Loukkaannuin äitini sanomista. Turhaa ehkä, mutta pakko purkaa.

Voisikohan jonnekin metsään perustaa siirtola narsistiäideille ja iseillekin, jonne pakkosiirrettäisiin nekin, joiden lapset eivät ole ymmärtäneet lopettaa yhteydenpitoa. Mielenterveyshoidon kustannukset vähenisivät ja yleinen tyytyväisyys lisääntyisi.

 

Onnea painonpudotuksesta! Äitisi saattaa olla vain kateellinen kun noin rumasti käyttäytyy. Toki voi olla, että jos ylipainoa on todella paljon, ei 10kg vielä näy mutta todella ilkeästi äitisi silti sanoi. Päästä hänen juttunsa toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, ei kannata niistä välittää. Mun äiti on vähän samanlainen, kaikki mitä teen on aina huono juttu jne.

 

Kiinnostaisi tietää mitä äitisi sanoisi jos menisit näyttäytymään joku isoksi jäänyt vaate päälläsi ja näyttäisit että näin paljon jää ilmaa väliin, ennen ei jäänyt. Mitähän se siihen sanoisi? Väittäisikö silloinkin ettei siihen mitään jää, tiukkahan tuo on päälläsi. ;D

Joskus näille vääntelijöille ja valehtelijoille tekee hyvää kun nostaa kissan ja tosiasiat pöydälle ja pakottaa näkemään tosiasiat. Naurettavaksihan ne itsensä tekee jos yhä vastaan väittävät. Siinä tilanteessa vänkäämisen voi jo kuitata naurulla.

 

[QUOTE="vieras";28542673]Voisikohan jonnekin metsään perustaa siirtola narsistiäideille ja iseillekin, jonne pakkosiirrettäisiin nekin, joiden lapset eivät ole ymmärtäneet lopettaa yhteydenpitoa. Mielenterveyshoidon kustannukset vähenisivät ja yleinen tyytyväisyys lisääntyisi.[/QUOTE]

Kannatetaan! Miettikää kun ne siellä päivät pitkät laukoisivat "totuuksia" jälkikasvustaan ja toisistaan. Hilarious!

 

Kiinnostaisi tietää mitä äitisi sanoisi jos menisit näyttäytymään joku isoksi jäänyt vaate päälläsi ja näyttäisit että näin paljon jää ilmaa väliin, ennen ei jäänyt. Mitähän se siihen sanoisi? Väittäisikö silloinkin ettei siihen mitään jää, tiukkahan tuo on päälläsi. ;D

Joskus näille vääntelijöille ja valehtelijoille tekee hyvää kun nostaa kissan ja tosiasiat pöydälle ja pakottaa näkemään tosiasiat. Naurettavaksihan ne itsensä tekee jos yhä vastaan väittävät. Siinä tilanteessa vänkäämisen voi jo kuitata naurulla.

Ei auttaisi mitään. Sieltä tulisi kommenttia, että kylläpä sinä otat kaiken itseesi tai että onpas paino näköjään sinulle herkkä paikka tai lakkaa olemasta lapsellinen/ tosikko/ naurettava. Ei näiden kanssa voi voittaa.

 

[QUOTE="vieras";28542874]Ei auttaisi mitään. Sieltä tulisi kommenttia, että kylläpä sinä otat kaiken itseesi tai että onpas paino näköjään sinulle herkkä paikka tai lakkaa olemasta lapsellinen/ tosikko/ naurettava. Ei näiden kanssa voi voittaa.[/QUOTE]
Ja kuten ap:n nimimerkistäkin näkee, niin hyvin on asia sisäistetty jo ilman sanomistakin. "Ääni päässä" puhuu.

 

[QUOTE="vieras";28542874]Ei auttaisi mitään. Sieltä tulisi kommenttia, että kylläpä sinä otat kaiken itseesi tai että onpas paino näköjään sinulle herkkä paikka tai lakkaa olemasta lapsellinen/ tosikko/ naurettava. Ei näiden kanssa voi voittaa.[/QUOTE]

Joo! Just näin! Tunnistan tämän mallin. Ensin itse tehdään kauhea haloo joka jumalan tapaamiskerta jostain esim. painosta, ja sitten kun toinen kyllästyy kuuntelemaan ja rautalangasta kerran vääntää että miten asia oikeasti on niin sitten ollaan ihan "ihmeissään" että mitäs sä nyt noin ja ollaanpa sitä herkkiä ja miten sä nyt aina jaksat jauhaa tosta painoasiasta. Aaaargh!

