Muutto yksin USA:han - huono äiti

["vieras"]

Sellasta lasta ei ole vielä maailmaan syntynyt, jolle isä ois tärkeämpi kuin äiti.
Ihan turha tulla edes nillittämään nyt että "kyllä mulle on aina ollut isä tärkeämpi" tai "meillä isä on lapsille yhtä tärkeä kuin äiti" paskaa.

Voi luoja, sanokaa mulle että nää on trolleja.

 

["vieras"]

Sellasta lasta ei ole vielä maailmaan syntynyt, jolle isä ois tärkeämpi kuin äiti.
Ihan turha tulla edes nillittämään nyt että "kyllä mulle on aina ollut isä tärkeämpi" tai "meillä isä on lapsille yhtä tärkeä kuin äiti" paskaa.

Just näin!

 

[Data]

Sellasta lasta ei ole vielä maailmaan syntynyt, jolle isä ois tärkeämpi kuin äiti.
Ihan turha tulla edes nillittämään nyt että "kyllä mulle on aina ollut isä tärkeämpi" tai "meillä isä on lapsille yhtä tärkeä kuin äiti" paskaa.

Naiset ovat pahimpia sovinisteja ja toistensa haukkujia. Lasikatto ei ole miesten aiheuttama, vaan naisten.

 

[astrolabe]

Taitaa moni ketjun nainen olla epävarma omasta vanhemmuudestaan, kun täytyy ehdoin tahdoin varmistaa, ettei isä vahingossakaan ole merkittävä lapselle. Meillä perheessä se menee niin, että Data on se lämmin halitteleva, lohduttava syli ja itkujen poispyyhkijä (toimii myös minun suuntaani näin :heart: ), mie olen se joka varmistaa, että arki pyörii suoritustasolla, pitää yllä kuria ja järjestystä ja tarkkailee sääntöjä kuten nukkumaanmenoaikoja.

Mie voin todistetusti olla pois pitempiäkin aikoja kotoa ja Data hoitaa kaiken, lapset voivat hyvin. Datan poissaolo taas johtaa siihen, että lapset ovat aika lailla ikävissään, kissatkin mukaanluettuna. Minulle ei ole mitenkään tuskallista myöntää Datan olevan se emotionaalinen kallio perheessä, joksi äiti kai yleensä katsotaan. Tärkeintä on, että lapsilta ei puutu mitään aspekteja elämästään - sama se keneltä ne tulevat. Säännöt tuovat turvallisen olon ja turvaa lisää hellä huolenpito ja läsnäolo.

 

["vieras"]

Taitaa moni ketjun nainen olla epävarma omasta vanhemmuudestaan, kun täytyy ehdoin tahdoin varmistaa, ettei isä vahingossakaan ole merkittävä lapselle. Meillä perheessä se menee niin, että Data on se lämmin halitteleva, lohduttava syli ja itkujen poispyyhkijä (toimii myös minun suuntaani näin :heart: ), mie olen se joka varmistaa, että arki pyörii suoritustasolla, pitää yllä kuria ja järjestystä ja tarkkailee sääntöjä kuten nukkumaanmenoaikoja.

Mie voin todistetusti olla pois pitempiäkin aikoja kotoa ja Data hoitaa kaiken, lapset voivat hyvin. Datan poissaolo taas johtaa siihen, että lapset ovat aika lailla ikävissään, kissatkin mukaanluettuna. Minulle ei ole mitenkään tuskallista myöntää Datan olevan se emotionaalinen kallio perheessä, joksi äiti kai yleensä katsotaan. Tärkeintä on, että lapsilta ei puutu mitään aspekteja elämästään - sama se keneltä ne tulevat. Säännöt tuovat turvallisen olon ja turvaa lisää hellä huolenpito ja läsnäolo.

Järkipuhetta!

 

["vieras"]

Naiset ovat pahimpia sovinisteja ja toistensa haukkujia. Lasikatto ei ole miesten aiheuttama, vaan naisten.

Ikävän totta, tykkäisin kommentistasi, vaikka se onkin karu, mutten ole rekisteröitynyt.

