hän oli miettinyt, että ei jaksa enää sitä elämää.
Että joko tappaa itsensä tai tulee uskoon.
Päätti mennä tapaamaan vankilan pappia ja kertoa tälle että haluaisi tulla uskoon.
olivat rukoilleet yhdessä ja mies oli tuntenut kuinka taakka lähti pois hänen sisältään.
Se oli se ratkaisunhetki. Sen jälkeen asiat alkoi pikkuhiljaa ihmeellisesti järjestyä.
Toki vielä oli taisteluitakin, mutta niin vain elämä muuttui ihan toisenlaiseksi.
Tuli myös uusia ystäviä, uusia tapahtumia jne, mutta se joka antoi voiman elää uutta elämää
oli Jeesus.
Hän oikeasti voi antaa ihmiselle uuden, paremman elämän ja tarkoituksen.[/QUOTE]

Ei kukaan uskovakaan varmasti toisten puolesta voi puhua, hyvin erilaisia tarinoita tulee ihmisiltä jotka kuitenkin periaatteessa samaa uskoa tunnustaa.

Varmasti voi uskon kautta saada elämään sisältöä ja tarkoitusta ja voimaa suunnata energiansa johonkin järkevämpään, juuri esim. päihdeongelmaisten tai rikostaustaisten kohdalla. Itse kuitenkin mietin joka kerta näitä kuullessa/lukiessa, että ihanko oikeasti uskoontulo on ainoa vaihtoehto ja mahdollisuus. Sinä olit kertonut miehellesi jeesuksesta ja uskosta, joku toinen taas olisi voinut kertoa hänelle sisäisestä rauhasta jonka voi saavuttaa mietiskelemällä, parantaa itse omaa elämäänsä ja ottaa vastuu teoistaan jne. Tarkoitan vain ettei se ehkä ole aina ainoa mahdollisuus ja vaihtoehto?

 

no niimpä, tää tosiseikka vetää maton alta koko uskoontulon kokemukselta

se panee ajattelemaan, että uskoontuloon ei liity mitään korkeampia voimia vaan että kaikki tapahtuu ihmisen ajukopassa

 

Itse ajattelen, että maailmassa on monia uskontoja ja esim. joku hindu tai muslimi voi olla hyvin uskonnollinen ihminen.
Mutta uskossa olemisessa on kysymys jostain muusta kuin uskonnosta, se on sitä että sinulla on jotain elävää ja todellista, sinulla on henkilökohtainen suhde elävään Jumalaan (jonka luo siis pääsee Jeesuksen kautta).
Ihminen on uskossa, kun hän voi vilpittömästi sanoa, että Jeesus on hänen Herransa.
Se on hyvin todellinen asia.
Monet ihmiset ovat kyllä uskonnollisia ja noudattavat omia rituaalejaan, toiset taas "palvovat" omia epäjumaliaan, joita voivat olla esi. raha, menestys, työ jne.

 

Ei kukaan uskovakaan varmasti toisten puolesta voi puhua, hyvin erilaisia tarinoita tulee ihmisiltä jotka kuitenkin periaatteessa samaa uskoa tunnustaa.

Varmasti voi uskon kautta saada elämään sisältöä ja tarkoitusta ja voimaa suunnata energiansa johonkin järkevämpään, juuri esim. päihdeongelmaisten tai rikostaustaisten kohdalla. Itse kuitenkin mietin joka kerta näitä kuullessa/lukiessa, että ihanko oikeasti uskoontulo on ainoa vaihtoehto ja mahdollisuus. Sinä olit kertonut miehellesi jeesuksesta ja uskosta, joku toinen taas olisi voinut kertoa hänelle sisäisestä rauhasta jonka voi saavuttaa mietiskelemällä, parantaa itse omaa elämäänsä ja ottaa vastuu teoistaan jne. Tarkoitan vain ettei se ehkä ole aina ainoa mahdollisuus ja vaihtoehto?

No uskova näkee nämä asiat niin eri tavalla.
Jo ihan siis lähtökohtana on se, että Jumala on jokaisen luonut ja meidät on tarkoitettu Hänen yhteyteensä ja Hänellä on jokaista varten hyvä suunnitelma ja tarkoitus. Ja jos ja kun ylipäätään on mahdollista löytää Jumala, niin miksi sitä ei haluaisi. Itse ainakin olen aina kaivannut saada tuntea enemmän Jumalaa.
Tästä lähtökohdasta (eli totuudesta) katsottuna, olipa ihminen yhteiskunnassa missä asemassa tahansa, niin ainoa todella tärkeä ratkaisu on se, että ottaa Jeesuksen vastaan. Niinkuin Raamattu sanoo, niin mtä se hyödyttää ihmistä vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon.

