Ajattelin tulla kertomaan hiukan kuulumisia nyt kun olen täällä pian kuukautta vajaan vuoden asunut
Minä muutin vuosi sitten heinäkuun loppupuolella ja mies sekä lapset marraskuun alussa. Kaikki on sujunut odotettua paremmin, toki vastoinkäymisiäkin on jonkin verran ollut, mutta ei mitään aivan maatamullistavaa.
Lasten valmistelu muuttoa ja eroa varten me aloitettiin jo aika pian lähtöpäätöksen jälkeen, suurinpiirtein helmi-maaliskuussa. Toki koko muutto oli lapsille, etenkin nuoremmalle, ihan täysin abstrakti asia, mutta leikkien ja satujen avulla tuotiin hyvissä ajoin esille se, että äidin täytyy lähteä ensin pitkäksi ajaksi yksin valmistelemaan kotia, mutta sitten pian ollaan taas kaikki yhdessä. Me käytiin alkukesästä myös paikanpäällä uudessa kotikaupungissamme ja näytettiin lapsille kivoja kohteita, joista voisi sitten isän kanssa jutella, tyylillä äiti on siellä missä oli se kiva lelukauppa, mekin mennään sinne ihan pian.
Itse lähtö oli ihan kamala, mulla lähti lento päivällä ja lapset saattoivat mieheni kanssa mut kentälle. Itkin varmaan puolet lennosta, mutta lapsilla oli onneksi mennyt vähän rauhallisemmin. Ekat pari-kolme viikkoa oli kuulemma lapsille vaikeita, mutta onneksi mun äitini oli sen ajan meillä kotona mieheni apuna. Mies oli myös säästänyt kesälomansa puoliksi tähän alkuun käytettäväksi ja se oli ollut tosi hyvä juttu.
Kokonaisuudessaankin lasten jättö kotiin isän luokse oli kyllä päätös, josta tulen taputtamaan itseäni olalle vielä pitkään. Jos olisin etukäteen tiennyt, millaista hullunmyllyä mun elämäni täällä alussa (ja välillä tuntuu että vieläkin...) tulisi olemaan, olisin nauranut keuhkoni pihalle ihan vain siitä ajatuksesta, että jonkun mielestä lapsilla olisi muka hyvä täällä mun kanssa. Meillä on täällä työnantajan puolesta asunto, mutta ei alunperin todellakaan mikään perheasunto. Osittain kalustettu, mutta ei puhettakaan lastenhuoneista, leluista yms. lapsiperheelle oleellisesta tavarasta. Lisäksi taisi olla kolme viikkoa ennen muun perheen saapumista, kun mulla oli ekan kerran aikaa lähteä huonekalukaupoille. Ekat pari kuukautta elin ihan matkalaukkuelämää, hyvä kun sain oman muuttokuormani purettua. Nyt ekan vuoden aikana työmatkalla olen ollut about 80 päivää, ja sen jakamalla melko tasaisesti voi päätellä, kuinka äiti olisin ehtinyt olemaan.
Lapset ja mies ovat myös sopeutuneet tänne tosi hyvin. Lapset puhuvat jo tosi sujuvaa englantia ja suomikin vahvistuu parin suomalaisen ystäväperheen lasten kanssa täällä jutellessa. Kotona toki puhua pälpätetään suomeksi ja puhelut Suomeen mummoloihin ja kavereille hoidetaan tietty äidinkielellä. Esikoisen koulunaloitus alkaa lähenemään ja iloisin mielin odotellaan sitä täällä. Myös suomalainen aupair on harkinnassa, lasten saattamiset kouluun ja päiväkotiin sekä takaisin helpottuisi kummasti
Lapsista pitkän eron huomasi pääasiassa lähinnä siinä, että isä on nykyään se johon enemmän turvaudutaan ja jota ekana huudetaan esim. yöllä painajaisten jälkeen. Mutta lasteni äiti olen edelleen ja taatusti rakas heille molemmille. Niin hekin ovat mulle, maailman tärkeimpiä <3
Eron aikana me ei nähty kertaakaan, aikataulut eivät oikein onnistuneet ja koettiin, että turha repiä haavat auki sillä kohtaa, kun lapset olivat tottuneet olemaan kolmisin isänsä kanssa. Skype-puheluita soiteltiin muutaman kerran viikossa, lähinnä aikaerojan vuoksi. Aika monena iltana luin lapsille iltasadun samalla kun mies silitteli heitä untenmaille. Toki mieluummin olisin tämän kokenut ilman erossaoloa, mutta kaikenkaikkiaan olen tosi tyytyväinen, että uskallettiin pitää päämme ja tehdä tämä ratkaisumme. Meillä on ollut jo nyt tosi hieno kokemus ja paljon hyvää on vielä edessä