Mutta tosiaan, senkään ei pidä antaa lannistaa itseä. Siihen vaan toteaa jämäkästi että ei kun en vaan jaksanut kuunnella SINUN jatkuvaa jankutusta asiasta. Eikä enää korvaansa lotkauta jatkonillitykselle. (Tiedän, helpommin sanottu kuin tehty).

 

Toi keskusteluesimerkki oli kyllä niin täysin samanlainen kuin olisi voinut olla oman äitini kanssa.
Meillä kanssa jos yrität kysyä jotain, niin vastaus voi olla jotain muminaa ja hehhehehe. Sitten kun yrität uudelleen kysyä niin sama homma, jos vielä yrität niin hermostuu. Tätä tekee ainakin kaikille perheenjäsenille, tiedä sit tekeekö muille. Muutenkin keskustelu on aina niin helvetin vaikeaa ellei mahdotonta.

 

Kai te hirviöäitien lapset tiedätte, ettei henkistä väkivaltaa tarvitse sietää keneltäkään edes sillä perusteella, että väkivallan käyttäjä on verisukua, oma äiti? Te voitte pistää välit jäihin, ja tätä suosittelenkin teidän oman henkisen terveytenne vuoksi, jos väkivaltaa on jatkunut jo niinkin kauan, että se on konkreettisesti vaikuttanut itsetuntoonne.

 

No onpas äiti ollut ilkeä! Voit olla todella ylpeä saavutuksestasi 10 kilon painonpudotus on iso saavutus ja sillä olet saavuttanut jo vaikka mitä terveyshyötyjä.

Mun anoppi välillä kanssa lyttää mua, ei onneksi noin pahasti mutta kuitenkin. Saattaa kommentoida mun taloudenpitoa, että "kun sä olet vähän tommonen "kunhan on vähän sinnepäin" -siivoaja" tai on sitä mieltä, että vain liikunnalliset harrastukset on harrastuksia, esim. lukeminen ja käsitöiden tekeminen on silkkaa laiskottelua.. Ja en mä mikään sottapytty ole, vaan ihan päivittäin pidän siisteyttä yllä ja kerran viikossa teen kunnon siivouksen, hän vaan itse on niin älyttömän tarkka siivoamisestaan. Ja harrastan mä liikuntaakiin, en vain yleensä silloin kun ollaan siellä käymässä..

 

Näillä tälläisillä äideillä (ja on paljon) tuntuu todella usein olevan elämässään joku pettymys jonka yli ei oikein pääse. On valittu kumppani väärin ja sitten jääty velvollisuudesta tai saamattomuuttaan huonoon liittoon. Tai jätetty kunnon ammatti hankkimatta, tai lihottu muodottomaksi eikä saada aikaseksi laihduttaa jne. jne.

Jotenkin se tyttären menestys sattuu sitten tähän pettymykseen kun näkee että toinen onnistuu se herättää mielessä karvaan ajatuksen siitä että itselläkin olisi ollut mahdollisuus. Että menestys olisikin ollut vain itsestä kiinni eikä tekosyyt enää päde.

Tälläiseltä ne tilanteet minusta usein näyttää.

Oli oikeasti mukava lukea teoriasi. Itse en vain tahdo millään päästä sen yli, että äitini ei osaa arvostaa minua. Kaikessa minuun liittyvässä on aina jokin pielessä. Se, että kouluttauduin on huono asia: kailottaa koko suvulle, että minulla ei ole koulutusta, vaikka yliopisto on käyty, ja nyt opiskelen toista tutkintoa. Kun kerroin päässeeni yliopistoon uutta alaa opiskelemaan, alkoi vittuilu: "ainahan mä olen sanonut, että sun olisi pitänyt opiskella juuri tätä". No, enpä opiskellut aiemmin, kun oli aiempi tutkinto kesken...

Kun kerroin olevani raskaana, ensimmäinen kommentti oli: "jaa, se vauva syntyy sitten syksyllä, kun on kauheat loska- ja kurasäät, ei kiva pitää synttäreitä silloin", eli siinäkin epäonnistuin.

Olen aina ollut menestynyt koulussa. Lapsena, kun sain 10- kokeesta tai 99 pistettä sadasta, niin kommentti oli aina: "mistä se miinus tuli?". Sama jatkuu edelleen. Jos äiti kysyy, että mitä sain tentistä, ja vastaan, että vitosen, niin se vain sivuutetaan sanomalla "jaa, oli sitten helppo koe" tai vaihtamalla puheenaihetta lennosta. Mutta auta armias, jos arvosana onkin 4, niin kyllä sitten jaksetaan keskustella kuinka laiska ja saamaton olen.

