Kaverilleni kävi tosi kurja juttu! :( Sai yllättäen Down-vauvan, vaikka kaiken piti olla hyvin.

[31]

no, ei tietenkään toivo ja toki voivat olla aluksi hyvinkin järkyttyneitä. Mutta tässä on kyse ympäristön suhtautumisesta. Tuttavankin mielestä lapsen syntyminen tähän maailmaan oli tosi kurja juttu! Auttaako se tuoreita vanhempia iloitsemaan omasta lapsestaan. Ainakin itse onnittelisin ja ihastelisin sitä vammaista tulokasta samalla tavalla, enkä kauhistelis asiaa nettipalstalla.
Ihan yleinen ilmapiirin muutos lähtee pienistä asioista!

Vanhemmat siis saavat mielestäsi olla järkyttyneitä, mutta lähipiiri ei? Miksi vain vanhemmilla on oikeus muunkinlaisiin tunteisiin, kuin pelkästään niihin positiivisiin? Miksei lähipiiri saisi surra sitä, ettei vanhemmat saaneet tervettä lasta ja kenties sitäkin, ettei lapsi saanut tervettä elämää. Downiin kun nyt kuitenkin lähes 50% liittyy liitännäissairauksia, kuten sydänvika. Se saadaan kyllä leikattua, mutta kyllä minä ainakin koen niin, että on todella kurjaa jos lapsella on sydänvika, down tms.

En näe asiaa niin, että vauvan syntyminen tähän maailmaan oli kurja juttu, vaan se oli kurjaa, että vauvalla oli down. Kuten jo sanoin, kyllä siinäkin ne positiiviset puolensa on, mutta jos valita saisin, niin aivan ehdottomasti haluaisin terveen lapsen down-lapsen sijasta. Enkä näe siinä mitään pahaa, jos joku ajattelee, että on kurjaa jos lapsi syntyy vammaisena. Koin itseasiassa senkin kurjana, kun kaverini lapsi vammautui synnytyksessä. Ja niin koki tämä kaveri itsekin.

Varmasti ap onkin jo onnitellut vauvasta. Ei kai se sitä poista, jos nettiin kuitenkin purkaa myös niitä muunlaisia tunteita, joita vammaisen lapsen syntyminen lähipiiriin aiheuttaa. Mielestäni on typerää tehdä vammaisuudesta tabu. Pitäisi vain ihastella ja lässyttää siitä, miten kaikki on niin kivaa ja kaunista, vaikkei oikeasti ole. Miksei saisi puhua myös asian kääntöpuolesta, eli siitä, miten kaikki ei sittenkään ole niin kivaa ja kaunista.

Vauva on varmasti hyvin suloinen ja ihana ja vanhemmilleen ja lähipiirilleen rakas, vaikka hänellä onkin down. Mutta kyllä se silti kurjaa on, että vauvalla on down, sillä terveys on kuitenkin melko iso asia ihmisen elämässä.

 

[Ai jaa]

Kukaan ei heitä tämän perusteella tunnista

Hyvinkin voi tunnistaa. 34-vuotias ensisynnyttäjä, käynyt seulat, huomattu vasta neuvolassa down-syndrooma lapsella, mies mukana kuvioissa... Tuskin noita nyt kovin hirveänä on ollut viime aikoina näillä tuntomerkeillä. Heti sairaalassa tunnistettuja down-syndroomia varmaan löytyy, mutta mites tuo, että olisi huomattu vasta myöhemmin?

 

[Dippidappi]

tuttu sai Down vauvan alle 30vuotiaana kaikki seulat oli käynyt läpi,vasta kun vauva syntyi huomattiin olevan Down-vauva

 

[ok]

Ei kai se yllätys pitäisi olla kenellekään, että trisomia 21 ei aina näy seuloissa. Kyllähän nämä asiat kerrotaan niiden testien teon yhteydessä, kannattaa kuunnella siellä. Ei sitä koskaan tiedä mitä saa, kun lapsentekoon lähtee. Vai saako mitään.

 

["..."]

