Muita ekan kahden vuoden rankkuuden todenneita?

Mietin tässä eräänkin ketjun innoittamana, että kuinka moni on tiedostanut tuon tilastoistakin luettavissa olevan asian siitä, kuinka 2 ekaa vuotta lapsen syntymän jälkeen koettelee suhdetta? Erojahan tulee eniten juuri tuossa elämänvaiheessa olevissa lapsiperheissä.

Omassa elämässä huomasimme selvästi, kuinka hurjan rankka se elämänmuutos oli, kun tuli esikoinen. Vaikka asiat periaatteessa oli jo etukäteen tiedossa ja luettu oppaista jne, niin silti seurausten voima yllätti. Oma kasvu "oikeesti" aikuiseksi (30 v...), oman itsenäisyyden menetys ja sen tajuaminen kuinka totaaliriippuvainen pieni lapsi on äidistään, oman ajan puute, arvojen muuttuminen, seksin vähyys, hormoniheitot ja oman kropan muutokset, kumppanin muutos hänen kasvaessaan vanhemmaksi, yhteisten menojen mahdottomuus ja siitä seuraavat yksinäisyyden tunteet, odotukset äitiyden auvosta ja kodin kunnossa pitämisestä... Kaksi vuotta siinä meni ennenkuin helpotti. Onneksi asia oli jo teoriapuolella luettuna, ja puhuttiin miehen kanssakin siitä että niinhän ne tutkimukset sanoo että 2 v on rankin vaihe monelle.

On helppo ymmärtää miten moni suhde saattaa kariutua, kun nuo muutokset aiheuttaa sen, ettei vanhemmat enää olekaan samassa veneessä: jos toinen muuttuu toisella tavalla tai ei olekaan kypsä vanhemmuuteen. Ja toisaalta toivoisi, että useammat koittais selvitä sen 2 v. ja katsois sitten että vieläkö se parisuhde tuntuu niin mahdottomalta.

Toisen lapsen kanssa oli jo sen vuoksi helpompaa, että TIESI tuosta 2 v. maagisesta rajasta, ja että kun se on "lusittu" niin alkaa valoa taas näkyä ja olla omaakin elämää.

 

Hyvä kirjoitus.

Meillä parisuhde karahti (lopullisesti) kiville lapsen ollessa 7 kk. Lapsi on nyt 2,5 vuotta, asumme edelleen yhdessä "perheenä" mutta mahdottomalta tuntuu että tästä enää parisuhdetta tulisi.

(Ollessani viimeisilläni raskaana mies haki netistä salaista seksiseuraa. Tämä ja moni muu asia selvisi minulle silloin lapsen ollessa 7 kk, eli mies oli jättänyt parisuhteemme jo ennen lapsen syntymää, minä en vain sitä silloin tiennyt).

 

Hyvä kirjoitus.

Meillä parisuhde karahti (lopullisesti) kiville lapsen ollessa 7 kk. Lapsi on nyt 2,5 vuotta, asumme edelleen yhdessä "perheenä" mutta mahdottomalta tuntuu että tästä enää parisuhdetta tulisi.

(Ollessani viimeisilläni raskaana mies haki netistä salaista seksiseuraa. Tämä ja moni muu asia selvisi minulle silloin lapsen ollessa 7 kk, eli mies oli jättänyt parisuhteemme jo ennen lapsen syntymää, minä en vain sitä silloin tiennyt).

Ikäviä kokemuksia sulla, oon tosi pahoillani sun puolesta.

Ja ikävä kyllä et ole läheskään ainoa tuollasta kokenut: tiedän mm. tapauksen jossa äiskän ollessa synnytyssairaalassa vauvan kaa, iskä on kavereitten kaa varpajaisia viettämässä ja harrastaa kimppakivaa jonkun sutturan kaa.

Kaikki ei lopulta ookaan valmiita siihen muutokseen minkä lapsen tulo onkin aiheuttanut. Ja jos molemmat ei oo tsemppaamassa että "tästä mennään vaikka läpi harmaan kiven" niin onhan se pikkuvauva-aika melkosta taistelua.

 

Meillä meni sikäli hyvin, että 2-vuotiaalla esikoisella oli jo kaksi pikkusisarusta. Miehellä oli paljon ylitöitä, joten suhde pysyi kunnossa kun emme ainakaan likkaa joutuneet näkemään toisiamme...