 

[isän ja äidin tyttö]

Herran jumala miten sairaita äitejä tässä maassa on ja paljon. Niin juuri te jotka olette korvaamattomia lasten elämässä. Pieni pyyntö - hankkikaan kunnollinen itsetunto ja kasvakaa aikuisiksi ennen kuin teette niitä lapsia. Lapsi ei ole egonne pönkkä. Vaan perheen jäsen jolle sekä äiti että isä on yhtä tärkeitä.

Isän tärkeys vaan monessa perheessä jää äidin egoismin jalkoihin. Lapselle syöttämällä syötetää: OLEN ÄITI JA SINULLE TÄRKEIN.

mua niiiiiiin suututtaa. Senkin sairaat.

 

[isin ja äidin tyttö]

Naiset ovat pahimpia sovinisteja ja toistensa haukkujia. Lasikatto ei ole miesten aiheuttama, vaan naisten.

Niin totta.

Sitten vielä itketään tasa-arvon perää - ja samaan aikaan omitaan kaikki vanhempien oikeudet itselle ensisijaisesti. Vain äiti saisi pitää perhevapaat, vain äiti saisi jäädä kotiin...

Takana on se että niin monella naisella on surkea itsetunto. Lapset ja alsten hoito on oiva tapa kasvattaa itsetutoa. Päteä äitiyden kautta ja näin "parempi" arvoistaa itsensä.

AP:n tapauksessa lapsille taatusti tulee ikävä, kuten varmasti ap:n miehellekin. Ikävä on inhimillinen ja ihmisyyteen kuuluva tunne. Ei traumatsoiva kun lapset kuitenkin saavat olla tutussa ja turvallisessa piirissä.

Ihan käsittämätöntä että joku ehdottaa että lapsenvahti vieraassa maassa olisi vähemmän traumatisoivaa kuin oman isän hoiva tutussa kodissa...ja se että lapset ikävöi isää on mahdoton käsite...

 

[Data]

Herran jumala miten sairaita äitejä tässä maassa on ja paljon. Niin juuri te jotka olette korvaamattomia lasten elämässä. Pieni pyyntö - hankkikaan kunnollinen itsetunto ja kasvakaa aikuisiksi ennen kuin teette niitä lapsia. Lapsi ei ole egonne pönkkä. Vaan perheen jäsen jolle sekä äiti että isä on yhtä tärkeitä.

Isän tärkeys vaan monessa perheessä jää äidin egoismin jalkoihin. Lapselle syöttämällä syötetää: OLEN ÄITI JA SINULLE TÄRKEIN.

mua niiiiiiin suututtaa. Senkin sairaat.

Isän rakkaus korvaamattoman tärkeää onnellisen lapsuuden kannalta | Terve.fi

 

[isin ja äitin tyttö]

Isän rakkaus korvaamattoman tärkeää onnellisen lapsuuden kannalta | Terve.fi

... Ja isän läsnäolon ja rakkaudenhan sanotaan olevan oleellinen osa tyttölapsen vahvan iitsetunnon muodostuksessa.

Ymmärrän että 50-lukulaisuus heijastuu vielä tänäpäivänä. Monen naisen oma isä on ollut etäinen ja kappas - tämän naisen itsetunto voi olla vailinainen. Mutta jokohan olisi aika katkaista tuo ketjua ja todellakin keskittyä siihen miten onnekas lapsi on kun hänellä on kaksi saman arvoista ja yhtä plajon välittävää vanhempaa? Kaksi tukipuuta yhden sijaan.

 

[retee]

Taas on moni äiti päätänyt itse miten lapsi tuntee. Äiti on päättänyt että hän on lapselle tärkeämpi. Äiti on päättänyt lapsen puolesta että isä on vähemmän tärkeä. Ja äiti on päättänyt että jos hän ei olisi paikalla, lapsi traumatisoituisi.

Hyvin tehty. Eihän lapsi ole oma yksilö, vaan jatkumo äidin egolle.

 

[Phoebsi]

Naiset ovat pahimpia sovinisteja ja toistensa haukkujia. Lasikatto ei ole miesten aiheuttama, vaan naisten.

Olen tästä täysin samaa mieltä. Naiset melskaavat tasa-arvosta joka olisi jo "saavutettu" jos sen olisi annettu tulla saavutetuksi. Miehet hoitaisivat lapsia enemmän, osallistuisivat enemmän, työt joustaisivat ennemmän jos naiset vain antaisivat niin tapahtua. Mutta ei.