Vanhemmat siis saavat mielestäsi olla järkyttyneitä, mutta lähipiiri ei? Miksi vain vanhemmilla on oikeus muunkinlaisiin tunteisiin, kuin pelkästään niihin positiivisiin? Miksei lähipiiri saisi surra sitä, ettei vanhemmat saaneet tervettä lasta ja kenties sitäkin, ettei lapsi saanut tervettä elämää. Downiin kun nyt kuitenkin lähes 50% liittyy liitännäissairauksia, kuten sydänvika. Se saadaan kyllä leikattua, mutta kyllä minä ainakin koen niin, että on todella kurjaa jos lapsella on sydänvika, down tms.

En näe asiaa niin, että vauvan syntyminen tähän maailmaan oli kurja juttu, vaan se oli kurjaa, että vauvalla oli down. Kuten jo sanoin, kyllä siinäkin ne positiiviset puolensa on, mutta jos valita saisin, niin aivan ehdottomasti haluaisin terveen lapsen down-lapsen sijasta. Enkä näe siinä mitään pahaa, jos joku ajattelee, että on kurjaa jos lapsi syntyy vammaisena. Koin itseasiassa senkin kurjana, kun kaverini lapsi vammautui synnytyksessä. Ja niin koki tämä kaveri itsekin.

Varmasti ap onkin jo onnitellut vauvasta. Ei kai se sitä poista, jos nettiin kuitenkin purkaa myös niitä muunlaisia tunteita, joita vammaisen lapsen syntyminen lähipiiriin aiheuttaa. Mielestäni on typerää tehdä vammaisuudesta tabu. Pitäisi vain ihastella ja lässyttää siitä, miten kaikki on niin kivaa ja kaunista, vaikkei oikeasti ole. Miksei saisi puhua myös asian kääntöpuolesta, eli siitä, miten kaikki ei sittenkään ole niin kivaa ja kaunista.

Vauva on varmasti hyvin suloinen ja ihana ja vanhemmilleen ja lähipiirilleen rakas, vaikka hänellä onkin down. Mutta kyllä se silti kurjaa on, että vauvalla on down, sillä terveys on kuitenkin melko iso asia ihmisen elämässä.

Hyvin kirjoitettu.

Entäs sitten vauva joka on syntymästään halvaantunut, sokea, täysin autettava. Eikö sitäkään saisi surra. Mielestäni saa, niin vanhemmat kuin lähipiirikin. Sääli on tosin tyhmää, mutta yhdessä sureminen ei.

Down on tosin paljon, paljon lievempi, mutta vamma kuitenkin, joka vaikuttaa koko lähipiirin loppuelämään. Mutta uskon että tuo paljon paljon hyvääkin, kenties jotain sellaista jota ei terve lapsi olisi tuonutkaan.

Sureminen on uuden, alkuun pelottavankin asian käsittelyä!

 

[onitelia]

Onitelut udesta vauvaasta!!!!!!111

 

[Madicken04]

Toki lähipiirikin saa surra tai kuka hyvänsä, eihän tunteita voi keltään kieltää. Vanhemmatkin kokevat tuon vammaisen lapsen syntymän erilailla, varmaan jonkinlainen järkytys/pelästys kaikille mutta toiset selviävät siitä nopeasti ja toiset kärsivät pitkään, ehkä katkeroituvatkin jne.

Kuitenkin toivoisin että lähipiiri jaksaisi noin alkuun olla kannustamassa, iloitsemassa lapsesta ja toivottamassa tämän tervetulleeksi sen sijaan että tuoreille vanhemmille tilittävät sitä järkytystään tai pettymystään. Ainakin jos vanhemmat eivät selkeästi kaipaa sitä kanssajärkyttyjää.

Itse muistan kuinka pojan vamman hyväksyminen oli meille helppoa. Paljon vaikeampaa oli hyväksyä se että lapsi oli ympäristön silmissä ei-toivottu ja pettymys. Se mitä itse läheisiltäni kaipasin oli nähdä se että poju oli heille aivan yhtä rakas ja toivottu mitä olisi ollut terveenäkin. Sen sijaan että he olisivat kauhistelleet kohtaloamme ja olleet "ymmärtämässä pettymystämme" he jaksoivat olla näkemässä lapsessa hänen terveet puolensa, pitivät häntä suloisena ja ihailuvat taitojaan jne. Lämpimät kiitokset siitä heille vielä näin vuosien jälkeen, tekivät tuossa vaiheessa elämästämme huomattavasti kevyempää. =)

 

["vieras"]

Vauvaonnittelut täältäkin

 

["voi elämä"]

No mutta kyllähän se on kurja juttu, jos tervettä lasta odottava pari saakin vammaisen lapsen.

