P
Toivon, että kykenisin.
Oma isäni on itse oma-aloitteisesti kysellyt miltä minusta on tuntunut mikäkin asia, miten olen kokenut hänen isyytensä, lapsuuteni, nuoruuteni jne.
Hyviä hetkiä nuo keskustelut, ja todellakin vaikuttaneet positiivisesti isä-tytärsuhteeseemme.
Isäni on tehnyt virheensä, mutta en mieti niitä osittain juuri sen takia, että hän on aina myöntänyt ne, pyytänyt anteeksi ja pyrkinyt parempaan.
Hän itse haluaa kuulla "parannusehdotuksia" asioita ja haluaa kehittyä isänä ja isoisänä edelleen.
Oma isäni on itse oma-aloitteisesti kysellyt miltä minusta on tuntunut mikäkin asia, miten olen kokenut hänen isyytensä, lapsuuteni, nuoruuteni jne.
Hyviä hetkiä nuo keskustelut, ja todellakin vaikuttaneet positiivisesti isä-tytärsuhteeseemme.
Isäni on tehnyt virheensä, mutta en mieti niitä osittain juuri sen takia, että hän on aina myöntänyt ne, pyytänyt anteeksi ja pyrkinyt parempaan.
Hän itse haluaa kuulla "parannusehdotuksia" asioita ja haluaa kehittyä isänä ja isoisänä edelleen.
H
hämmentää
Vieras
Olen keskustellut useammankin kerran näistä asioista poikani kanssa, ja hän ei ole vielä kolmeakaan. Lapsi on muutenkin itseriittoinen, mutta välillä meillä välit kiristyy syystä tai toisesta, ja lapsesta tulee takakireä. Tilanne laukeaa, kun kysyn onko hän vihainen asiasta x. Saatan saada vielä kuulla asiasta y. Onneksi tuon ikäisen vihan aiheet vielä aika hyvin arvaa.
Toivottavasti pojan keskustelukyky kehittyy samaan tahtiin suuttumisaiheiden kanssa. On niin murheellista katsoa pientä lasta, jonka mielestä kukaan ei ymmärrä mitään. Ja toivottavasti tämä järjestys säilyy suunnilleen aina.
Toivottavasti pojan keskustelukyky kehittyy samaan tahtiin suuttumisaiheiden kanssa. On niin murheellista katsoa pientä lasta, jonka mielestä kukaan ei ymmärrä mitään. Ja toivottavasti tämä järjestys säilyy suunnilleen aina.
M
Määä
Vieras
Alkuperäinen kirjoittaja äide;28004032:
juuri samaa mieltä. Uskotko, ettet ikinä itse tule tekemään mitään, minkä oma lapsesi saattaa kokea virheenä? Miltä sinusta sitten tuntuisi, kun lapsi vaatisi sinua tilille niistä, jos kerran kokonaisuus on ollut ihan ok?
Mä en usko, että tuon asian keskusteleminen äitisi kanssa auttaa sua yhtään mitenkään. Mitä sä haluat? Että äiti myöntäisi olleensa huono äiti, ja pyytäisi anteeksi? Ja sä sillä pääsisit menneisyyden painolastista vai?
Ja jos se tosiaan olisikin sitä mieltä, että teki kaiken oikein, mitä siitä riiteleminen teitä auttaisi?
Musta sun pitäisi vaan antaa äitisi olla.
Eiköhän sille ole jo tullut selväksi, että sulla on jotain hampaankolossa sen äitiyden suhteen.
En tiedä, mulla on ollut oikeastaan aivan hirvittävä lapsuus, alkoholiongelmien ja väkivallan varjossa, mutta mä en jostain syystä ole jaksanut siitä traumatisoitua. Tai siis mun oma elämä on mennyt ihan perseelleen, ja musta on tullut mt-ongelmainen ihmisraunio, ja siihen varmaan terapeutit hakevat mielellään syitä lapsuudesta.
Mä en tiedä, mutta ei se kenenkään syyttely auta mua tippaakaan. Mä olen kai vain antanut anteeksi vanhemmilleni, he olivat vajavaisia, sairaita ihmisiä, kuten minäkin nyt. Toivottavasti myös omat lapseni antavat minulle anteeksi, jos kokevat minun tehneen virheitä.