Minä en voi kuvitellakaan, etteikö oma mieheni ja lasteni isä selviäisi viidestä kuukaudesta lasten kanssa, olisin sitten itse missä tahansa: opiskelemassa, työssä, matkalla.... En voisi kuvitella olevani niin itsekäs että ajattelisin olevan lapsille tärkeämpi kuin heidän isänsä, joka on ollut läsnä lasten elämässä jo ennen heidän syntymäänsä neuvoloissa ja lääkärikäynneillä. Vähättelisin mieheni vanhemmuutta ja rakkautta lapsiaan kohtaan jos sanoisin, että hän ei ole yhtä hyvä ja että hän ei voisi olla yksin lastensa kanssa ilman minua.

Sairasta ja älyttömän ärsyttävää, että naiset ovat tuollaisia kuin jotkut tässä ketjussa. Ärsyttävää itsensä jalustalle nostamista ja pätemistä jostain hiton naiseudesta, johon ei itse ple edes pysty vaikuttamaan.

 

[Phoebsi]

... Ja isän läsnäolon ja rakkaudenhan sanotaan olevan oleellinen osa tyttölapsen vahvan iitsetunnon muodostuksessa.

Ymmärrän että 50-lukulaisuus heijastuu vielä tänäpäivänä. Monen naisen oma isä on ollut etäinen ja kappas - tämän naisen itsetunto voi olla vailinainen. Mutta jokohan olisi aika katkaista tuo ketjua ja todellakin keskittyä siihen miten onnekas lapsi on kun hänellä on kaksi saman arvoista ja yhtä plajon välittävää vanhempaa? Kaksi tukipuuta yhden sijaan.

Minun isäni on ollut läheinen ja läsnä - ja kappas, miten oma mieheni on yhtä lailla läheinen ja läsnä, ja kiinnostunut lapsistaan ja haluaa olla heidän kanssaan. Kunnioitan itseäni sen verran, etten olisi tehnyt lapsia kurjan hulttion kanssa.

 

[kohtalontoveri]

Itse suurin piirtein samanlaisessa tilanteessa olleena voin kokemuksen rintaäänellä kertoa: ”Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka rankkaa nuo kuukaudet tulevat olemaan niin sinulle kuin lapsille”.

Itse muutin työn takia ulkomaille 9/2008 ja perhe tuli perässä 1/2009. Lapset olivat minun lähtiessäni 2v10kk ja 4,5-vuotiaat. Koska minun uusi työpaikkani oli lähempänä kuin sinulla oli tapaamisiakin helpompi järjestää. Lokakuussa minä kävin viikon lomalla suomessa ja marraskuussa mies ja lapset kävivät viikon lomalla minun luonani.

Ja silti nuo kuukaudet olivat aivan käsittämättömän rankkoja!

Pieni lapsi ei voi ymmärtää, miksi äiti yhtäkkiä vain katoaa kuvioista. Ei vaikka hänelle kuinka puhuttaisiin ja kerrottaisiin siitä. Välillä tuntui, että skype-yhteydet ja muut vain pahensivat tilannetta. Ei se äidin näkeminen ruudun välityksellä auttanut, kun lapsi olisi halunnut päästä syliin halattavaksi.

Palasimme kotiin 8/2011 ja minusta tuntuu, että vielä tänäkin päivänä joudumme paikkaamaan niitä reikiä, joita lasten perusturvallisuuteen silloin tuli.

Saattaa olla, että tulevaisuudessa teemme toisenkin ulkomaan keikan, mutta vaikka lapset olisivat isompiakin, niin silti seuraavalla kerralla haluaisin koko perheen menevän yhdessä!

MIETTIKÄÄ VIELÄ! Eikö mies mitenkään saisi järjesteltyä asioitaan niin, että voisi lähteä sinun kanssa yhtä aikaa?

 

[mier]

Minun isäni on ollut läheinen ja läsnä - ja kappas, miten oma mieheni on yhtä lailla läheinen ja läsnä, ja kiinnostunut lapsistaan ja haluaa olla heidän kanssaan. Kunnioitan itseäni sen verran, etten olisi tehnyt lapsia kurjan hulttion kanssa.

Näinhän se menee ja peesi edelliseenkin kommentiisi.

