Loukkaannuin äitini sanomista. Turhaa ehkä, mutta pakko purkaa.

Meillä pistettiin itkuksi kaikki. Jos oli tilanne, jossa vaadin anteeksipyyntöä, niin tuli itku, että anteeksi vaan, kun olen kaikkeni teidän eteen tehnyt ja uhrannut yms yms

500km välimatkaa, todella valikoidut soittoihin vastaukset ja 98% viestien poistot lukematta auttavat nykyään kummasti.

Elämä helpottui huomattavasti.

Joo, tuo marttyyri-asenne on myös tuttu. "Minä veljesi ja sut yksin elätin ja kasvatin, kun isäsi vaan ryyppäsi...". Voi, kiitos, äiti, hienosti kasvatitkin.

 

Joo, tuo marttyyri-asenne on myös tuttu. "Minä veljesi ja sut yksin elätin ja kasvatin, kun isäsi vaan ryyppäsi...". Voi, kiitos, äiti, hienosti kasvatitkin.

Joo, meillä ei ole noita uhrauksia ja kaikkansa antamisia nähnyt meistä lapsista kukaan. Nyt, kun ollaan aikuis-iällä asiasta muutaman kerran juteltu.
Kaikki muistetaan vain se, ettei saanut näkyä ja kuulua ja mitään ei saanut sotkea ja aina piti ajatella, että mitä ne muutkin tästä ajattelee.
Mutta ruoka oli pöydässä kahdesti päivässä ja oli sänky ja paikat tiptop. Että kai se oli sit sitä. Ikkunoiden pesua, se kaikkensa antaminen.

 

Kaikki muistetaan vain se, ettei saanut näkyä ja kuulua ja mitään ei saanut sotkea ja aina piti ajatella, että mitä ne muutkin tästä ajattelee.
Mutta ruoka oli pöydässä kahdesti päivässä ja oli sänky ja paikat tiptop. Että kai se oli sit sitä. Ikkunoiden pesua, se kaikkensa antaminen.

Oi tuon on NIIN tuttua Kavereita ei saanut tulla tai jos oli niin se yksi ja sama ja ovi piti olla auki omaa rauhaa ei annettu.
Jos ja kun kävit uuden kaverin kotona kylässä alkoi kamala ristikuulustelu,
eihän ne vaan mitää eronneita ole (mitenkäs äiti sinulle nyt kävikään, pitänyt aina ennen toisenluokan kansalasina eronneita)
Ja toinen tiukka kysymys,
minkälaista niillä oli?
Oliko niillä edes siistiä?

 

Oi tuon on NIIN tuttua Kavereita ei saanut tulla tai jos oli niin se yksi ja sama ja ovi piti olla auki omaa rauhaa ei annettu.
Jos ja kun kävit uuden kaverin kotona kylässä alkoi kamala ristikuulustelu,
eihän ne vaan mitää eronneita ole (mitenkäs äiti sinulle nyt kävikään, pitänyt aina ennen toisenluokan kansalasina eronneita)
Ja toinen tiukka kysymys,
minkälaista niillä oli?
Oliko niillä edes siistiä?

Meillä tuo eronneisuus ei liittynyt kuvioihin, mutta muuten joo. Ja kun ne muut lapsetkin oli ihan likaisissa vaatteissa! Eikö ne osaa pestä vaatteitaan?

No, ne oli saaneet leikkiä joskus jossain...

 

Joo, meillä ei ole noita uhrauksia ja kaikkansa antamisia nähnyt meistä lapsista kukaan. Nyt, kun ollaan aikuis-iällä asiasta muutaman kerran juteltu.
Kaikki muistetaan vain se, ettei saanut näkyä ja kuulua ja mitään ei saanut sotkea ja aina piti ajatella, että mitä ne muutkin tästä ajattelee.
Mutta ruoka oli pöydässä kahdesti päivässä ja oli sänky ja paikat tiptop. Että kai se oli sit sitä. Ikkunoiden pesua, se kaikkensa antaminen.