T
tuskin monikaan
Vieras
[QUOTE="vieras";28003684]antamastasi kasvatuksesta tai tekemistäsi virheistä?
Jos lapsi(jo aikuistunut) haluaisi puhua kanssasi asiasta ja kertoa missä kohdin mielestänsä toimit väärin tai loukkaisit häntä joskus, suostuisitko puhumaan asiasta?
Kokisitko sen vain syyllistävänä tai ajattelisit ettei menneistä kannata jauhaa vai kykenisitkö avoimesti keskustelemaan hiertämään jääneistä asioista ja arvostamaan jo aikuisen lapsen mielipidettä lapsuudestaan/nuoruudestaan?[/QUOTE]
suuri osa ei varmasti kykene, ainakaan vanhemmista ihmisistä.
siihen vaaditaan nöyryyttä, mutta suomessahan kasvatus on sitä että nuorempi on aina huonompi ja pitää arvostaa ja kunnioittaa vanhempaa.
eihän tällainen maaperä kannusta sitten aikuisia kasvamaan ihmisinä, ei haluta nähdä virheitä saati oppia niistä.
ne ketkä tähän vastaavat tietysti sanovat kykenevänsä keskustelemaan, niin minäkin.
Jos lapsi(jo aikuistunut) haluaisi puhua kanssasi asiasta ja kertoa missä kohdin mielestänsä toimit väärin tai loukkaisit häntä joskus, suostuisitko puhumaan asiasta?
Kokisitko sen vain syyllistävänä tai ajattelisit ettei menneistä kannata jauhaa vai kykenisitkö avoimesti keskustelemaan hiertämään jääneistä asioista ja arvostamaan jo aikuisen lapsen mielipidettä lapsuudestaan/nuoruudestaan?[/QUOTE]
suuri osa ei varmasti kykene, ainakaan vanhemmista ihmisistä.
siihen vaaditaan nöyryyttä, mutta suomessahan kasvatus on sitä että nuorempi on aina huonompi ja pitää arvostaa ja kunnioittaa vanhempaa.
eihän tällainen maaperä kannusta sitten aikuisia kasvamaan ihmisinä, ei haluta nähdä virheitä saati oppia niistä.
ne ketkä tähän vastaavat tietysti sanovat kykenevänsä keskustelemaan, niin minäkin.
U
"Utelias"
Vieras
E
ehei
Vieras
[QUOTE="vieras ap";28003820]Ohoh.
Näin minäkin ajattelin että kuuluisi pystyä keskustelemaan mutta oma äitini ei siihen kykene ja olen jo alkanut miettiä olenko kohtuuton.
Lapsuudenperheestä on siis terapiassa puhuttu ja esille nousseet monia asioita(jotka ovat kyllä nousseet jo aiemminkin mutta nyt todenteolla) joista haluaisin puhua äitini kanssa mutta heti jos sanon että "Et se sinäkään täydellinen ole ja muistan kun ..... minulle tuli siitä todella paha mieli" alkaa kamala huuto ja haukkuminen.
Minut haukutaan totaalisesti ja sanotaan että aikuinen ihminen huolehtii itse asioistansa eikä juutu menneeseen ja kerrataan kaikki virheet mitä itse olen elämäni aikana tehnyt.
Tämän jälkeen äiti puhkeaa raivoisaan itkuun ja alkaa luetella mitä kaikkea on hyväkseni tehnyt eikä hänen tarvitse kuunnella tälläistä..
Olen jo alkanut miettiä jonkinlaisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta äitini kohdalla ja tämä keskustelu kyllä tuki sitä, ettei tuo taida olla ihan normaali, tasapainoisen ihmisen tapa reagoida.[/QUOTE]
höpsistä. aivan normaali reaktio, kaikkiin ketjuihin vastaavat aina ne joilla ketjun kysymä asia on ehkä kutakuinkin kunnossa, ja ne jotka luulevat asian olevan kunnossa
Näin minäkin ajattelin että kuuluisi pystyä keskustelemaan mutta oma äitini ei siihen kykene ja olen jo alkanut miettiä olenko kohtuuton.