Niinkin naurettavalta kuin se kuulostaa, mutta hän on tehnyt ongelman myös siitä, että en juurikaan juo alkoholia, enkä käy baareissa. kuuluvat kuulemma "normaalin nuoren naisen elämään". Olen tosiaan ollut namisissa kuusi vuotta, eivätkä baarit kiinnosta ollenkaan. Tässä nyt muutama esimerkki tilanteen absurdisuudesta.

Ja tosiaan, näen yhteyden sanoissasi... Äitini on varmasti katkeroitunut pettävän alholistimiehensä pilaaman elämän takia. Jäi sitten yksinhuoltajaksi ja elelee nykyään yksikseen.

Tulipa vuodatus.

 

Onkohan meillä sama äiti
Minun äitini myös harrastaa minun vertailemista muihin. Samoin jos kaupoille pitää mennä hän ostaa itselleen vaatteita ja toteaa että älä sinä turhaan katsele ei nämä sinulle mahdu.
Kun äiti sitten ostaa itselleen liian pieniä vaatteita ja antaa ne minulle (kun kotonaan sovittaa)
niin tuumaa että myy kirppiksellä, ei ne sinulle mahdu.
Kun näkee ne päälläni sanoo
-miksi sinä noin pieniä vaatteita päälläsi pidät, ei sovi sinulle yhtään kun on pienet.

Pahin ja loukkaavin oli se kun menin naimisiin, äitini oli kailottanut kovaan ääneen kaikille ketkä hääpukuani kehui ette
- eihän sille muuten mitään pukua olisi saatu mahtumaan mutta teetettyhän tuo on ja hyvin onnistui opelija.
Totuus että valmisrekkipukuhan minulla oli päällä, tosin äitini joutui itselleen teettämään juhlapuvun kun ei juhlavaatteita löytynyt hänen kokoaan.
Olipa siinä kiva omissa häissä alkaa sanomaan vieraiden kuullen että mitä sinä oikein meinaat ja puhut, valmispukuhan minulla on.
Äitini siihen vaan että
-älä nyt viitsi miksi minä valehtelisin sinun vierillesi ja kaikkihan nyt tietää sinun juttusi,
ja arvaa hävettikö (jutuillani tarkoittaa sitä kun äiti saanut minusta manipuloitua aina sen valehtelijan vaikka totuuden olen aina puhunut, aina hän saanut käännettyä asian niin että minä valehtelen)
Jälkikäteen äitini vielä tokaisi vihaistuksissaan
-Miksi sinun piti tulla siihen pätemään ja leikkimään sillä kaupan valmisrekkipuvulla, olisit ollut onnellinen että annoin kaikien ymmärtää kuinka sinulla on kallis teetetty puku!

Voi jessus, kuulostaa niin tutulta, että selkäpiitä melkein karmii! Mullakin kaikki vaatteet on aina liian pieniä äidin mielestä. Jos vaikka näytän shoppailun jälkeen mitä olen ostanut, sanoo äiti: "ei noi sulle mahdu!". Joo, ostan sovittamatta housuja, ja sitten kotona tajuan, etteivät mahdu, niinhän se menee! Sitten äiti on aina lupailemassa juuri ostamiani vaatteita serkulleni, kun "eihän ne tuolle kuitenkaan mahdu". Niin, ja serkkuni on minua sekä pidempi, että painavampi.

 

Samanlaisen äidin tyttärenä voin sanoa, että ei ala. Ainakin minun äitini joko lyö mahdollisen itseensä kohdistuvan kritiikin vain vitsiksi (naureskelee että hehhehheh, vitsivitsi), vetää päälle marttyyrivaihteen (noinko sinä luulet että ajattelen, oon sitten varmaan tosi paska äiti kun noin sen tulkitsit, parhaani minä yritän mutta kun kova kasvatus oli minunkin kotona ja itkunyyhky) tai sitten vain vaihtaa puheenaihetta.

Lopputuloksena se että minulla on vielä huonompi olo siitä kun edes yritin (enää en syyllisty tuosta marttyyri-itkusta, mutta vielä pahoitan mieleni siitä kun aikuinen keskusteluyritys menee penkin alle).

Jos tuollaiset ihmiset olisivat kykeneviä miettimään ja välittämään siitä miltä toisesta tuntuu, he kyllä hoksaisivat itsekin muuttaa käytöstään. Näiden kanssa kannettu vesi ei kaivossa pysy. Toki voi oman mielenrauhan kannalta yrittää keskustella (tietää ainakin yrittäneensä), mutta itse en siihen koriin kovin montaa munaa laittaisi...