 

Meillä on puolivuotias vauva, joten vaikeuksia voi olla vielä edessä ennen tota 2-vuotispäivää. Mutta rankkaa parisuhteelle meillä oli ekat 1,5-2 kk, sen jälkeen kaikki on ollut taas paremmin kuin hyvin. Ja isoin syy oli tosiaan se väsymys ja itsenäisyyden menetys, niinkuin sanoit, kun ikinä ei ole tarvinnut huolehtia kuin itsestään. Ja se pelko, että vauvassa on jotain vikaa tai, että se kuolee, se oli raskasta.

 

Meillä meni sikäli hyvin, että 2-vuotiaalla esikoisella oli jo kaksi pikkusisarusta. Miehellä oli paljon ylitöitä, joten suhde pysyi kunnossa kun emme ainakaan likkaa joutuneet näkemään toisiamme...

Anteeksi tyhmyyteni, mutta miten esikoisella voi olla kaksi pikkusisarusta?

 

Ikäviä kokemuksia sulla, oon tosi pahoillani sun puolesta.

Ja ikävä kyllä et ole läheskään ainoa tuollasta kokenut: tiedän mm. tapauksen jossa äiskän ollessa synnytyssairaalassa vauvan kaa, iskä on kavereitten kaa varpajaisia viettämässä ja harrastaa kimppakivaa jonkun sutturan kaa.

Kaikki ei lopulta ookaan valmiita siihen muutokseen minkä lapsen tulo onkin aiheuttanut. Ja jos molemmat ei oo tsemppaamassa että "tästä mennään vaikka läpi harmaan kiven" niin onhan se pikkuvauva-aika melkosta taistelua.

Kiitos.

Olihan se kauhea shokki ja yhdessä hetkessä mureni moni unelma peruuttamattomasti. Lapsen syntymän jälkeen parisuhdetta kiristi muutkin asiat, kuten se että mies ei halunnnut kanssani yhtistä aikaa missän muodossa. Pienet vauvathan nukkuvat paljon ja silloin olisi ollut mahdollisuus vaikka katsoa yhdessä leffaa tai muuten vaan löhöillä vierekkäin jne. Mutta mies vetäytyi harrastuksiinsa ja sillä tavoin teki selväksi ettei yhteinen aika kanssani kiinnostanut häntä. Kun sitä oli jatkunut neljä kuukautta aloin jo miettiä eroa ja sitten aika pian selvisi nämä muut asiat.

Kohta joku tulee tähän viisastelemaan että miksi tein lapsen sellaisen miehen kanssa. No, oltiin siinä vaiheessa oltu yhdessä jo 10 vuotta ja sitä luulee tuntevansa toisen siinä vaiheessa. Elämä yllättää ja yleensä negatiivisesti.

Olen iloinen että sinä olet pystynyt miehesi kanssa keskustelemaan vaikeista ajoista ja olette samassa veneessä.

 

[QUOTE="-S-";27898061]Anteeksi tyhmyyteni, mutta miten esikoisella voi olla kaksi pikkusisarusta? [/QUOTE]

Hitto moon tyhmä, nyhän mä tajusin

 

Meille rankinta oli ekat 3 kuukautta, tietysti kun se on esikoinen niin täytyy opetella uusiksi kaikki, ei lähetä extempore mihinkään, harvemmin mennään kahdestaan, luoda päiville ihan erilainen rytmi jne. Vaikeinta oli kumminkin koliikkiaika, sen jälkeen lapsen kehityksessä ei oo mikään samalla tapaa uuvuttanut.