Lapsuudenperheestä on siis terapiassa puhuttu ja esille nousseet monia asioita(jotka ovat kyllä nousseet jo aiemminkin mutta nyt todenteolla) joista haluaisin puhua äitini kanssa mutta heti jos sanon että "Et se sinäkään täydellinen ole ja muistan kun ..... minulle tuli siitä todella paha mieli" alkaa kamala huuto ja haukkuminen.
Minut haukutaan totaalisesti ja sanotaan että aikuinen ihminen huolehtii itse asioistansa eikä juutu menneeseen ja kerrataan kaikki virheet mitä itse olen elämäni aikana tehnyt.
Tämän jälkeen äiti puhkeaa raivoisaan itkuun ja alkaa luetella mitä kaikkea on hyväkseni tehnyt eikä hänen tarvitse kuunnella tälläistä..
Olen jo alkanut miettiä jonkinlaisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta äitini kohdalla ja tämä keskustelu kyllä tuki sitä, ettei tuo taida olla ihan normaali, tasapainoisen ihmisen tapa reagoida.[/QUOTE]
höpsistä. aivan normaali reaktio, kaikkiin ketjuihin vastaavat aina ne joilla ketjun kysymä asia on ehkä kutakuinkin kunnossa, ja ne jotka luulevat asian olevan kunnossa
Käsi sydämellä, vaikea sanoa kun mukula on vasta lapsi. Mutta toivon että pystyn keskustelemaan jos se sitte joskushaluaa. En ole täydellinen äitinä ja kasvattajana. Kyllähän sitä tekee jo nyt aina kun pyytää lapselta anteeksi ja jutellaan asia.
V
"Vieras"
Vieras
Toivon ja uskon voivani. Jonkin verran näitä keskusteluja olen jo käynytkin 7-vuotiaan esikoiseni kanssa.
Omalle äidilleni hänen äitiytensä kritisoiminen oli pitkään tabu ja on sitä tavallaan vieläkin. Koko lapsuuteni hän aika ajoin muistutti lapsiaan siitä, että hän on hyvä äiti. "Siitä ette pääse mulle sanomaan, etten olisi ollut hyvä äiti!" Kaikki kritiikki on hänen mukaansa häneen kohdistuvaa kiusaamista ja minut leimataan vanhojen asioiden kaivelijaksi, jos olen ottanut puheeksi esim. sen, miten äitini syytti minua koulukiusatun osastani. Monien asioiden kohdalla myös kiistää kaiken tai ei kuulemma muista. Näkee myös asiat niin, ettei minulla ole oikeutta syyttää häntä selkeistäkään henkisistä laiminlyönneistä, koska perustarpeeni on lapsena tyydytetty ja "hyvä äiti" antaa lapselleen ruokaa ja vaatteita ja varjelee onnettomuuksilta sekä välittää lapsestaan. Tämä kaikki kuulemma on aivan tarpeeksi eikä hänen tarvitse kuunnella "kaunaisia kaiveluja".
Omalle äidilleni hänen äitiytensä kritisoiminen oli pitkään tabu ja on sitä tavallaan vieläkin. Koko lapsuuteni hän aika ajoin muistutti lapsiaan siitä, että hän on hyvä äiti. "Siitä ette pääse mulle sanomaan, etten olisi ollut hyvä äiti!" Kaikki kritiikki on hänen mukaansa häneen kohdistuvaa kiusaamista ja minut leimataan vanhojen asioiden kaivelijaksi, jos olen ottanut puheeksi esim. sen, miten äitini syytti minua koulukiusatun osastani. Monien asioiden kohdalla myös kiistää kaiken tai ei kuulemma muista. Näkee myös asiat niin, ettei minulla ole oikeutta syyttää häntä selkeistäkään henkisistä laiminlyönneistä, koska perustarpeeni on lapsena tyydytetty ja "hyvä äiti" antaa lapselleen ruokaa ja vaatteita ja varjelee onnettomuuksilta sekä välittää lapsestaan. Tämä kaikki kuulemma on aivan tarpeeksi eikä hänen tarvitse kuunnella "kaunaisia kaiveluja".
H
"helmi"
Vieras
[QUOTE="vieras ap";28003820]Ohoh.