Joskus oikeasti mietin miten itsekeskeinen joku voikin olla vanhemmudessa? Itse jo lapsten vuoksikin haluan jakaa vastuun ja olla puolison kanssa "samalla" viivalla. En ole kuolematon - toisin sanoen elämästähän ei koskaan tiedä. Hemmetin ihana kun lapsilla on toinenkin tärkeä ihminen maailmassa jolle itkeä surut ja nauraa ilot.

Juuri viime yönäkin lapsi heräsi ja huusii iskä tai äiti, mulla on huono olo (oksutauti alkoi). Niin - hän luottaa siihen että jompi kumpi vastaa, aina olemme vastanneet hänelle ja on sama kumpi menee auttamaan. Kummankin syli lohduttaa ja helpottaa pahaa oloa.

Minullakin isä on ollut aina läsnä - ja äiti no on ollut juuri tuollainen joka pitäisi olla se tärkein. Mutta kun niin vaan ei ollut. Isä osasi aina olla paremmin läsnä, kuunnella ja lohduttaa. Ja tämäkös katkeroitti äitini. Ja on johtanut siihen että vielä nytkin kun olen aikuinen mustamaalaa isääni minulle. EI isäni ei ole aina ollut enkeli äitiäni kohtaa - mutta hemmetti, isä on ollut minulle hyvä. Pitäisikö minun mennä äitini taakse "koska hänhän on minun äiti!? Äití joka mustamaalasi isää minulle vain koska koin isän tärkeäksi minulle (ja se kolisi äidin itsetuntoon).

Äiti teki paljon vuokseni ja kiitän siitä. Mutta kaiken hän mustamaalasi tuolla että halusi olla ykkönen isän sijaan.

 

[rte]

Itse suurin piirtein samanlaisessa tilanteessa olleena voin kokemuksen rintaäänellä kertoa: ”Sinulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka rankkaa nuo kuukaudet tulevat olemaan niin sinulle kuin lapsille”.

Itse muutin työn takia ulkomaille 9/2008 ja perhe tuli perässä 1/2009. Lapset olivat minun lähtiessäni 2v10kk ja 4,5-vuotiaat. Koska minun uusi työpaikkani oli lähempänä kuin sinulla oli tapaamisiakin helpompi järjestää. Lokakuussa minä kävin viikon lomalla suomessa ja marraskuussa mies ja lapset kävivät viikon lomalla minun luonani.

Ja silti nuo kuukaudet olivat aivan käsittämättömän rankkoja!

Pieni lapsi ei voi ymmärtää, miksi äiti yhtäkkiä vain katoaa kuvioista. Ei vaikka hänelle kuinka puhuttaisiin ja kerrottaisiin siitä. Välillä tuntui, että skype-yhteydet ja muut vain pahensivat tilannetta. Ei se äidin näkeminen ruudun välityksellä auttanut, kun lapsi olisi halunnut päästä syliin halattavaksi.

Palasimme kotiin 8/2011 ja minusta tuntuu, että vielä tänäkin päivänä joudumme paikkaamaan niitä reikiä, joita lasten perusturvallisuuteen silloin tuli.

Saattaa olla, että tulevaisuudessa teemme toisenkin ulkomaan keikan, mutta vaikka lapset olisivat isompiakin, niin silti seuraavalla kerralla haluaisin koko perheen menevän yhdessä!

MIETTIKÄÄ VIELÄ! Eikö mies mitenkään saisi järjesteltyä asioitaan niin, että voisi lähteä sinun kanssa yhtä aikaa?

niin - ja entäs jos isä on tuon ajan poissa niin se ei vaikuta yhtään mitään. juupajuu.

Mietin vaan että miten lapsen perusturvallisuus on teillä voinnut mennä noin rikki vaikka isä on ollut läsnä? oliko se kunnossa alunperinkään?

 

[kohtalontoveri]

niin - ja entäs jos isä on tuon ajan poissa niin se ei vaikuta yhtään mitään. juupajuu.

Mietin vaan että miten lapsen perusturvallisuus on teillä voinnut mennä noin rikki vaikka isä on ollut läsnä? oliko se kunnossa alunperinkään?