Heh, niinpä. Itse asiassa minunkaan äitini ei kyllä oikein tikkua ristiin laittanut. Kaikki vaatteeni ja tavarani oli aina vanhoja, käytettyjä ja kirpparikamaa. Ja vain pakolliset oli, rikkinäisissä vaatteissakin menin, eikä kunnon talvivaatteita edes ollut. Kirppareilta ostamisessa ei ole mitään vikaa, mutta äiti ei myöskään panostanut ilmaisiin juttuihin - ikinä ei oikein tehty mitään. Ei oltu ulkona, ei tehty mitään yhdessä, enkä koskaan ikinä kertaakaan saanut apua, kun halusin äidin kyselevän koealueesta juttuja ennen koetta. Toisaalta sitten taas mieheni vanhemmat ihan oikeastikin tekivät kaikkensa mieheni ja tämän veljen puolesta, laittoivat ana viimeiset rahansa poikiin, eivätkä itseensä (mieheni on ulkomailta, ja perhe eli jossain vaiheessa melko vaatimattomissa olosuhteissa, nykyään appivanhempani elävät oikein mukavasti). Mutta hassua on se, että appivanhempani eivät koskaan vaadi siitä kiitosta, eivätkä ole mitenkään katkeria. Ehkä siksi kaikkensa antamisesta ei tarvitse toitottaa, kun sen on oikeastikin tehnyt? Ei kai sitä silloin tarvitse hokea, kun se pitää paikkansa, ja kaikki sen tietävät?

 

Meillä tuo eronneisuus ei liittynyt kuvioihin, mutta muuten joo. Ja kun ne muut lapsetkin oli ihan likaisissa vaatteissa! Eikö ne osaa pestä vaatteitaan?

No, ne oli saaneet leikkiä joskus jossain...

ja kamalaa jos toisella oli polvi farkuistaan rikki :O risoissa ryysyssä kulkee, sinä et tuommoisessa seurassa..

Tämähän on oikeasteen ihan terapeuttista jutella näin omassa ketjussa

Toisaalta tiedän tasan kuinka en kasvata omia muksujani Että jos niitä positiivisia puolia etsitään.

 

Heh, niinpä. Itse asiassa minunkaan äitini ei kyllä oikein tikkua ristiin laittanut. Kaikki vaatteeni ja tavarani oli aina vanhoja, käytettyjä ja kirpparikamaa. Ja vain pakolliset oli, rikkinäisissä vaatteissakin menin, eikä kunnon talvivaatteita edes ollut. Kirppareilta ostamisessa ei ole mitään vikaa, mutta äiti ei myöskään panostanut ilmaisiin juttuihin - ikinä ei oikein tehty mitään. Ei oltu ulkona, ei tehty mitään yhdessä, enkä koskaan ikinä kertaakaan saanut apua, kun halusin äidin kyselevän koealueesta juttuja ennen koetta. Toisaalta sitten taas mieheni vanhemmat ihan oikeastikin tekivät kaikkensa mieheni ja tämän veljen puolesta, laittoivat ana viimeiset rahansa poikiin, eivätkä itseensä (mieheni on ulkomailta, ja perhe eli jossain vaiheessa melko vaatimattomissa olosuhteissa, nykyään appivanhempani elävät oikein mukavasti). Mutta hassua on se, että appivanhempani eivät koskaan vaadi siitä kiitosta, eivätkä ole mitenkään katkeria. Ehkä siksi kaikkensa antamisesta ei tarvitse toitottaa, kun sen on oikeastikin tehnyt? Ei kai sitä silloin tarvitse hokea, kun se pitää paikkansa, ja kaikki sen tietävät?

Hei, hienoa! Kohtalotoveri!

Mulla oli (ja sisaruksilla) aina väärän kokoiset vaatteet, liian pieniä tai liian isoja, kun "eihän lapset niin välitä ja huomaa". Ja lisäksi kaapissa jemmassa "parempia" vaatteita, joita ei koskaan saanut päälleen, mutta sit kumminkin tuli valitusta siitä, kun "tätäkään ei ole kertaakaan pidetty ja nyt olet kasvanut siitä jo yli"...

Mä hommasin 11v "työpaikan", hoidin talonyhtiön nuorempia lapsia esim vanhempien kauppareissun ajan ja siitä lähtien olen ostanut omat vaatteeni ja huoltanut ne kans...

 

Mulla on muksu, tyttö, ja toinen syntyy tässä kohta.
Ja mä olen osannut tehdä just päin vastoin kuin äitini. Tyttäreni on kaunis silmissäni aina ja hyväksytty ja tietää sen.
Tulee sanomaan, että äiti, enkö mä olenkin ihana ja siihen sanon, että parasta maailmassa.