Näin minäkin ajattelin että kuuluisi pystyä keskustelemaan mutta oma äitini ei siihen kykene ja olen jo alkanut miettiä olenko kohtuuton.
Lapsuudenperheestä on siis terapiassa puhuttu ja esille nousseet monia asioita(jotka ovat kyllä nousseet jo aiemminkin mutta nyt todenteolla) joista haluaisin puhua äitini kanssa mutta heti jos sanon että "Et se sinäkään täydellinen ole ja muistan kun ..... minulle tuli siitä todella paha mieli" alkaa kamala huuto ja haukkuminen.
Minut haukutaan totaalisesti ja sanotaan että aikuinen ihminen huolehtii itse asioistansa eikä juutu menneeseen ja kerrataan kaikki virheet mitä itse olen elämäni aikana tehnyt.
Tämän jälkeen äiti puhkeaa raivoisaan itkuun ja alkaa luetella mitä kaikkea on hyväkseni tehnyt eikä hänen tarvitse kuunnella tälläistä..
Olen jo alkanut miettiä jonkinlaisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta äitini kohdalla ja tämä keskustelu kyllä tuki sitä, ettei tuo taida olla ihan normaali, tasapainoisen ihmisen tapa reagoida.[/QUOTE]
onhan, hänellä vaan taitaa olla liian valtava syyllisyys niistä asioista, eikä pysty myöntää niitä,eikä kestä kohdata niitä asioita. itse olen syyllistynyt samanmoiseen käytökseen joskus mieheni kanssa,vaikka oon ihan hyvin tiennyt että on ollut itsessäkin syytä, enemmän kuin miehessä. joskus on vaan liian vaikeaa kohdata omia virheitä.
että ei sunkaan kannata mennä syyttävällä asenteella, ja ehkä olis hyvä että teillä olis joku ulkopuolinen läsnä keskusteluissanne.
tottakai lapsuus vaikuttaa paljon,se on selvä. mutta niitte asioiden kanssa on opittava elämään. tottakai ymmärrän sua, sä työstät niitä juttuja ja toivot ehkä anteeksi pyyntöä.. sitä että äitis myöntää virheensä. ehkä hän joskus siihen pystyykin
Näin minäkin ajattelin että kuuluisi pystyä keskustelemaan mutta oma äitini ei siihen kykene ja olen jo alkanut miettiä olenko kohtuuton.
Lapsuudenperheestä on siis terapiassa puhuttu ja esille nousseet monia asioita(jotka ovat kyllä nousseet jo aiemminkin mutta nyt todenteolla) joista haluaisin puhua äitini kanssa mutta heti jos sanon että "Et se sinäkään täydellinen ole ja muistan kun ..... minulle tuli siitä todella paha mieli" alkaa kamala huuto ja haukkuminen.
Minut haukutaan totaalisesti ja sanotaan että aikuinen ihminen huolehtii itse asioistansa eikä juutu menneeseen ja kerrataan kaikki virheet mitä itse olen elämäni aikana tehnyt.
Tämän jälkeen äiti puhkeaa raivoisaan itkuun ja alkaa luetella mitä kaikkea on hyväkseni tehnyt eikä hänen tarvitse kuunnella tälläistä..
Olen jo alkanut miettiä jonkinlaisen persoonallisuushäiriön mahdollisuutta äitini kohdalla ja tämä keskustelu kyllä tuki sitä, ettei tuo taida olla ihan normaali, tasapainoisen ihmisen tapa reagoida.[/QUOTE]
onhan, hänellä vaan taitaa olla liian valtava syyllisyys niistä asioista, eikä pysty myöntää niitä,eikä kestä kohdata niitä asioita. itse olen syyllistynyt samanmoiseen käytökseen joskus mieheni kanssa,vaikka oon ihan hyvin tiennyt että on ollut itsessäkin syytä, enemmän kuin miehessä. joskus on vaan liian vaikeaa kohdata omia virheitä.
että ei sunkaan kannata mennä syyttävällä asenteella, ja ehkä olis hyvä että teillä olis joku ulkopuolinen läsnä keskusteluissanne.
tottakai lapsuus vaikuttaa paljon,se on selvä. mutta niitte asioiden kanssa on opittava elämään. tottakai ymmärrän sua, sä työstät niitä juttuja ja toivot ehkä anteeksi pyyntöä.. sitä että äitis myöntää virheensä. ehkä hän joskus siihen pystyykin
V
"Vieras"
Vieras
Monen meistä vanhemmat on saanut totaalisen erilaisen kasvatuksen joka toki on heijastunut heidän tapaansa toimia. Heille usein teot on ollut se millä välittäminen näytettiin, sanoja ei "tarvittu" ja erilaisten asioiden puhumalla käsittely ei ollut mitenkään tavallista.