 

Oli kyllä ekat 2v. rankkaa. Mulle tuli synnytyksen jälkeinen masennus ja erokin sit tuli kun lapsi oli 2,5v. Mun aloitteesta tuli ero. Oli jo kaikkea paskaa tarpeeksi taustalla ja sit toi masennus ja se et koki olevansa yksin jumissa lapsen kanssa. Mies ei ymmärtänyt eikä antanut mitään tukea tai apua. Kyllä ton 2v. jälkeen kaikki helpotti suunnattomasti. Masennus oli hellittänyt, kirkastui mitä elämältään haluaa ja ei halua, sai elämänsä ja itsetuntonsa takaisin. Rankkoja aikoja näin jälkikäteen ajatellen ehottomasti. Nyt lapsi on 4v. ja elämä on mallillaan

 

Meillä ei oikeastaan mennyt noin. Siis esikoisen ensimmäinen vuosi oli varmaan helpoin ja ihanin vuosi ikinä vaikka lapsi oli vammainen, sairasteli paljon jne. Tyytyväinen ja iloinen kaveri kuitenkin ja hänen kanssaan oli helppo liikkua.

Toinen vuosi oli toisaalta raskas (vaikka näin jälkeenpäin ajatellen ei niin paha tainnut ollakaan ), lähinnä siksi että heti toisen vuoden alkuun syntyi toinen lapsi joka on ollut aina erittäin vaativa tapaus. Kaikki esikoisen lääkärit, kuntoutukset ym hoidettuna huutavan vauvan kanssa... Tuolloin en muutenkaan ollut vielä höllännyt rimaa eli käytiin kerhoissa, leikkipuistoissa, vauvauinneissa yms ja koti piti olla siinä kunnossa kun se oli ennen lapsia.

Mutta siis jos olisi ollut helppo tai "tavallinen" vauva (niin kuin nuo kaksi seuraavaakin ovat olleet) niin en usko että tuossakaan arjessa olisi ollut mitään raskasta tai muuten hermoja kiristävää.

Toisaalta myönnettäköön ettei meillä koskaan olla elelty hirveän villiä ja vapaata elämää eli lasten kanssa onnistui about kaikki tarpeellinen silloin kun olivat pieniä, lastenhoitajiakin oli paljon helpompi löytää jos haluttiin jonnekin kaksin.

Nyt kun isot ovat 6v ja 7v niin täytyy sanoa että nämä viimeiset 2v ovat heidän osaltaan olleet paljon rankempia kuin ne ensimmäiset 2v. Pieniä taas kun miettii... No, nyt jäin juuri viikonlopuksi yksin kotiin vauvan ja 2v:n kanssa ja uskomaton vapaudentunne.

 

täällä mä odotan koska meidän potti räjähtää

esikoinen on nyt 9kk, toinen tulossa ja ikäeroksi tulee sen 1v2kk.. talo täys remontissa.. pieniä merkkejä oli esikoisen syntymän jälkeen, ne saatiin korjattua pitkällä puhumisella ja lupauksena että puhutaan myös jatkossa..

mut kyllä vähä pelottaa toista lasta ei siis suunniteltu tähän "kaaokseen"..

muoks. tää raskauskin on ihan erilainen kuin esikoisen kanssa, väsyttää, mielialat heittelee miten sattuu..

meillähän myös yhteinen aika on aika kortilla kun mie son töissä, menee harrastukseen ja sen jälkeen alkaa vielä remppahommat himassa, sitte nukkumaan..

mä taas pyöritän kodin perusasiat melkein kokonaan..

 

Miellä vähän saman tapaista kun Madickenillä, eli ei ole ollut ensimmäiset vuodet rankkoja. Nytkin ihan leppoisaa vauvankin kanssa ja parisuhde voi hyvin. Ei olla mitään kovia menijöitä, mutta silti kumpikin voi mennä halutessaan.

 

Huomattu on. En uskaltaisi enää tehdä kolmatta lasta, koska oman voimani eivät riittäisi ja se olisi varmasti viimeinen niitti parisuhteelle. Sen verran koettelevia aikoja nuo vauvavuodet olivat.

Nyt on helpottanut, kun lapset ovat jo 5 ja 7. Tuntuu kuin olisi saanut taas oman elämänsä takaisin. Parisuhdekin on elpynyt.

 

Mutta jatkan vielä että meillä on siis tosi helpot lapset, ja että kyllä tunnistan ne asiat että kun lapsi huuuuutaa ja huuutaa eikä kukaan saa nukuttua, että mihin hermoon ne huudot menee, tai että minkälaista on olla väsynyt valvomisten suhteen jne jne.. Meillä nuo tuollaiset vaan on onneksemme olleet niin lyhytaikaisia että niistä ei ole aiheutunut "vaurioita" parisuhteelle.