Tiukahkoa kuria pidän, mutta koskaan, ikinä milloinkaan en ole kohta viisi vuotta täyttävälle sanonut mitään loukkaavaa, alentavaa tai mitätöinyt häntä persoonana. Toki kerron kun tyhmäilee ja uhma hänellä ollut kova, koska on mun lapsi , mutten koskaan ole lytännyt hänen taitojaan tai minäänsä tai kiinnostuksen kohteitaan.

Ja samasta syystä mun mutsi puhuu lapseni kanssa puhelimessa vain niin, että puhelin on kaiuttimella ja minä kuuntelen vieressä. Jos puhe kääntyy lyttäämiseen tai vähättelyyn tai muuhun mutsille tyypilliseen niin katkaisen puhelun.

Toivoa on siis ehkä minullakin. Toivon vain, että huomaan, jos kohtelen tulevaa lastani alentavasti. Mutta luulisi sitä tiedostavan asian, josta on itse koko elämänsä joutunut kärsimään. Toivottavasti osaan olla yhtä kannustava ja lempeä äiti tulevaisuudesa, niin kuin sinä!

Minkä luulet äidilläsi olevan elämässä sellainen katkeruutta aiheuttava asia, jonka takia on tehnyt lastensa elämästä yhtä peetä?

 

Onnea painonpudotuksesta, 10 kiloa pois on jo hieno saavutus.
Pää pystyyn ja ole ylpeä itsestäsi.
Äitisi on hirveä ihminen, ehkä itsellään on huono itsetunto ja haluaa lytätä sinut viellä alemmas.

 

Hei, hienoa! Kohtalotoveri!

Mulla oli (ja sisaruksilla) aina väärän kokoiset vaatteet, liian pieniä tai liian isoja, kun "eihän lapset niin välitä ja huomaa". Ja lisäksi kaapissa jemmassa "parempia" vaatteita, joita ei koskaan saanut päälleen, mutta sit kumminkin tuli valitusta siitä, kun "tätäkään ei ole kertaakaan pidetty ja nyt olet kasvanut siitä jo yli"...

Mä hommasin 11v "työpaikan", hoidin talonyhtiön nuorempia lapsia esim vanhempien kauppareissun ajan ja siitä lähtien olen ostanut omat vaatteeni ja huoltanut ne kans...

Mulla taas oli 7-8-vuotiaana isän kanssa säästökassa, jolla piti päästä etelään matkalle joskus. En tietenkään ollut ikinä käynyt missään, ja isän ja tämän uuden naisystävän Kreikan-matkan jälkeen itsekin innostuin, että haluaisin matkalle ulkomaille. No, rahaa säästettiin pikkuhiljaa, ja siinä vaiheessa kun säästöpossuun oli kertynyt noin 1000 markkaa, yhtenä päivänä säästöpossusta olivat rHat hävinneet, ja tilalla oli lappu: "Äiti lainasi rahaa ruokaan". En tiedä oliko tuon syynä yksinhuoltajan huono rahatilanne vai pelkkä suora vittuilu isälle.

14-vuotiaana aloin MLL:n kautta toimia lastenhoitajana sillä neljän euron tuntipalkalla, ja ehkä noin puolet vei äiti niistäkin rahoista. Ja jos joku ihmettelee miksi annoin rahat, no, syynä oli se, että kuulemma minunkin piti maksaa vuokraa nyt kun tienasinkin rahaa. Marttyyri-juttu myös: "Minä veljesi ja sut olen niin monta vuotta elättänyt, ja tässäkö kiitos? Me kuule saadaan häätö, jos vuokraa ei makseta, kohta ollaan kadulla koko poppoo!". Välillä valehtelin äidilleni olleen kirjastossa, vaikka olisin ollut töissä, että saisin edes osan rahoista pidettyä itse. Nyt kun tätä alkaa miettiä, niin kuulostaa kyllä niin hullulta, että onko tosikaan?

No, en onneks ole ainoastaan minä ollut rahan ruinaamisen kohteena. Veljeni joutui ottamaan opintolainaa, että voisi äidille lainata rahaa. Juu, opiskelijapoika lainasi äidille. Itsekin edelleen välillä tyhmänä menen lainaamaan. Rahoja en ikinä saa takaisin.