Hyvän esimerkin itse sain kun Mummoni oli meillä kesällä kylässä ja kuunteli silmät pyöreenä ja ihmetellen sitä et tirppa sano isälleen rakastavansa ja isä sanoi saman takaisin.
Hyvän esimerkin itse sain kun Mummoni oli meillä kesällä kylässä ja kuunteli silmät pyöreenä ja ihmetellen sitä et tirppa sano isälleen rakastavansa ja isä sanoi saman takaisin.
Ä
"Äiti kolmelle"
Vieras
En ehtinyt käydä oman äitini kanssa keskusteluita jotka olisivat tosin olleet ihan paikallaan käydä. Näin aikuisena olen sitten itekseni miettinyt asioita ja tullut siihen tulokseen, että äitini yritti parhaansa muttei täysin aina onnistunut. Niistä virheistä sain oppini omaan lasten kasvatukseen. En toista ainakaan niitä virheitä.
5
50 v.
Vieras
Minäkin, niinkuin kaikki äidit täällä palstalla, haluan käydä keskusteluja lasteni kanssa ja mielestäni olen niitä käynytkin. Ja minäkin, kuten joku muukin, totean, että oman äitini kanssa en ole oikein voinut hänelle tällaisia asioita puhua, ei hän kestäisi niitä, ja minäkin olen todennut, että aikansa lapsena ja omine taustoineen hän teki, virheineen päivineen, varmasti parhaansa.
Ja epäilen, että tyttäreni voisivat vastata tähän kyselyyn täsmälleen samalla tavalla, siis että äidin (minun) kanssa ei voi kaikesta puhua, koska äiti (minä) ei kestäisi... Meillä on sisäinen tarve suojella äitiämme, itseämme.
Omissa syyllisyydentunnoissa vehtaaminen ja niiden kaataminen lasten päälle voi sekin olla kamala kokemus sille lapselle, vaikka sisältäisi kuinka monta anteeksi-sanaa.
Äitinä ollaan joka päivä, hamaan hautaan asti, kun siihen hommaan on kerran ryhdytty.
Ja epäilen, että tyttäreni voisivat vastata tähän kyselyyn täsmälleen samalla tavalla, siis että äidin (minun) kanssa ei voi kaikesta puhua, koska äiti (minä) ei kestäisi... Meillä on sisäinen tarve suojella äitiämme, itseämme.
Omissa syyllisyydentunnoissa vehtaaminen ja niiden kaataminen lasten päälle voi sekin olla kamala kokemus sille lapselle, vaikka sisältäisi kuinka monta anteeksi-sanaa.
Äitinä ollaan joka päivä, hamaan hautaan asti, kun siihen hommaan on kerran ryhdytty.
[QUOTE="Vieras";28024940]Mitä olet tehtyn sellasta et pitää pyydellä anteeksi?[/QUOTE]
Esimekiksi ite turhaan kiukutellu ja aiheuttanu pahaamieltä lapselle. Ja pitää pyytää anteeksi ja sopia. Samallalailla kun lapsenkin on pyydettävä jos tekee väärin.
Esimekiksi ite turhaan kiukutellu ja aiheuttanu pahaamieltä lapselle. Ja pitää pyytää anteeksi ja sopia. Samallalailla kun lapsenkin on pyydettävä jos tekee väärin.
J
"jep"
Vieras
Olen puhunutkin. Lopulta kumpaakin nauratti. Minä "hyvä äiti" kaadoin juomat ( kylmät) lapseni päähän kun ei ottanut kuuleviin korviiinsakaan mitä puhuin. Tuota siis juteltiin ja naurettiin lopulta. Tyhmä teko tunnustan. Oli siis yläkouluainen kun tuo tapahtui.