Itseasiassa olin juuri kirjoittamassa, että ap:n tapauksessa JOS yhdessä lähteminen ei todellakaan ole mahdollista, niin lasten jääminen omaan tuttuun kotiin isän kanssa on EHDOTTOMASTI parempi vaihtoehto (pienempi paha kahdesta pahasta).

Ja että tottakai 5kk ero isästä on myös traumaattinen lasten kannalta. Se vaikuttaisi varmaan ihan yhtä lailla.

MUTTA kun se noin pitkä ero ei vain ole lapselle hyvästä. Pieni lapsi EI VOI ymmärtää, miksi äiti yhtäkkiä "katoaa" (vaikka siis yhteydessä puhelimella ja skypellä onkin).

Mutta kun vanhemmuutta ei voi hoitaa etätyönä. EI VAIN VOI.

Ja vaikka lapsemme ovat täysipainoisia, terveitä, hyvinvoivia, fiksuja, pärjääviä jne, niin joissakin tilanteissa minusta tosiaankin tuntuu, että tuon kuukausien eron jättämiä jälkiä korjataan edelleen.

 

["vieras"]

Taas on moni äiti päätänyt itse miten lapsi tuntee. Äiti on päättänyt että hän on lapselle tärkeämpi. Äiti on päättänyt lapsen puolesta että isä on vähemmän tärkeä. Ja äiti on päättänyt että jos hän ei olisi paikalla, lapsi traumatisoituisi.

Hyvin tehty. Eihän lapsi ole oma yksilö, vaan jatkumo äidin egolle.

Kuka idiootti voi väittää ettei 3-vuotias lapsi olisi kiintynyt äitiinsä??

Mitä egoilua se on, että ymmärtää perus psykologiaa, ja ymmärtää että pienelle lapselle pitkä erossaolo tulee vaikuttamaan syvästi.

Miksi te vähättelette pienten lasten tunteita? Onko teillä näin suuri tarve todistaa itsellenne, että uran valitseminen ykkösenä on tärkeämpää kuin lasten tarpeista huolehtiminen?

 

[kohtalontoveri]

Ja edelleen: MIEHENI pärjäsi HIENOSTI kotona lasten kanssa. Isin syli lohdutti silloin kun ikävä oli pahimmillaan ja isän kanssa oli mukava touhuta.
Mieheni oli ja on aivan ERINOMAISEN LOISTAVA, läsnäoleva, rakastava isä. MUTTA ei hän pystynyt heille korvaamaan sitä, että äiti puuttui arjesta.

Jos minulle sattuisi jotain, niin jälleen kerran mieheni ja lapseni siihen jotenkin sopeutuisivat. Mutta ei kai kukaan voi väittää, että se olisi lapsille parasta?

 

["vieras"]

Herran jumala miten sairaita äitejä tässä maassa on ja paljon. Niin juuri te jotka olette korvaamattomia lasten elämässä. Pieni pyyntö - hankkikaan kunnollinen itsetunto ja kasvakaa aikuisiksi ennen kuin teette niitä lapsia. Lapsi ei ole egonne pönkkä. Vaan perheen jäsen jolle sekä äiti että isä on yhtä tärkeitä.

Isän tärkeys vaan monessa perheessä jää äidin egoismin jalkoihin. Lapselle syöttämällä syötetää: OLEN ÄITI JA SINULLE TÄRKEIN.

mua niiiiiiin suututtaa. Senkin sairaat.

Sairasta on ennemminkin se, että ajatellaan että 3-vuotias kyllä pärjää ilman äitiään.
MIKSI pitäisi pärjätä?
Haluatteko tarkoituksella kasvattaa tunnevammaisia lapsia? Ei kai nyt hemmetti 3-vuotiaan kuulu olla erossa ihmisestä joka on hänet synnyttänyt tähän maailmaan?
Kouluikäisellekin äiti merkitsee vielä paljon. Jos äiti on tosiaan ollut uratykki, ja isä hoitanut lapsia huomattavasti enemmän aina, niin miettisin siinäkin vaiheessa että tuliko koskaan mietittyä sitä lastentekemisen ajoitusta yhtään?
Ei isä voi täysin korvata äitiä, äidinrakkaus on erilaista kuin isän.

Minusta kuulostaa erittäin huolestuttavalta jos 3-vuotiaalla ei ole mitään kiintymyssidettä äitiinsä.