Sama täällä. Anteeksi ei äiti ole koskaan pyytänyt kunnolla, ei siis ymmärrä tekevänsä väärin. Joskus, kun tosissani olin loukkaantunut, enkä soittanut viikkoihin, sanoi äiti vihdoinkin "No, anteeksi nyt hirveesti, mutta...". Eli mutta ei ole tehnyt mitään jne. Ihan turha odottaa mitään anteeksipyyntöä ikinä. Joko tätä paskaa on vain pakko kuunnella tsilaittaa välit poikki. Toistaiseksi jaksan kuunnella.

 

Olen aina ollut menestynyt koulussa. Lapsena, kun sain 10- kokeesta tai 99 pistettä sadasta, niin kommentti oli aina: "mistä se miinus tuli?". Sama jatkuu edelleen. Jos äiti kysyy, että mitä sain tentistä, ja vastaan, että vitosen, niin se vain sivuutetaan sanomalla "jaa, oli sitten helppo koe" tai vaihtamalla puheenaihetta lennosta. Mutta auta armias, jos arvosana onkin 4, niin kyllä sitten jaksetaan keskustella kuinka laiska ja saamaton olen.

Niinkin naurettavalta kuin se kuulostaa, mutta hän on tehnyt ongelman myös siitä, että en juurikaan juo alkoholia, enkä käy baareissa. kuuluvat kuulemma "normaalin nuoren naisen elämään". Olen tosiaan ollut namisissa kuusi vuotta, eivätkä baarit kiinnosta ollenkaan. Tässä nyt muutama esimerkki tilanteen absurdisuudesta.

Minä muistan ihan saman, kerrankin vein ylpeänä kotiin kokeen 9puoli, ja äidin ainoa kommentti oli "no missäs meni pieleen". Myöhemmin olen näiltä säästynyt, kun "onneksi" äiti ei opiskellessani kysellyt yhtään mitään opinnoista... Työelämään siirtyessäni ainoa kommentti saadessani töitä oli "voi kauheaa, osaatkohan sinä siellä mitään".

Ja jonkin aikaa töissä oltuani hän kysyi että "no jokos olet mokannut siellä jotenkin"! Siihen kun suutahdin että miksi ihmeessä noin kysyt, miksi oletat että minä vain mokaan niin vastaus oli juuri tätä samaa "hmphf no en minä nyt sillä -> aiheen vaihdos" ja sen jälkeen (> 6v sitten) töistäni ei ole sitten puhuttukaan.

Ja tosiaan vaikka hän luulee/olettaa/toivoo(?) että olen hirveä ryyppääjä ja rellestäjä, onnistuu hän tekemään siitäKIN huonon asian että en ole. Ehkä se on todiste siitä ettei hän olekaan oikeassa, ja siksi hän ei sitä hyväksy? Esim. viime syntymäpäivänäni hän soitti minulle ja satuin olemaan silloin kuntosalilla. Sen kuultuaan hän kommentoi "häh, eikös sitä pitäisi olla jossain juhlimassa?". Joo, arki-iltana klo 17 töissäkäyvä yli kolmekymppinen ihminen on jossain juhlimassa?

 

Sama täällä. Anteeksi ei äiti ole koskaan pyytänyt kunnolla, ei siis ymmärrä tekevänsä väärin. Joskus, kun tosissani olin loukkaantunut, enkä soittanut viikkoihin, sanoi äiti vihdoinkin "No, anteeksi nyt hirveesti, mutta...". Eli mutta ei ole tehnyt mitään jne. Ihan turha odottaa mitään anteeksipyyntöä ikinä. Joko tätä paskaa on vain pakko kuunnella tsilaittaa välit poikki. Toistaiseksi jaksan kuunnella.

Meillä pistettiin itkuksi kaikki. Jos oli tilanne, jossa vaadin anteeksipyyntöä, niin tuli itku, että anteeksi vaan, kun olen kaikkeni teidän eteen tehnyt ja uhrannut yms yms

500km välimatkaa, todella valikoidut soittoihin vastaukset ja 98% viestien poistot lukematta auttavat nykyään kummasti.

Elämä helpottui huomattavasti.

 

Luulen, että äiti kokee tosi ristiriitaisia tunteita laukoessaan. kuin olisit hänen omansa, niinkuin oletkin, mutta hänen jatkeensa, ja hän on epäonnistunut mutta suhteessa sinuun kaikkitietävä, koska kerran olit se pallero jonka hän kokee kasvattaneensa, vaikka ei ymmärrä ehkä sitä kasvua, ettei sekään ole hänen aikaansaannostaan, hän oli vain mukana äitinä kasvussasi , ja hänen surkean itsetuntonsa takia hänen omansa ei voi onnistua missään.