 

Mutta jatkan vielä että meillä on siis tosi helpot lapset, ja että kyllä tunnistan ne asiat että kun lapsi huuuuutaa ja huuutaa eikä kukaan saa nukuttua, että mihin hermoon ne huudot menee, tai että minkälaista on olla väsynyt valvomisten suhteen jne jne.. Meillä nuo tuollaiset vaan on onneksemme olleet niin lyhytaikaisia että niistä ei ole aiheutunut "vaurioita" parisuhteelle.

Juu. Meillä 2v:lla painaa uhmaikä päälle ja nyt ekakertaa huomaa että hänkin osaa toisinaan kiristää hermoja. Helpotusta tuo myös hyvinnukutut yöt, valvominen on jotain mitä minun on vaikea jaksaa, jo loppuraskauden valvomiset otti voimille. En uskalla edes ajatella millaista olisi ollut jos tuo haastava lapsi nr2 olisi vielä valvonut yöt...

Mutta siis esikoinen oli pienenä niin uskomattoman helppo ja tyytyväinen ettei oltu moisesta osattu edes haaveilla (päinvastoin, olin varautunut kaikkiin kauhukuviin...), joten hänen tuomansa elämänmuutos ei tuntunut yhtään rankalta tai muuten kiristänyt kummankaan hermoja, päinvastoin kun aikaa oli enemmän jne.

 

jos molemmat ei oo tsemppaamassa että "tästä mennään vaikka läpi harmaan kiven" niin onhan se pikkuvauva-aika melkosta taistelua.

Veikkaan, että tämä ajatus on napakymppi. Pienen vauvan kanssa on niin herkkä, hyvässä ja pahassa, että jos puolison kanssa ei tule kokemusta yhteen hiileen puhaltamisesta, suhteelta menee äkkiä niskat nurin. Äidillä menee yleensä arvojärjestys uusiksi vauvan synnyttyä, toivottavasti isältä myös. Jos ei mene, konflikti on valmis.

Huomasin suorastaan suuttuvani sille miehelle, jonka joku kertoi etsineen seksiseuraa jne. Tsempit kirjoittajalle, pääni meinaa räjähtää, kun vain ajattelenkin, että joku voi tehdä noin. :hug:

Toisaalta vauva-aika on mahtava tilaisuus lujittaa perhesiteitä. Mulla kävi onneksi niin, että mies on yhtä tosissaan asian kansssa kuin minä. (vauvakuumekin iski mieheen ennen kuin minuun) Muistan yhä, miten esikoisen vauva-aikana katselin, miten mies helli pikkuista ja tajusin kirkkaasti, että en ole enää miehelle kaikkein rakkain. Tuntui järjettömän hyvältä havaita, että mies kokee vauvan samoin kuin minäkin, se oli ikäänkuin vakuutus, että me todella vedetään yhtä köyttä perheen eteen. Sillä muistikuvalla olen jaksanut yli monenlaisista tilanteista. En olisi ennen uskonut, että noin pieni asia kuin vauvalle lepertelevä mies voisi lujittaa suhdetta niin paljon.


Asia, jota en kykene käsittämään on se, että mistä niitä ****** vellihousuja oikein tulee, jotka ensin ryhtyvät vanhemmaksi ja sitten vauvan synnyttyä alkavatkin ajatella, ettei vanhemmuus olekaan oma juttu ja kokevat perheen vain taakkana ja rajoitteena. Miksei asiaa punnita ennen kuin ehkäisy jätetään pois? Miksei ole "munaa" ilmoittaa vauvakuumeiselle puolisolle, jos ei huvitakaan lisääntyä? Ja mistä ihmeestä tulee käsitys, että MINULLA pitää olla aina kivaa ja MINULLA on oikeus jatkaa elämääni ilman, että vauvan tulo vaikuttaa siihen tms..?

 

Meillä oli jostain syystä rankinta toisen lapsen syntymisen jälkeen. Silloin parisuhteemme oli minun puoleltani tiukilla, mulla oli kausi, jonka aikana tuntui siltä, etten voi sietää miestä lähelläni. Hänen kosketuksensa ärsytti, itse asiassa pelkkä hänen olemassaolonsa ärsytti. Tuo vaihe kesti muutaman kuukauden ja sitten alkoi taas helpottaa. Eli mistään vuosia kestäneestä tilanteesta ei meidän kohdallamme onneksi ollut kyse. Toki olimme välillä rättiväsyneitä lastemme pikkulapsiaikoina, mutta ajattelimme asian niin, että se yksinkertaisesti kuuluu asiaan, eikä luojan kiitos kestä ian kaiken.