Ja ajatus että oma elämä/urakehitys on tärkeämpää kuin lapsen turvallinen, ehyt lapsuus on ITSEKÄSTÄ JA VÄÄRIN!

 

[Madicken04]

[QUOTE="vieras";27892430]Kuka idiootti voi väittää ettei 3-vuotias lapsi olisi kiintynyt äitiinsä??

Mitä egoilua se on, että ymmärtää perus psykologiaa, ja ymmärtää että pienelle lapselle pitkä erossaolo tulee vaikuttamaan syvästi.

Miksi te vähättelette pienten lasten tunteita? Onko teillä näin suuri tarve todistaa itsellenne, että uran valitseminen ykkösenä on tärkeämpää kuin lasten tarpeista huolehtiminen?[/QUOTE]

Mutta isään se 3v ei ole kiintynyt?

Itse en omista lapsistani osaa sanoa kumpi vanhemmista oli heille tärkeämpi kun olivat 3-5v, eiköhän puntit olisi menneet aikalailla tasan. Samoin nyt kun ovat 6v ja 7v, en usko että äidillä on tuollaista emotionaalista erityisasemaa heidän mielissään. Se erityisasema mikä minulla äitinä on liittyy monien käytännönasioiden hoitamiseen, siis sen puolesta olisin se "pätevämpi" vanhempi jos valita pitäisi. Mutta lapset eivät noita taida edes tiedostaa.

2v:lle uskaltaisin sanoa olevani se läheisempi vanhempi johon hänellä on kiinteämpi side. En siksi että olen äiti, vaan siksi että olen kokoajan hoitanut häntä kotona eli ollut näin kiinteämmin elämässään mukana. Samoin tuolle vajaa 2kk ikäiselle olen tärkeämpi, ihan jo siksi että olen äiti ja imetän häntä sekä muutenkin hoidan enemmän.

 

[täh?]

[QUOTE="vieras";27878715]No miksi sitten laki estää 11-vuotiaan päätökset?

Ja onko ap;n lapset edes lähellä 12 vuotta? Niin, eivät ole. Siksi annoin esimerkkinä 12-vuotiaan. Jokuhan senkin lain on määritellyt, miksiköhän?
Vai pitäisikö sinun mielestäsi 5-vuotiaan saada päättää missä ja kenen luona haluaa asua?[/QUOTE]

No nythän ei lasten annetakaan päättää vaan heille kerrotaan, että seuraavat 5 kk ovat isänsä kanssa tutuissa kuvioissa. Kolmevuotiaalle voi kertoa, että kun tulee kesä, niin kaikki muuttaa sinne äidin luo. Ikävää voi helpottaa esim. Skypen avulla. Ikävä on eri asia kuin hylkääminen!!!

Toki hienointa olisi, jos koko perhe pääsisi lähtemään yhtä aikaa, mutta näin ei valitettavasti aina hommat toimi. En ymmärrä, että joidenkin mielestä isän olisi parempi jättää työnsä ja lähteä vaan. Entäpä perheen taloudellinen tilanne? Taloushuolilla voi olla melko kauheita vaikeuksia lasten elämään pitemmän päälle...

5kk:n ero tuttujen ihmisten ja arjen ympäröimänä ei jätä hyvin tehtynä traumoja. Eiköhän se äiti pidä sieltä yhteyttä. Ikävä varmasti tulee, mutta siitä pääsee yli. Mielestäni ne hyödyt, mitä lapset saavat tämän 5kk:n jälkeen ovat puolestaan koko elämän kannalta tärkeitä. He oppivat ymmärtämään muita kulttuureja, oppivat uuden kielen, saavat itsevarmuutta jne.

 

[Täydellisen epätäydellinen]

Olenko tosiaan ainoa näin pitkässä ketjussa joka jäi ihmettelemään miten joidenkin on vaikea ymmärtää AP:n toteamusta ettei voisi olla kuitenkaa läsnä lapsilleen ensimmäisten kuukausien aikana? Ovatko nämä ihmiset ikinä olleet töissä? Eivät ainakaa esimiehenä tai muussa vastuuta vaativassa tehtävässä. On tarpeeksi uuvuttavaa sopeuttaa elimistö uuteen aikavyöhykkeeseen, saati sitten ottaa harteilleen uusi projekti vieraassa ympäristössä vieraalla kielellä. Plus päälle vielä paperisota maahanmuutosta, uuden elinympäristön haltuun otto ja verkostojen luominen. Siinä kun illalla kotiutuu niin helposti on pari ensimmäistä kuukautta niin poikki ettei jaksa edes itselleen iltapalaa tehdä saati sitten antaa laatuaikaa lapsille.