Mulla on pieni lapsi, ja pahoina hetkinä ajattelen, että olen surkimus, lapseni on myös surkimus raukka. Taistelen tätä vastaan. Ensinnäkin vaikka minä olisinkin "surkimus" niin lapseni ei tarvitse olla..Hän on ihminen, jonka äiti vain olen. Ei minun jatkeeni.

Tsemppiä! Luulen että jossain jossain kaukana, äitisi haluaisi halata sinua ja sanoa jotain rohkaisevaa ja että on ylpeä sinusta. Mutta hänellä on paha olla, eikä hän osaa. Eikä sinun tarvitse sulattaa tietysti kaikkea.

 

Mistä noita kamalia äitejä oikein löytyy? Kamala ajatella että joku voi olla omalle lapselleen (vaikka olisi aikuinenkin) noin... kusipää.

Ap:lle onnitelut painonpudotuksesta, ei ole mikään helppo juttu. Ihan näin omakohtaisesti tiedän koska aina ajoittain huomaan vaatteiden kiristävän ja sitten ei kun dieetille. Nyt vasta 6kg pudonnut mutta perässä tullaan!

Pidä vain huolta ettei kilot tule takaisin, nimittäin itselläni tämä on neljäs (4!!!) laihis 10 vuoden sisään. Aina ne pirut vaan yhyttävät mun vyötäröni
Onneksi takaisin sinne 129 kiloon en ole tippunut vaan siinä kun puntari näyttää kolminumeroista niin alkaa tämä sama salaattinillitys.
Mutta kun ruoka on niiiiiiiiiin hyvää

 

Ai niin. Tekeekö teidän äitinne sitä, että kehuu joitain toisia ikäisiänne naisia maasta taivaaseen? Joo, minun äitini on oikein mestari tässä. Eräs vanha ala-astekaverini on muuttanut samaan taloon äitini kanssa, ja äiti sitten jaksaa kehua kuinka ihanan aurinkoinen, nauravainen ja iloinen ja vielä KAUNIS tämä tyttö on! On muuten yksinhuoltajaäiti (ei sillä, että heitä vastaan mitään olisi, missään nimessä), ei mitään koulutusta peruskoulun jälkeen, ja miehiä tulee ja menee. Voisikohan nauravaisuus ja iloisuus johtua siitä, että hänen oma äitinsä ei lytännyt häntä jatkuvasti alas ja vaatinut täysin kohtuuttomia lapseltansa?

Myös serkkuni ovat kovasti äitini mieleen, aina jaksaa heitä kehua, kun ovat sitä ja tätä. Serkkujeni kanssa minulla on hyvät välit, mutta en voi sanoa heidän olevan erityisen menestyksekkäitä elämässä: ovat melkein 30, ei pysyvissä parisuhteissa, ei lapsia, ei koulutusta, on lähinnä hanttitöitä, jne. Enkä taaskaan sitä sano, että siinä mitään vikaa olisi, mutta huvittavaa, että he ovat äitini mielestä niin mahdottoman hyvä joka suhteessa, kun taas minä, naimisissa 6v., raskaana, suoritan toista tutkintoa yliopistossa olen täysin epäonnistunut luuseri.

Joo, jaksaisin puhua aiheesta vaikka koko päivän, koska tämä on niin paljon elämääni vaikuttava asia. Ja kuvitelkaa, että ymmärsin kaiken tämän vasta pari vuotta sitten! Sitä ennen luulin tosissani, että olen tuottanut pettymyksen äidilleni kaikessa epäonnistumisuudessani. Mieheni sai oikeastaan minut tajuamaan, että ei kai asia niin voi olla.

 

Ai niin. Tekeekö teidän äitinne sitä, että kehuu joitain toisia ikäisiänne naisia maasta taivaaseen? Joo, minun äitini on oikein mestari tässä. Eräs vanha ala-astekaverini on muuttanut samaan taloon äitini kanssa, ja äiti sitten jaksaa kehua kuinka ihanan aurinkoinen, nauravainen ja iloinen ja vielä KAUNIS tämä tyttö on! On muuten yksinhuoltajaäiti (ei sillä, että heitä vastaan mitään olisi, missään nimessä), ei mitään koulutusta peruskoulun jälkeen, ja miehiä tulee ja menee. Voisikohan nauravaisuus ja iloisuus johtua siitä, että hänen oma äitinsä ei lytännyt häntä jatkuvasti alas ja vaatinut täysin kohtuuttomia lapseltansa?