Meillä siis kolme lasta ja tosiaan ekan ja kolmannen jälkeen elämä oli aikamoista vaaleanpunaista hattaraa. Yhdessä oltu nyt kaiken kaikkiaan 16 vuotta, siitä 13 aviossa. Lisää lapsia ei enää tulossa, kuopus täyttää tänä vuonna 6v.

 

Niinpä, Madicken, ja vauvaahan niissä huudoissa käy sääliksi, mutta toiselle ei välttämättä pysty siinä tilanteessa lepertelemään ja kuhertelemaan . Mutta samaa olen miettinyt, että onneksi nuo huutoajat on meillä olleet aina vain tilapäisiä ja lyhyehköjä. Hattua nostan kaikille koliikkivauvojen vanhemmille!!!

Ja meitä lapset on ennemmin yhdistäneet kuin erottaneet. Ollaan siis tosi onnekkaita sen suhteen ja arvostan sitä. Mulla myös oli loppuraskaus paljon vaikeampaa aikaa kun esim. sektiosta toipuminen.

Valvominen on kyllä myös vihoviimeistä, jos ei saa nukuttua univelkojaan pois.
Ja raskaana ollessa on kyllä huolestuttanut että jos tuleekin se refluksi- tai koliikkivauva tms.

(Ei nyt ollut välttämättä kovin loogisesti kirjoitettu Madickenin viestiin nähden kun kävin nukuttelemassa vauvaa välillä. En pystynyt keskittymään tuohon mitä kirjoitin, mutta en jaksa korjailla paremmaksi)

 

[QUOTE="päärynä";27898247]Veikkaan, että tämä ajatus on napakymppi. Pienen vauvan kanssa on niin herkkä, hyvässä ja pahassa, että jos puolison kanssa ei tule kokemusta yhteen hiileen puhaltamisesta, suhteelta menee äkkiä niskat nurin. Äidillä menee yleensä arvojärjestys uusiksi vauvan synnyttyä, toivottavasti isältä myös. Jos ei mene, konflikti on valmis.

Huomasin suorastaan suuttuvani sille miehelle, jonka joku kertoi etsineen seksiseuraa jne. Tsempit kirjoittajalle, pääni meinaa räjähtää, kun vain ajattelenkin, että joku voi tehdä noin. :hug:

Toisaalta vauva-aika on mahtava tilaisuus lujittaa perhesiteitä. Mulla kävi onneksi niin, että mies on yhtä tosissaan asian kansssa kuin minä. (vauvakuumekin iski mieheen ennen kuin minuun) Muistan yhä, miten esikoisen vauva-aikana katselin, miten mies helli pikkuista ja tajusin kirkkaasti, että en ole enää miehelle kaikkein rakkain. Tuntui järjettömän hyvältä havaita, että mies kokee vauvan samoin kuin minäkin, se oli ikäänkuin vakuutus, että me todella vedetään yhtä köyttä perheen eteen. Sillä muistikuvalla olen jaksanut yli monenlaisista tilanteista. En olisi ennen uskonut, että noin pieni asia kuin vauvalle lepertelevä mies voisi lujittaa suhdetta niin paljon.


Asia, jota en kykene käsittämään on se, että mistä niitä ****** vellihousuja oikein tulee, jotka ensin ryhtyvät vanhemmaksi ja sitten vauvan synnyttyä alkavatkin ajatella, ettei vanhemmuus olekaan oma juttu ja kokevat perheen vain taakkana ja rajoitteena. Miksei asiaa punnita ennen kuin ehkäisy jätetään pois? Miksei ole "munaa" ilmoittaa vauvakuumeiselle puolisolle, jos ei huvitakaan lisääntyä? Ja mistä ihmeestä tulee käsitys, että MINULLA pitää olla aina kivaa ja MINULLA on oikeus jatkaa elämääni ilman, että vauvan tulo vaikuttaa siihen tms..?[/QUOTE]

Hieno kirjoitus!