 

Toivoa on siis ehkä minullakin. Toivon vain, että huomaan, jos kohtelen tulevaa lastani alentavasti. Mutta luulisi sitä tiedostavan asian, josta on itse koko elämänsä joutunut kärsimään. Toivottavasti osaan olla yhtä kannustava ja lempeä äiti tulevaisuudesa, niin kuin sinä!

Minkä luulet äidilläsi olevan elämässä sellainen katkeruutta aiheuttava asia, jonka takia on tehnyt lastensa elämästä yhtä peetä?

Mun mutsi ja faija ovat ilmeisesti joutuneet keskenään naimisiin, ihan vaan ajautuneet. Kun muutkin menee... Ja kun kerran naimisissa ollaan, niin lapset kuuluu siihen hommaan. Heillä ei ole mitään yhteistä, tai no, molemmat hyvin vanhoillisista, uskonnollisista suvuista. Ja molemmilla sisaruksiakin reilusti yli 10.

Mä muistan lapsuudesta sen ihmetyksen, kun kaverin kotona sen vanhemmat viihtyivät yhdessä ja nauroivat ja kujeilivat yhdessä ja muuta outoa.
Meillä puhutaan tiuskimalla... Jos puhutaan.

Ja sä kyllä huomaat, kun puhut lapsilles sitten joskus, mullekin tulee fiilis joskus, et jumalauta, nyt kuulostan mutsilta! Ja sit seis. Enkä tarkoita sanoja vaan sitä äänenpainoa ja muuta, se kyllä herättää hyvin takaisin todellisuuteen.

 

Huh, mitä äitejä! Omani ei noin paha ole, mutta paljon tuttua näissä on. Minä olin ainoa tyttö, ja multa äiti vaati kaikessa aivan eri tasoa mitä pojilta. Tytöt ei kiroile, pitää olla kiltti, nätti, avulias ja kohtelias. Mähän en näihin koskaan tarpeeksi yltänyt, ja verrattiin sitten aina "se sun Mari-sekku on sitten niiiiin hyväkäytöksinen ja sujuvasanainen!"
Vanhempani erosivat kun olin 10, ja sen jälkeen alkoi hirveä isän haukkuminen, joka jatkuu yhä vieläkin. Aina se "oot ihan kuin isäsi" on ollut pahinta äidille. Kaikki menneisyyden asiat joista äitiä voisi arvostella, on äidin mukaan isän syy. Tai jonkun muun syy. Hirveä vaiva pitää kulissit kunnossa. Jonain äitienpäivänä en ollut hommannut lahjaa, vain kortin (veljiltäni ei mitään vaadittu eivätkä mitään hommanneet), niin syyllisti, että "mitä mä töissäkin sanon kun ne kysyy mitä sain". Veljeni on kuollut alkoholiin, ja äiti valehtelee edelleen suurimmalle osalle tutuistaan, että kuoli johonkin sairauteen. Oikein hykertelee kun kuulee että jollain muulla (varsinkin esim. isän sukulaisilla) menee huonosti. On myös kateellinen, että nyt kun isäni on vakavasti sairas, vietän isän kanssa aikaa - kuulemma äiti on kaikkensa tehnyt ja häntä aina haukutaan ja isää suositaan. Tosi kypsää.

Paljon on omaa äitiään haukkunut, että oli niin ankara ja kamala. Näköjään ainakin osittain periytynyt, pitää nyt itse tarkkailla tosiaan miten omaa lasta kohtelen.

 

Ai miten tuttua. Mun äiti ei kanssa osaa olla tyytyväinen mistään. Aina kyseli että ootko urheillut ja jos olin, oli huono kun ei sais liikaa rehkiä ja jos en ollut, oli huono koska liikunta piristäis. Teen niin tai näin, aina mutsin mielestä väärinpäin. No, nyt mulla on 2 lasta ja harvoin ollaan tekemisissä. En vaan jaksa. Tyhjiä lupauksia heittelee jatkuvasti lastenhoitoavusta mutta eipä oo näkynyt. Ja selvästi häntä ottaa päähän kun en pyydäkään kun tiedän ettei tuu.

Tsemppiä ap - et oo yksin!