Myös serkkuni ovat kovasti äitini mieleen, aina jaksaa heitä kehua, kun ovat sitä ja tätä. Serkkujeni kanssa minulla on hyvät välit, mutta en voi sanoa heidän olevan erityisen menestyksekkäitä elämässä: ovat melkein 30, ei pysyvissä parisuhteissa, ei lapsia, ei koulutusta, on lähinnä hanttitöitä, jne. Enkä taaskaan sitä sano, että siinä mitään vikaa olisi, mutta huvittavaa, että he ovat äitini mielestä niin mahdottoman hyvä joka suhteessa, kun taas minä, naimisissa 6v., raskaana, suoritan toista tutkintoa yliopistossa olen täysin epäonnistunut luuseri.

Joo, jaksaisin puhua aiheesta vaikka koko päivän, koska tämä on niin paljon elämääni vaikuttava asia. Ja kuvitelkaa, että ymmärsin kaiken tämän vasta pari vuotta sitten! Sitä ennen luulin tosissani, että olen tuottanut pettymyksen äidilleni kaikessa epäonnistumisuudessani. Mieheni sai oikeastaan minut tajuamaan, että ei kai asia niin voi olla.

Kyllä.
Mä viihdyin sinkkuna pitkään, ja sellaisessa suhteessa, jossa asuttiinkin aluksi vuosia erillään. Ja kaikilla muilla naisilla oli asiat paremmin, kun SAIVAT miehen. Mitään väliä ollut sillä, että yhdenkin tuttavan mies petti ja sikaili ja hakkas sairaalaan, mutta sillä oli MIES.

Nyt, kun olen saanut miehen nalkkiin (?) niin en saisi tuolta vaatia mitään. Äitini on tarjonnut miehelleni rahaa (20 euroa) ,vaivan palkkaa, siinä vaiheessa, kun kuuli, että käyn salilla ja mies on lapsen kanssa sen aikaa kotona :wave:

 

Jestas. Ootteko te kkikki mun miehen siskoja??
Tosin, anopillahan on kaksi täydellistä tytörtä ja yksi täydellinen poika, yksi täysi luuseri tytär ja idiootti poika joka on ottanut ristikseen tälläisen huoran ja viellä riippakiveksi tehnyt kolme lasta.. Joo on lämpimät välit anoppiin koska lapsenlapsia on 9 joista 4 on niin täydellisiä, loput 5 ei saa arvostusta vaikka saisivat kokeista 10+ ja säveltäisivät oopperan 1vuotiaana -.-
Valitettavasti lapsetkin kasvaavat ja huomaavat mummin eriarvoisen käytöksen ja alkaavat vältellä..

 

Minä muistan ihan saman, kerrankin vein ylpeänä kotiin kokeen 9puoli, ja äidin ainoa kommentti oli "no missäs meni pieleen". Myöhemmin olen näiltä säästynyt, kun "onneksi" äiti ei opiskellessani kysellyt yhtään mitään opinnoista... Työelämään siirtyessäni ainoa kommentti saadessani töitä oli "voi kauheaa, osaatkohan sinä siellä mitään".

Ja jonkin aikaa töissä oltuani hän kysyi että "no jokos olet mokannut siellä jotenkin"! Siihen kun suutahdin että miksi ihmeessä noin kysyt, miksi oletat että minä vain mokaan niin vastaus oli juuri tätä samaa "hmphf no en minä nyt sillä -> aiheen vaihdos" ja sen jälkeen (> 6v sitten) töistäni ei ole sitten puhuttukaan.

Ja tosiaan vaikka hän luulee/olettaa/toivoo(?) että olen hirveä ryyppääjä ja rellestäjä, onnistuu hän tekemään siitäKIN huonon asian että en ole. Ehkä se on todiste siitä ettei hän olekaan oikeassa, ja siksi hän ei sitä hyväksy? Esim. viime syntymäpäivänäni hän soitti minulle ja satuin olemaan silloin kuntosalilla. Sen kuultuaan hän kommentoi "häh, eikös sitä pitäisi olla jossain juhlimassa?". Joo, arki-iltana klo 17 töissäkäyvä yli kolmekymppinen ihminen on jossain juhlimassa?

Voi ei, kuulostaa hyvin sananlaiselta sillä erolla, että äitisi näköjään ymmärtää pitää päänsä kiinni välillä? Ei ehkä kestä kuulla opintomenestyksestä, tai, että töissä menee hyvin? Töistä tulikin mieleen, että äitini myös aina ilmoittaa tutuille ja sukulaisille, kun kyselevät, että mitä touhuan: "juu, Minna on nyt törtömänä ollut vuoden!". Öhöm, siis opiskellut nyr vuoden edellisestä valmistumisen jälkeen, ja odottaa vauvaa siinä sivussa. Arg.