 

Me saatiin tosi helppo ja tyytyväinen vauva, turhista ei ole itkeskellyt koskaan. Nyt 1,5-vuotiaana on edelleen helppo ja tyytyväinen, vaikka tempperamenttikin on noussut kunnolla esille.

Eli en oo kokenut pikkulapsiaikaa parisuhdetta rasittavana millään tavalla, suhdetta rasittaneet syyt on ollut vain meissä aikuisissa.

 

Oli kyllä ekat 2v. rankkaa. Mulle tuli synnytyksen jälkeinen masennus ja erokin sit tuli kun lapsi oli 2,5v. Mun aloitteesta tuli ero. Oli jo kaikkea paskaa tarpeeksi taustalla ja sit toi masennus ja se et koki olevansa yksin jumissa lapsen kanssa. Mies ei ymmärtänyt eikä antanut mitään tukea tai apua. Kyllä ton 2v. jälkeen kaikki helpotti suunnattomasti. Masennus oli hellittänyt, kirkastui mitä elämältään haluaa ja ei halua, sai elämänsä ja itsetuntonsa takaisin. Rankkoja aikoja näin jälkikäteen ajatellen ehottomasti. Nyt lapsi on 4v. ja elämä on mallillaan

Onneksi on helpottanu! Mä kanssa kärsin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta esikoisen jälkeen, joten se varmaan just kanssa venytti sitä "raskainta aikaa" kestämään jopa 2 vuotta. Tän toisen kanssa ei ollut ollenkaan niin vaikeaa ja selvisin masentumatta, ja varmaan mieskin jaksoi paremmin odotella että olen taas voimissani ja jaksan antaa huomiota hänellekin lemmenhetkiin, eikä siitä aiheesta tullut napinaa. Kun hänkin tiesi ettei ole kyseessä lopullinen tila (siis liki seksittömyys). Se esikoisen kanssa oli just, että elämänmuutos oli niin iso, ja tuli tunne että "tätäkö tää on loppuelämä", vaikka helpottaahan se siitä kun saa taas nukkua ja lapsi kasvaa

 

Meillä nyt yksi lapsi puoli vuotias. Ei ole ollut parisuhteelle vielä rankkaa. Päinvastoin todella ihanaa ja onnellista aikaa on ollut. Vauva on varmaan kyllä aika helppo ja tyytyväinen, joten ei ole kokemusta esim. koliikkivauvasta tai sairasteluista ym. Voihan se olla että vielä tulee rankkaakin.

Myöskään ei muutos lapsettomasta perheestä vauvaperheeksi tuntunut mitenkään kamalalta, eikä ainakaan huonompaan suuntaan. Loppujen lopuksi tämä aikakin on niin lyhyt ja ehkä sitten olen niin rauhallinen ja laiskakin ihminen, ettei mua se tietynlainen vauvassa kiinni oleminen ole ollenkaan haitannut. Pääsen kyllä milloin haluan näkemään ihan keskenään omiakin kavereita ja vauvankin kanssa pääsee liikkumaan. Oltiin yhdessä 11 vuotta ennen raskautta.

Niin ja tuntuu että yhteistäkin aikaa meillä miehen kanssa on. Silloin kun vauva nukkuu tai hän kyllä viihtyy ihan itsekseenkin lattialla leikkien. Niin että voidaan katsoa esim. leffaa tai sarjoja, lukea, pelata, laittaa ruokaa ja jutella. Saunotaan yhdessä, vauva odottaa sitterissä pesuhuoneessa ja lasioven takaa hänet näemme. Vaunukävelyillä käydään. Vauva ole vielä edes ollut missään hoidossa tai hoitajan kanssa koskaan ilman että edes toinen meistä on hänen kanssaan, eikä kyllä olla osattu kaivatakkaan vielä sellaista aikaa että oltais ihan kaksin ilman että vauva edes nukkuu toisessa huoneessa. Varmasti tämä asia muuttuu kun vauva kasvaa, nukkuu vähemmän ja liikkuu vieläkin enemmän että saa olla koko ajan perässä juoksemassa ettei satuta itseään. Ja varmasti olisi parisuhteelle rankempaa jos vauva olisi vaativampi.