 

[QUOTE="vieras";28615326]Itse ajattelen, että maailmassa on monia uskontoja ja esim. joku hindu tai muslimi voi olla hyvin uskonnollinen ihminen.
Mutta uskossa olemisessa on kysymys jostain muusta kuin uskonnosta, se on sitä että sinulla on jotain elävää ja todellista, sinulla on henkilökohtainen suhde elävään Jumalaan (jonka luo siis pääsee Jeesuksen kautta).
Ihminen on uskossa, kun hän voi vilpittömästi sanoa, että Jeesus on hänen Herransa.
Se on hyvin todellinen asia.
Monet ihmiset ovat kyllä uskonnollisia ja noudattavat omia rituaalejaan, toiset taas "palvovat" omia epäjumaliaan, joita voivat olla esi. raha, menestys, työ jne.[/QUOTE]

Eli siis onko sinun näkökulmastasi monia uskontoja ja jumalia vai pidätkö epäjumalina myös niitä joita muslimit, hindut ym. "palvovat"?

 

[QUOTE="vieras";28615392]No uskova näkee nämä asiat niin eri tavalla.
Jo ihan siis lähtökohtana on se, että Jumala on jokaisen luonut ja meidät on tarkoitettu Hänen yhteyteensä ja Hänellä on jokaista varten hyvä suunnitelma ja tarkoitus. Ja jos ja kun ylipäätään on mahdollista löytää Jumala, niin miksi sitä ei haluaisi. Itse ainakin olen aina kaivannut saada tuntea enemmän Jumalaa.
Tästä lähtökohdasta (eli totuudesta) katsottuna, olipa ihminen yhteiskunnassa missä asemassa tahansa, niin ainoa todella tärkeä ratkaisu on se, että ottaa Jeesuksen vastaan. Niinkuin Raamattu sanoo, niin mtä se hyödyttää ihmistä vaikka hän voittaisi omakseen koko maailman, mutta saisi sielulleen vahingon.[/QUOTE]

Niin, sinä ajattelet näin. Kaikki eivät ajattele näin. Totuus on ettei kukaan tiedä totuutta. Jos kuoleman jälkeen asiasta jotain paljastuu niin so be it, siihen saakka kaikki voivat tyytyä uskomaan oman totuutensa, toisia on todella typerä yrittää käännyttää sillä verukkeella että "minä tiedän absoluuttisen totuuden, usko kun minä sanon". Kai sä kuitenkin ymmärrät että monet ajattelevat erilailla? Miksei sitä sisäistä rauhaa voisi löytää muualta kuin uskonnosta? Koetko että lähtökohtaisesti kaikki ne jotka eivät usko ovat jotenkin huonovointisia ja toisinpäin?

 

Niin, sinä ajattelet näin. Kaikki eivät ajattele näin. Totuus on ettei kukaan tiedä totuutta. Jos kuoleman jälkeen asiasta jotain paljastuu niin so be it, siihen saakka kaikki voivat tyytyä uskomaan oman totuutensa, toisia on todella typerä yrittää käännyttää sillä verukkeella että "minä tiedän absoluuttisen totuuden, usko kun minä sanon". Kai sä kuitenkin ymmärrät että monet ajattelevat erilailla? Miksei sitä sisäistä rauhaa voisi löytää muualta kuin uskonnosta? Koetko että lähtökohtaisesti kaikki ne jotka eivät usko ovat jotenkin huonovointisia ja toisinpäin?

Kun tulee uskoon niin yleensä silloin saa sellaisen rauhan ja varmuuden sydämeen,
että voi sanoa että Jeesus on totuus. (Ei tietenkään kaikki niin ajattele)
Ja uskoon ei mielestäni edes voi käännyttää, koska ihmisen pitää nimenomaan itse sydämestään haluta sitä.
Miksi sitä rauhaa ei voisi löytää muista uskonnoista... siksi, kun ne eivät ole todellisia jumalia niissä.
Ovatko uskosta osattomat huonovointisia. Varmaan osa on ja osa ei. Voi mennä maallisesti tosi hyvinkin.

 

Ei osata/haluta ottaa vastuuta, joten siirretään se jollekin korkeimmalle voimalle?
Usein kai taustalla on tottumus. Ei kyseenalaisteta kasvatettuja oppeja, haluta mennä mukavuusalueen ulkopuolelle tai edes koeta tarvetta sellaiselle.