"Jokos olet mokannut?"... Kuulostaapa mukavalta ja oikein tutulta tavalta aloittaa keskustelu. Ihanaa, miksei kaikki vaan keskitytä kaikkeen paskaan ja negatiiviseen, ja unohdetaan kaikki kivat ja positiiviset jutut.

Onko teillä muilla muuten lapsia? Minua nyt vain pelottaa, että olen tulevaisuudessa samanlainen hirviö omaa lastani kohtaan täysin sitä huomaamatta. Kun ei omakaan äiti tajua, että tekee kamalan väärin.

 

Ai niin. Tekeekö teidän äitinne sitä, että kehuu joitain toisia ikäisiänne naisia maasta taivaaseen? Joo, minun äitini on oikein mestari tässä. Eräs vanha ala-astekaverini on muuttanut samaan taloon äitini kanssa, ja äiti sitten jaksaa kehua kuinka ihanan aurinkoinen, nauravainen ja iloinen ja vielä KAUNIS tämä tyttö on!

Kyllä oma äitini on aina vertaillut. Naapurin/työkaverin Marja-Terttu on sitten niiiiiiin reipas, loistava, iloinen, täyden kympin tyttö... Kyllä toi on vaikuttanut itsetuntoon todella paljon. Vasta reippaasti lähempänä kolmeakymppiä on tullut ahaa-elämyksenä etten sittenkään ole huonompi kuin muut.

AP:lle tsemppiä ja onnea painon pudotuksesta! :flower: Mullakin tippui viime talven kuluessa yli 10kg, ja oma äiti taas nyt valittaa aina kun nähään kuinka KAMALAN laiha oon. Tätä ennen siis puhui aina muka hienotunteisesti vihjaillen et tekis joku liikuntaharrastus mulle hyvää ja kunhan vähän laihdun niin sit on hyvä. Nyt sit laihempanakaan ei kelpaa kun olen suorastaan anorektinen... Hohhoi... Mikään ei kelpaa.

 

Meillä pistettiin itkuksi kaikki. Jos oli tilanne, jossa vaadin anteeksipyyntöä, niin tuli itku, että anteeksi vaan, kun olen kaikkeni teidän eteen tehnyt ja uhrannut yms yms

500km välimatkaa, todella valikoidut soittoihin vastaukset ja 98% viestien poistot lukematta auttavat nykyään kummasti.

Elämä helpottui huomattavasti.

Meillä ei myöskään äiti tiedä sanaa anteeksi tai ainakaan ei tiedä sen merkitystä
Meillä ei itketä vaan jänkätään viimeiseen asti ja haukkuu minut jos koetan sille linjalle mennä että näytän äidille että katsos kun olet väärässä,
joten en jaksa jankuttaa tuolle silloin harvoin kun jaksan vastailla luuriinkaan enään
Myös minunkin elämäni helpottui kun muutimme kauas

Aijemmin kun asuin omillani samassa kauungissa jossa äitinihän vei salaa minun vara-avaimeni,
pahinta että hän antoi minun ymmärtää hukanneeni sen
Ja kyse oli silloin vielä patenttiavain,
eli teettäminen olisi ollut todellakin kallista
Kerran jäi sitten avainvarkaudestaan kiinne kun marssi kotiini sisälle kun en ovea avannut,
sen vuoksi kuulemma sen avaimenkin pölli kun:
-miksi sinä olet tuommonen että et ovea avaa?
Kun koetin avainta saada pois äidiltä hän nauroi,
uhkasin soittaa poliisit
hän nauraa ja selittelee taas että johan poliisitkin nauraa kun näin äitiäsi kohtelet ja muita selityksiä
(ei jaksa kirjoitaa mutta hän siis saa vaikka konstaapelin seisomaan päällään jos niin haluaa).
Sain avaimen pois kun muutin siitä vuokrakämpästä pois
ja vaihtoehdot oli äidillä viedä avain vuokranantajalleni tai antaa minulle.