 

Huh, mitä äitejä! Omani ei noin paha ole, mutta paljon tuttua näissä on. Minä olin ainoa tyttö, ja multa äiti vaati kaikessa aivan eri tasoa mitä pojilta. Tytöt ei kiroile, pitää olla kiltti, nätti, avulias ja kohtelias. Mähän en näihin koskaan tarpeeksi yltänyt, ja verrattiin sitten aina "se sun Mari-sekku on sitten niiiiin hyväkäytöksinen ja sujuvasanainen!"
Vanhempani erosivat kun olin 10, ja sen jälkeen alkoi hirveä isän haukkuminen, joka jatkuu yhä vieläkin. Aina se "oot ihan kuin isäsi" on ollut pahinta äidille. Kaikki menneisyyden asiat joista äitiä voisi arvostella, on äidin mukaan isän syy. Tai jonkun muun syy. Hirveä vaiva pitää kulissit kunnossa. Jonain äitienpäivänä en ollut hommannut lahjaa, vain kortin (veljiltäni ei mitään vaadittu eivätkä mitään hommanneet), niin syyllisti, että "mitä mä töissäkin sanon kun ne kysyy mitä sain". Veljeni on kuollut alkoholiin, ja äiti valehtelee edelleen suurimmalle osalle tutuistaan, että kuoli johonkin sairauteen. Oikein hykertelee kun kuulee että jollain muulla (varsinkin esim. isän sukulaisilla) menee huonosti. On myös kateellinen, että nyt kun isäni on vakavasti sairas, vietän isän kanssa aikaa - kuulemma äiti on kaikkensa tehnyt ja häntä aina haukutaan ja isää suositaan. Tosi kypsää.

Paljon on omaa äitiään haukkunut, että oli niin ankara ja kamala. Näköjään ainakin osittain periytynyt, pitää nyt itse tarkkailla tosiaan miten omaa lasta kohtelen.

Kuulostaapa tutulta tämäkin. Vanhempien eron jälkeen äiti haukkui isän aina lyttyyn, ja piti minua petturina kun halusin isän kanssa pitää välejä. Vanhempien välit olivat yhtä sotaa aina. "Oot ihan kuin isäsi" on niiiiiiiin tuttu juttu, jonka olen kuullut niiiiiin miljoona kertaa. Kyllä, olemme perineet jotain isiltämme, joidenka kanssa äitimme muuten itse päättivät lisääntyä. Viattomia me kai siihen olemme? Emme suinkaan, jos äideiltä kysytään!

 

-10kg on jo iso painonpudotus, onnea siitä, voit olla itsestäsi ylpeä :flower:
Ihmetyttää suuresti että mikä ihmeen tarve joillakin äideillä on lytätä lapsiaan ja yrittää pudottaa itsetuntoa? Tuntuu niin hämmästyttävältä että mitä oma äiti siitä saa kun haukkuu ja lyttää? Jollaintapaahan he varmaan yrittävät itseään nostattaa ja saada itselleen paremman mielen jollain todella kieroutuneella tavalla.. ap, älä usko tai kuuntele äitiäsi..Voisitko kysyä suoraan miksi käyttäytyy sua kohtaan noin? Luulis et ainakin yksin kotonaan alkais miettimään..

Oikeastaan en ihmettele kun lukee millaisia äitejä täälläkin pyörii, että lapset saa osansa. Kun oma äiti on tehnyt niin niin tehdään omalle ja vähän muillekkin.

Ja mitä aloitukseen tulee niin -10kg on iso saavutus. :flower: Ole ylpeä siitä, että olet sen saanut tehtyä. Nauti uudesta vartalostasi ja unohda koko äidin marmatus.

 

[QUOTE="vieras";28543739]Ai miten tuttua. Mun äiti ei kanssa osaa olla tyytyväinen mistään. Aina kyseli että ootko urheillut ja jos olin, oli huono kun ei sais liikaa rehkiä ja jos en ollut, oli huono koska liikunta piristäis. Teen niin tai näin, aina mutsin mielestä väärinpäin. No, nyt mulla on 2 lasta ja harvoin ollaan tekemisissä. En vaan jaksa. Tyhjiä lupauksia heittelee jatkuvasti lastenhoitoavusta mutta eipä oo näkynyt. Ja selvästi häntä ottaa päähän kun en pyydäkään kun tiedän ettei tuu.