En jaksa lainauksia etsiä tästä tuhottoman pitkästä ketjusta joihin viittaan mutta jos olet ketjun lukenut luultavasti tiedät...

Joku kertoi tuntevansa henkilön joka syytti äitiään ongelmistaan, masennuksesta ja sellaisesta. Minä tunnen ihmisen joka syyttää isäänsä kaikista samoista koska tämä meni ja HYLKÄSI 2-vuotiaan lapsensa kuolemalla. Nykyään siis keski-ikäinen joka märehtii yhä kun isä HYLKÄSI hänet ja syyttää isäänsä kaikesta masennuksesta, liikakiloista, motivaation puuttesta opiskeluun/työssä käymiseen, ihmissuhdesotkuista, siitä että lempimakkara on kaupasta loppu (kun ei tykkää kuin yhdestä makkarasta eikä suostu edes maistamaan muita ja on ahdasmielinen) ja maailma kaatuu siihen että maitopurkin ulkonäkö uudistuu. Terapiaan ei suostu koska kerran eräs terapeutti meni ehdottamaan että nämä ongelmat olisivat ihan hänessä itsessään eikä niillä ole mitään tekemistä sen kanssa että isä sattui kuolemaan. Mutta ei, isiä, kuollutta henkilö on niiiiiiiin kiva syyttää kaikesta.

Tunnen myös ihmisen jonka mies jätti ja muutti yksin muualle jättäen lapset äidilleen. Nyt lähes 30 vuotta erosta nainen riehuu yhä lapsilleen että näiden tulisi olla katkeria kun heidän isänsä hylkäsi heidät. Tämä perustuu siihen että mies sanoi ex-vaimolleen ettei hän saa tulla miehen uuden kodin pihalle. Lapset kävivät äidiltään salaa lähes joka päivä isällään ja lämmin isäsuhde on jatkunut sen lähes 30 vuotta. Ja lasten mielenterveyden kannalta olisi ollut parempi jos olisivat pääseet isänsä luo asumaan, alle kouluikäisiä olivat siis kun ero tapahtui. Ja uskaltaisin jopa väittää että näille lapsille isä on tärkeämpi kuin äiti, eivät välttämättä edes äidillee kerro käyneensä kaupungissa missä sekä isä että äiti asuvat, isälleen kylläkin kertovat ja haluavat käydä edes sen kymmenisen minuuttia pyörähtämässä kylässä.

Millä saisimme asenteet muuttumaan että miehet saisivat tasa-arvoisen aseman lapsiinsa äitiin nähden? En usko mielenosoituksiin ja kulkueisiin, ne vetoavat vain henkilöihin jotka ovat jo valmiiksi kallellaan siihen suuntaan. Enemmän uskon siihen että katsotaan ihmistä itseään suoraan silmiin ja todetaan oma "paheksunta" esim. että mies on rilluttelemassa eikä lastensa ja vaimonsa luona tai ettei anna puolison rauhassa laittaa niitä punaisia ja sinisä vaatteita sekaisin lapselle kunhan ovat puhtaat ja sopivaa kokoa.

Ja sitten vielä APlle: uskon (en siis tiedä huom!huom!) että teillä annetaan lapsille hyvä ja turvallinen lapsuus, myös tämän erillään asumisen ajan. Lisäksi pienet lapset eivät täysin hahmota sitä ettei esim. skypen välityksellä näkyvä henkilö ole oikeasti siinä vieressä vaan kokevat tämän olevan konkreettisesti siinä vaikka eivät pysty koskettamaan joten päivittäiset kuvapuhelut poistavat eroahdistusta hyvinkin tehokkaasti kun lapset tottuvat näihin puheluihin. Toivottavasti jaksat varsinkin ensimmäisinä viikkoina soittaa joka päivä vaikka ne ovatkin ne rankimmat viikot (henkisesti ja fyysisesti). Kuullostatte harvinaisen järkeviltä ja lapsiaan rakastavilta vanhemmilta.