Nyt tuo on puhunut sen 4vuotta mitä olen täällä muualla (onneksi) asunut että hän voisikin muuttaa tänne kun ei hänellä ole siellä missä nyt asuu,
ketään. Hmm, miksiköhän
Toivon tosiaan että nuo puheet muutosta vain on puheita.
Kerran äitini on muuttanut kerrostalossaan kerrosta alemmas ja silloinkin hän haukkui kaikki meidät muutto avustajat,
jälkikäteen on muistellut kuinka hän yksin on hoitanut muuttonsa kun kukaan ei teistä voinut minua auttaa.
Mutta kyllä minä autan teitä kun te apua tarvitte,
milloin me ollaan apua pyydetty? :O

Äitini myös rakstaa ihmisten kiusaamista ihan loppuun saakka.
Hän saattaa mm soittaa keskellä yötä ja väittää joutuneensa sairaalaan kun on sitä ja tätä vaivaa.
Kun soitat sinne sairaalaan ja varmistat tämän niin eihän siellä äitiä ole,
kun soitat äidille ja kerrot että tuo on ihan sairasta tuollanen leikki hän taas nauraa ja hekottaa kuinka olin tyhmä ja uskoinko ja jos nyt vähän kiusaan niin ei pidä suuttua :O

Tästä pääsimmekin tiivistettynä lapsieni ristiäisiin ja juhliin.
Vanhempani on eronneet.
Äidille aina katkera pala tuo ero ja syyhän oli tietenkin muiden,
ei hänen.
Kun lapseni syntyi ja tuli ristiäiset,
ei äitini tullut lukuisista kutsuista huolimatta paikalle kun olimmehan kutsuneet myös isäni.
-Itse olet valintasi tehnyt, jos isäs on noin hyvä ja tärkeä, tulen vain jos isäs ei siellä ole.
No nyttemmin tuossa jokin aikaa sitten äiti 'heräsi' että miksiköhän en häntä ole kutsunut lapsieni ristiäisiin,
kerroin syyn niin taas naurua hekotusta ja jotakin epämääräistä.
Seuraava puhelu tuli saman päivän illalla ja äiti kertoi kuinka oli ystävänsä kanssa jutelleet kuinka minulla ei ole mitään käytöstapoja ja vanhempien kunnioitusta kohtaan
ja kuinka minä olin ollut törkeä kun en ollut kutsunut omaa äitiäni lapsieni ristiäsiin ja kuinka hänellä jäi tämä kokemus elämästään kokematta MINUN takiani

 

Mulla on muksu, tyttö, ja toinen syntyy tässä kohta.
Ja mä olen osannut tehdä just päin vastoin kuin äitini. Tyttäreni on kaunis silmissäni aina ja hyväksytty ja tietää sen.
Tulee sanomaan, että äiti, enkö mä olenkin ihana ja siihen sanon, että parasta maailmassa.

Tiukahkoa kuria pidän, mutta koskaan, ikinä milloinkaan en ole kohta viisi vuotta täyttävälle sanonut mitään loukkaavaa, alentavaa tai mitätöinyt häntä persoonana. Toki kerron kun tyhmäilee ja uhma hänellä ollut kova, koska on mun lapsi , mutten koskaan ole lytännyt hänen taitojaan tai minäänsä tai kiinnostuksen kohteitaan.

Ja samasta syystä mun mutsi puhuu lapseni kanssa puhelimessa vain niin, että puhelin on kaiuttimella ja minä kuuntelen vieressä. Jos puhe kääntyy lyttäämiseen tai vähättelyyn tai muuhun mutsille tyypilliseen niin katkaisen puhelun.

 

Kyllä.
Mä viihdyin sinkkuna pitkään, ja sellaisessa suhteessa, jossa asuttiinkin aluksi vuosia erillään. Ja kaikilla muilla naisilla oli asiat paremmin, kun SAIVAT miehen. Mitään väliä ollut sillä, että yhdenkin tuttavan mies petti ja sikaili ja hakkas sairaalaan, mutta sillä oli MIES.

Nyt, kun olen saanut miehen nalkkiin (?) niin en saisi tuolta vaatia mitään. Äitini on tarjonnut miehelleni rahaa (20 euroa) ,vaivan palkkaa, siinä vaiheessa, kun kuuli, että käyn salilla ja mies on lapsen kanssa sen aikaa kotona :wave:

Lohdutuksen sanana, jos roolit olisivat olleet toisin päin, niin luultavasti äitisi olisi ollut luuseri-tyttäreensä pettynyt, koska tytär ei ole itsenäinen ja vietä nuoruuttansa kuten kuuluu. Pointtina siis, että ei oikeastaan ole yhtään mitään väliä sillä, mitä teemme, koska se on kuitenkin huonompaa, kuin mitä muut tekevät. Jos minulla olisi raketti-insinöörin, kirurgin ja lakimiehen tutkinnot, ei sekään olisi hyvä, kun "voisi sitä vähän iisimmin ottaa, ja elää rentoa nuoren elämää". En näe, että äitini olisi tilanteeseeni tyytyväinen, oli minulla sitten mikä tahsnsa koulutus tai ei koulutusta ollenkaan: mikään ei kelpaa, tulen aina olemaan epäonnistunut äidin silmissä. Niin tai näin, niin aina väärinpäin.