Ainakin minä koen että mulla on täysi vastuu elämästäni ja ratkaisuista, en voi jättää vastuuta Jumalalle. Olen kyseenalaistanut lähes kaiken, olen mennyt mukavuusalueen ulkopuolelle, olen epäillyt - eikö usko ilman epäilyä ole kuollut? Tuo kuvaamasi liittyy enemmän uskontoon kuin uskoon.

 

[QUOTE="vieras";28615512]Kun tulee uskoon niin yleensä silloin saa sellaisen rauhan ja varmuuden sydämeen,
että voi sanoa että Jeesus on totuus. (Ei tietenkään kaikki niin ajattele)
Ja uskoon ei mielestäni edes voi käännyttää, koska ihmisen pitää nimenomaan itse sydämestään haluta sitä.
Miksi sitä rauhaa ei voisi löytää muista uskonnoista... siksi, kun ne eivät ole todellisia jumalia niissä.
Ovatko uskosta osattomat huonovointisia. Varmaan osa on ja osa ei. Voi mennä maallisesti tosi hyvinkin.[/QUOTE]

Kaikki uskovatkaan eivät ole kovin onnellisia. Joillekin esim. se helvetin pelko on niin konkreettinen ihan uskonsa takia että se ahdistaa suunnattomasti. Siis ihan vain kuultujen kuvausten perusteella. Vai uskovatko he jotenkin väärin?

Käännytystyöstä olen aivan samaa mieltä, siksi en sellaista saarnaamista missään määrin ymmärrä mitä fanaattisimmat kristityt harrastavat. Joo, sitä on kukin vapaa levittämään ilosanomaa mistä aiheesta tärkeäksi tunteekaan, mutta silloin kun se menee raamatulla päähän hakkaamiseksi, ollaan kyllä tosi väärällä tiellä..

 

No, jotain on pielessä jos uskova pelkää joutuvansa kadotukseen. Tällainen lienee aika harvinaista (Ja minä puhun nyt niistä ihmisistä jotka ovat uudestisyntyneitä kristittyjä) koska yleensä ihminen saa pelastusvarmuuden kun tulee uskoon tai ainakin se tulee jossain vaiheessa. Uskovanhan ei nimenomaan tarvitse pelätä kadotusta, koska hän ei sinne joudu.

 

Taivaaseen, helvettiin, saatanaan, jeesukseen jumalan poikana jne. jne. Tai vaihtoehtoisesti johonkin toiseen vastaavaan systeemiin.

Jos uskot, oletko tullut uskoon tiedostavassa iässä ja mitä siinä on tapahtunut, vai oletko uskonut aina? Entä te jotka ette usko, onko tuttujen kokemuksia, ymmärrättekö asiaa ollenkaan vai miten se näyttäytyy ulkopuoliselle?

Tuli tuosta yhdestä ohjelmasta mieleen kun taas helvetin lieskoilla jumalattomia uhkailtiin

Jokainen uskoo eri tavoin. Olen uskossa mutta minulla ei ole Jeesusta, Saatanaa tai muutakaan. Taivaankin ymmärrän aivan toisin mitä tässä tarkoitetaan. Minä en uhkaile millään eikä minua ole koskaan uhkailtu millään porteilla sun muilla

 

[QUOTE="vieras";28616041]No, jotain on pielessä jos uskova pelkää joutuvansa kadotukseen. Tällainen lienee aika harvinaista (Ja minä puhun nyt niistä ihmisistä jotka ovat uudestisyntyneitä kristittyjä) koska yleensä ihminen saa pelastusvarmuuden kun tulee uskoon tai ainakin se tulee jossain vaiheessa. Uskovanhan ei nimenomaan tarvitse pelätä kadotusta, koska hän ei sinne joudu.[/QUOTE]

Ristiriita muihin asiasta kirjoitettuihin tuossa lienee se, että uskovakaan ei menisi automaattisesti taivaaseen vaan synnit vaikuttaa jne. En minä tästä tarkemmin tiedä, ihmettelen vaan kun asiasta on miljoona ja sata eri näkemystä ja kaikki eroavat toisistaan aika perustavanlaatuisissa asioissa. Olen hämmentynyt.

 

Erityisesti vaikea uskoa että esim. Kiinassa, Intiassa tai vaikka Iranissa ihminen tulisi uskoon alkaen juuri kristinuskon jumalaan uskoa, eli maassa maan tavalla?

Mutta heitäkin kuitenkin on. Arabimaissa monissa se on vaarallista tunnustaa julkisesti mutta heitä on.