 

[QUOTE="päärynä";27898247]Veikkaan, että tämä ajatus on napakymppi. Pienen vauvan kanssa on niin herkkä, hyvässä ja pahassa, että jos puolison kanssa ei tule kokemusta yhteen hiileen puhaltamisesta, suhteelta menee äkkiä niskat nurin. Äidillä menee yleensä arvojärjestys uusiksi vauvan synnyttyä, toivottavasti isältä myös. Jos ei mene, konflikti on valmis.

Huomasin suorastaan suuttuvani sille miehelle, jonka joku kertoi etsineen seksiseuraa jne. Tsempit kirjoittajalle, pääni meinaa räjähtää, kun vain ajattelenkin, että joku voi tehdä noin. :hug:

Toisaalta vauva-aika on mahtava tilaisuus lujittaa perhesiteitä. Mulla kävi onneksi niin, että mies on yhtä tosissaan asian kansssa kuin minä. (vauvakuumekin iski mieheen ennen kuin minuun) Muistan yhä, miten esikoisen vauva-aikana katselin, miten mies helli pikkuista ja tajusin kirkkaasti, että en ole enää miehelle kaikkein rakkain. Tuntui järjettömän hyvältä havaita, että mies kokee vauvan samoin kuin minäkin, se oli ikäänkuin vakuutus, että me todella vedetään yhtä köyttä perheen eteen. Sillä muistikuvalla olen jaksanut yli monenlaisista tilanteista. En olisi ennen uskonut, että noin pieni asia kuin vauvalle lepertelevä mies voisi lujittaa suhdetta niin paljon.


Asia, jota en kykene käsittämään on se, että mistä niitä ****** vellihousuja oikein tulee, jotka ensin ryhtyvät vanhemmaksi ja sitten vauvan synnyttyä alkavatkin ajatella, ettei vanhemmuus olekaan oma juttu ja kokevat perheen vain taakkana ja rajoitteena. Miksei asiaa punnita ennen kuin ehkäisy jätetään pois? Miksei ole "munaa" ilmoittaa vauvakuumeiselle puolisolle, jos ei huvitakaan lisääntyä? Ja mistä ihmeestä tulee käsitys, että MINULLA pitää olla aina kivaa ja MINULLA on oikeus jatkaa elämääni ilman, että vauvan tulo vaikuttaa siihen tms..?[/QUOTE]


Todella hyvä kirjoitus,minuun kolahti tuo ensimmäinen kirjoittamasi osio yhteen hiileen puhaltamisesta.

Meillä on kaksi lasta toinen on jo kohta esikoululainen,toinen vasta vuoden. Mieheni ei oikeestaan koskaan ole ollut yhteen hiileen puhaltaja,hän on mennyt aina omia menojaan ja ollut "minä" ihminen. Nyt tuo on alkanut käymään voimille,esim nyt kun lapset on sairastellut ja olen hoitanut ne yksin yötä päivää ja olen pyytänyt toiselta apua ja saanut jonkun tökerön vastauksen,on super riita valmis. Tässä on puntaroitu eroa,koska miehestä ei selkeästi ole tähän perhe-elämään....Näin sen jo esikoisne vauva-aikana,mutta laitoin sen "nuoruuden ja kokemattomuuden" piikkiin.Luulin hänen kasvavan sitä mukaa mitä lapsi.

Nyt olen ollut aivan loppu tähän kaikkeen,mies syyttää minua nalkuttajaksi ja kai se minusta on tullut. Lapsemme oli juuri yön sairaalassa minun kanssa ja esikoinen mummilla....mitä mies teki sillä aikaa? juhli... tuo kuvastaa hänen arvomailmaansa. Olisi kiva jos joku voisi kommentoida tätä? olenko minä vain liian herkkänahkainen?

 

Meillä eka vuosi oli rankin. Sitten alkoi helpottamaan Iso syy rankkuuteen oli se, että minulla oli kovat yhdyntäkivut ja haluttomuutta koko imetysajan (1v 3kk). Lisäksi lapsi on aina nukkunut huonosti ja olen ollut sairaan väsynyt. Mutta nyt kaikki hymyilee ja lisää lapsia ei tule Lapsi nyt 1v 11kk.