Tsemppiä ap - et oo yksin![/QUOTE]

Tuo urheilu-juttukin on läpimenty. . Joskus, kun minulla oli ylipainoa jokunen 15 kiloa, äiti jaksoi joka kerta tavatessamme huomautella paksuista reisistä ja isosta takamuksestani: "Juu, sulla on just tollaset isäsi suvun reidet ja perse, kaikilla teillä on tuollaiset!". Joo, tietysti mieluummin haluaisin, että olisi äidin suvun reppumaha, kuin että on vähän reittä ja perää. No, sitten kun laihdutin, oli kommentit milloin "ei susta kyllä näy yhtään, että olisit laihtunut" kun taas seuraavana päivänä "nyt alkaa kyllä mennä liiallisuuksiin toi sun laihdutus, ota nyt pullaa".

 

Voi ei, kuulostaa hyvin sananlaiselta sillä erolla, että äitisi näköjään ymmärtää pitää päänsä kiinni välillä? Ei ehkä kestä kuulla opintomenestyksestä, tai, että töissä menee hyvin?

Joo, äiti onneksi on huomannut viime vuosina että minä en enää annakaan niin helposti periksi ja että minulle ei (loogisessa) väittelyssä pärjää vain korottamalla ääntä, joten ilmeisesti hän on katsonut parhaaksi jättää pois nuo pahimmat loukkaukset.

Sama homma on monessa muussakin aihepiirissä, minullekin huomauteltiin ennen lihomisesta (olin lihonut tai en) eikä koskaan mainittu jos olin laihtunut. Siitä(kin) kerran sitten sanoin tiukasti takaisin, jonka jälkeen ei mihinkään ulkonäköni muutokseen ole kommentoitu millään lailla. Toki helpottaa toisaalta, mutta vuosien myötä puheenaiheet onkin sitten typistyneet lähinnä säähän ja.. no, säähän.


Onko teillä muilla muuten lapsia? [/QUOTE]

Ei ole, eikä varmaan tulekaan. Ei-kovin-yllättävästi olen aina kokenut että lapset ovat pelkkä taakka ja negatiivinen asia, joten en ole koskaan halunnut lapsia.

 

Näillä tälläisillä äideillä (ja on paljon) tuntuu todella usein olevan elämässään joku pettymys jonka yli ei oikein pääse. On valittu kumppani väärin ja sitten jääty velvollisuudesta tai saamattomuuttaan huonoon liittoon. Tai jätetty kunnon ammatti hankkimatta, tai lihottu muodottomaksi eikä saada aikaseksi laihduttaa jne. jne.

Jotenkin se tyttären menestys sattuu sitten tähän pettymykseen kun näkee että toinen onnistuu se herättää mielessä karvaan ajatuksen siitä että itselläkin olisi ollut mahdollisuus. Että menestys olisikin ollut vain itsestä kiinni eikä tekosyyt enää päde.

Tälläiseltä ne tilanteet minusta usein näyttää.

toi on muuten varmaan ihan totta. ainakin mun mutsi täyttää kaikki sun luettelemat negatiiviset kohdat, mulla sentään on ammatti, työpaikka, oma talo, onnellinen liitto jne

 

500km välimatkaa, todella valikoidut soittoihin vastaukset ja 98% viestien poistot lukematta auttavat nykyään kummasti.

Elämä helpottui huomattavasti.

välimatka auttaisi varmaan meilläkin, nyt asutaan samassa kylässä muutaman kilometrin päässä joten väistämättä törmätään. tosin nykyään ei olle tuntevinamme...

 

Ai niin. Tekeekö teidän äitinne sitä, että kehuu joitain toisia ikäisiänne naisia maasta taivaaseen?

ei mun mutsi, se on onnellinen kun kaikilla menee huonosti. en oo juuri koskaan kuullut sen kehuvan ketään, aina se vahingoniloisena puhuu ihmisistä pahaa riippumatta miten hyvä ystävä on kyseessä

 

Ja hänen mielipiteensä on oikea.
Arvioi kaikenaikaa kaikkea... Kamalin juttu...
Meille syntyi poika niin arvosteli sitten vaipanvaihdon yhteydessä että juuri sopivan kokoinen pippeli pojalla,ei liian iso eikä liian pieni. Jostain syystä yhteydenpito vähäistä sinnepäin.