Ulkomaille en halua muuttaa.
Mä rakastan suomea ja en osaa muutenkaan muita kieliä kovin hyvin.. joten miten mä siellä edes pärjäisin? ja saishan tää aika hulluks jos en vois jäädä asumaan EDES koko maahan..
Oikeasti
Onko tuossa mitään tolkkua
Enkä tiedä tuleeko mikään enää itsestään. Ehkä, toivottavasti.
Mutta mietin tässä... että kun mä luultavasti joudun katkoo vanhempiinkin välit, ainakin siinä vaiheessa kun saan oman lapsen, koska nämä aina vaan on tapellu, eikä koskaan lopeta tai eroa ja mä oon joutunu kasvaa aina semmosen keskellä ( mikä voi olla yksi syy siihen että musta on tullu näin pipi. ) mun tekis mieli tuota meidänkin äitiä hakata vaan halolla päähän, kun ei se paska tajua millään lopettaa tuota käytöstään ja ei se välitä siitä, meneekö minun elämä pilalle vai ei. Eilenkin alotti sen takia tahallaan yöllä meuhkaamaan ja jatko tänä aamuna. Eikä mulle esimerkiks koskaan neuvottu, miten poikien kanssa ois tullu toimia tai mulla ollu muitakaan rajoja koskaan. Sen takia nyt joudun ehkä osaks kantaa koko loppuikäni tollasta mainetta, koska mä olin 11-vuotias kun aloin sekoilemaan ja mun ois pitäny pystyä toimimaan niinku aikuiset ja tehdä silti oikeita valintoja. niin en ois nyt tässä
Mut miten mä pärjään...
Kuvitellaan nyt et jos saan vaikka 25-vuotiaana lapsen.
Sit tää tilanne ei täällä kotona parannu, mikä on 95% varmaa että nuo molemmat elää elämänsä loppuun asti noin ja kuolee sit tuohon, koska ei ne oo saanu eroo tähänkään mennessä aikaseks ja 15 vuotta tätä samaa paskaa on ainaki jatkunu, eli siitä lähtien kun minä jotain muistan.
Niin sitten mä katkasen mun vanhempiin (ja kaikenlisäks vielä molempiin.) lopullisesti välit, koska mä en halua että mun lapsi joutuu näkee yhtään tällästä elämää tai sekopää isovanhempiaan ja miettiä et mikä meillä on pielessä, kun ei osaa äitikään (eli minä sitten.) antaa siihen vastauksia ja haluu ikinä sitä että mun lapsi menis jotenkin tollasesta käytöksestä sekasin, kun se on niin epänormaalia ja tasapainotonta.
Eli tässä vaiheessa, mun saldo on aika suuri ja nolo. Mulla ei oo edellisestä paikkakunnalta jääny yhtään ystävää tai ees vanhempia. Oon siis todella surkea ja epäonnistunut tapaus.. ei voi muutakaan sanoa
No sit mulla kuitenkin ois ihana lapsi, mies ja hyviä ystäviä. Mutta kukaan kun niistä ei oo kuitenkaan verisukulainen, niin niiden on helppo myös halutessaan hylätä mut. Niin entä sit, kun joku/jotkut niistä kiusaajista luikertelis uudestaan mun elämään.. tahallaan tai vahingossa, kertois mun miehelle mun maineesta edellisellä paikkakunnalla ja miten pahasti mua on kiusattu, ok mies jättää mut ja niiden kusipäiden takia hajoo mun perhe ( ne tuskin ajattelis yhtään sen enempää sitä lastakaan, kun ovat niin tyhmiä.) niin mun takia kärsii myös se lapsi ja hänen elämänsä ja sit ystävät rupee hylkää kans kun kuulee mun menneisyydestä ja sit oon ihan yksin, pelkkä muksu sylissä ja mun tulis pärjätä vielä yh:na ja pysyä tasapainosena ihmisenä ja näkisin taas niitä naamoja päivittäin ja ja ja ja hajoo nuppi .........................................................................................
On kyllä tosi rankkaa ollut sulla, kun kotona on ollut kaoottista ja koulussa samoin, sulla ei ole ollut semmoista levähdyspaikkaa sun elämässäs. Vanhempas on olleet omissa vaikeuksissaan niin kiinni ettei heillä ei ole ollut voimavaroja nähdä sun tilannettasi. Ja varmasti olet jäänyt paljon semmoista äidillistä ohjausta vaille, murrosikään tullessasi.
Jätkien kanssa olemiseesi täytyy sanoa, että kenties äitisi ei kaikkea sun koulujutuistasi edes tiennyt - sori kun en edellisestä ketjusta muista, mutta oletko kaikkea edes kertonut äidillesi? Ei vanhemmat aina tiedä mitä oma lapsi säätää koulussa luokkalaisten kanssa.
Mutta enivei, mäkin sanon kuten muut, että sun pitää rauhoittua. Sun vanhempasi ei välttämättä ole osanneet olla turvallisia ja rauhoittavia vanhempia (vaikka rauhoittaminen ja lohduttaminen on vanhemman yksi perustehtävä), mutta nyt sun on silti osattava ottaa rauhallisesti.
Ja otat pieniä askelia eteenpäin, älä odota hyviä muutoksia
heti. Kerää semmoisia pieniä, mukavia yhdessäolon hetkiä niiden ihmisten kanssa jota tunnet edes vähän, älä tässä vaiheessa edes mieti seurustelua. Tai jos satut törmäämäänkin mukavaan ja rauhalliseen ja fiksuun mieheen, niin älä lastaa hurjia odotuksia suhteelle
heti, vaan anna ajan kulua. Olet vielä tosi hauras. Onko sulla ketään mukavaa sukulaista siellä vanhassa kaupungissasi?
Ehkä se muutto Ouluun on ok. Jos siellä alkaa ahdistaa niin voihan sieltä muuttaa takaisinkin, ja vanhassa kaupungissa on sillä aikaa ehtinyt jo tilanne tasaantua (osa kiusaajista on saattanut muuttaa pois), ja vaikkapa 1-2 vuoden poissaolo tekee sen että sä kiinnostat entisiä kiusaajia entistä vähemmän.
Hyvä että suunnittelet psykologille menemistä. Psykologeilla on tavallisen terapian lisäksi vinkkejä terapiaryhmiin, kursseille, ehkä työllistymisen tukea (siis se työllistyminen olisi tosi varovaista, jotain työmarkkinatuella jotain osa-aikaista ensi alkuun, sitä mukaa kun kestät tehdä töitä) ym.
Jokin vertaistukiryhmä olisi sulle nyt todella hyvä juttu. Sä olet liikaa tottunut kantamaan kaikkea häpeää yksin, mutta älä enää pyristele yksin.