 

["vieras"]

No nythän ei lasten annetakaan päättää vaan heille kerrotaan, että seuraavat 5 kk ovat isänsä kanssa tutuissa kuvioissa. Kolmevuotiaalle voi kertoa, että kun tulee kesä, niin kaikki muuttaa sinne äidin luo. Ikävää voi helpottaa esim. Skypen avulla. Ikävä on eri asia kuin hylkääminen!!!

Toki hienointa olisi, jos koko perhe pääsisi lähtemään yhtä aikaa, mutta näin ei valitettavasti aina hommat toimi. En ymmärrä, että joidenkin mielestä isän olisi parempi jättää työnsä ja lähteä vaan. Entäpä perheen taloudellinen tilanne? Taloushuolilla voi olla melko kauheita vaikeuksia lasten elämään pitemmän päälle...

5kk:n ero tuttujen ihmisten ja arjen ympäröimänä ei jätä hyvin tehtynä traumoja. Eiköhän se äiti pidä sieltä yhteyttä. Ikävä varmasti tulee, mutta siitä pääsee yli. Mielestäni ne hyödyt, mitä lapset saavat tämän 5kk:n jälkeen ovat puolestaan koko elämän kannalta tärkeitä. He oppivat ymmärtämään muita kulttuureja, oppivat uuden kielen, saavat itsevarmuutta jne.

Miten pystyt sanomaan jonkun lapsen puolesta että "ikävä varmasti tulee, mutta siitä pääsee yli"? Miten 3-vuotias pääsee siitä yli? Oletko aivan varma?
Luitko tästä viimeiseltä sivulta "kohtalotoverin"tarinan? Siinä joku saman tehnyt neuvoi ettei missään nimessä kannattaisi tehdä noin.

Pelottavaa miten tunteettomia ihmiset tässä ketjussa ovat.

 

[ugh]

[QUOTE="vieras";27892458]Sairasta on ennemminkin se, että ajatellaan että 3-vuotias kyllä pärjää ilman äitiään.
MIKSI pitäisi pärjätä?
Haluatteko tarkoituksella kasvattaa tunnevammaisia lapsia? Ei kai nyt hemmetti 3-vuotiaan kuulu olla erossa ihmisestä joka on hänet synnyttänyt tähän maailmaan?
Kouluikäisellekin äiti merkitsee vielä paljon. Jos äiti on tosiaan ollut uratykki, ja isä hoitanut lapsia huomattavasti enemmän aina, niin miettisin siinäkin vaiheessa että tuliko koskaan mietittyä sitä lastentekemisen ajoitusta yhtään?
Ei isä voi täysin korvata äitiä, äidinrakkaus on erilaista kuin isän.

Minusta kuulostaa erittäin huolestuttavalta jos 3-vuotiaalla ei ole mitään kiintymyssidettä äitiinsä.

Ja ajatus että oma elämä/urakehitys on tärkeämpää kuin lapsen turvallinen, ehyt lapsuus on ITSEKÄSTÄ JA VÄÄRIN![/QUOTE]

Surullista että sinäkin elät elämäsi lasten kautta. Sinä et yksin ole tärkeä lapselle. Myös isä on. Mutta ymmärrän että jos äidin ego ei kykene antamaan isälle tilaa niin totta vitussa 3v on riippuvainen äidistää. vain äidistää.
¨
Mutta kaltaisiasi on paljon. Tutkimukset ovat luojan kiitos vahvistamassa sitä mikä maalaisälilläkin on helppo ymmärtää. Isä voi olla aivan yhtä tärkeä kuin äiti lapselle jos isä on vaan paljon läsnä ja äiti antaa tilaa isä-lapsi suhteen kehitykselle.

Totta isä ei voi korvata äitiä. Mutta ei äitikään korvaa isän merkitystä. Tämä olisi syytä painaa teidän pahiaivoihin.

Vai pystykö jotenkin sanomaan että isän rakkaus on vähempi arvoista lapselle? Pystytkö? Ja jos pysty niin perustele. Ja perusta ei ole se että sä olet lapsen pullauttanut maaimaan. 3v on ehtinyt kyllä kiintyä ja rakantaa kiintymyssuhteen isään jos sille on annettu tila (esim isä on jäännyt hoitovapaalle)