On typerää ajatella, ettei ihminen hyväksy minkäänlaista erilaiosuutta, jos hän ajattelee, että vammaisen lapsen saaminen on kurjaa. Vaikka siitäkin asiasta varmasti löytyy myös positiiviset puolensa, niin melko harva tuleva vanhempi vammaista lasta toivoo. Enkä käsitä miksi pitäisikään toivoa. Siksikö, että saataisiin lisää erilaisuutta maailmaan?

Montako paria tunnet, jotka odottavat saavansa vammaisen lapsen? Oletko tyhmä?

 

["niin"]

Elämää ei voi suunnitella, eikä kaikkea voi valita.

 

["vieras"]

Ehkä mieskin aikanaan hirvittelee miten heilllä ei olisi lasta jos down olisi saatu selville ja tehty abortti

 

[31]

[QUOTE="voi elämä";27772919]Montako paria tunnet, jotka odottavat saavansa vammaisen lapsen? Oletko tyhmä?[/QUOTE]

Kaksi. En ole tyhmä, oletko sinä?

 

["plop"]

Tutulleni kävi myös noin, vasta syntymän jälkeen huomattiin ettei ihan tavallista lasta tullutkaan. Nyt lapsi on 5v ja vanhemmilleen rakas. Toki alkuaika meni totutellessa uuteen odottamattomaan tilanteeseen. Omat hankaluutensa se arkeen toi ja edelleen arki on erilaista kuin mitä olivat odottaneet. Mutta mitä viimeksi äidin kanssa juttelin, oli elämäänsä ja lapsiinsa tyytyväinen ja onnellinen. Tuttuni kertoo, että kaikesta huolimatta on onnellinen, että lapsi on terve (ei sydänoireita tai muuta vakavaa) tulevaisuus on avoin, kun ei vielä täysin tiedetä mitä lapsi tulee oppimaan ja miten itsenäiseksi oppimaan. Mutta luottavainen oli kaiken suhteen. Hän on myös luonut uuden tuttavaverkoston johon kuuluu muita down-lasten vanhempia. Koki että on paljon saanut tämän lapsen myötä

 

["voi elämä"]

Kaksi. En ole tyhmä, oletko sinä?

Sun tasolle en ainakaan yllä

 

[Mummeliisa]

Toki lähipiirikin saa surra tai kuka hyvänsä, eihän tunteita voi keltään kieltää. Vanhemmatkin kokevat tuon vammaisen lapsen syntymän erilailla, varmaan jonkinlainen järkytys/pelästys kaikille mutta toiset selviävät siitä nopeasti ja toiset kärsivät pitkään, ehkä katkeroituvatkin jne.

Kuitenkin toivoisin että lähipiiri jaksaisi noin alkuun olla kannustamassa, iloitsemassa lapsesta ja toivottamassa tämän tervetulleeksi sen sijaan että tuoreille vanhemmille tilittävät sitä järkytystään tai pettymystään. Ainakin jos vanhemmat eivät selkeästi kaipaa sitä kanssajärkyttyjää.

Itse muistan kuinka pojan vamman hyväksyminen oli meille helppoa. Paljon vaikeampaa oli hyväksyä se että lapsi oli ympäristön silmissä ei-toivottu ja pettymys. Se mitä itse läheisiltäni kaipasin oli nähdä se että poju oli heille aivan yhtä rakas ja toivottu mitä olisi ollut terveenäkin. Sen sijaan että he olisivat kauhistelleet kohtaloamme ja olleet "ymmärtämässä pettymystämme" he jaksoivat olla näkemässä lapsessa hänen terveet puolensa, pitivät häntä suloisena ja ihailuvat taitojaan jne. Lämpimät kiitokset siitä heille vielä näin vuosien jälkeen, tekivät tuossa vaiheessa elämästämme huomattavasti kevyempää. =)

Minä muistan yhden yön aikoinaan kun Elämäni Valon (hassu kielikuva, mutta tarkoitettu korostamaan sitä, ettei syntymänsä ollut huono juttu vaan päinvastoin, Elämäni paras päivä ja sellaisena tulee luultavasti elämäno loppuun asti säilymäänkin) syntymä oli lähellä ja tajusin surevani.
En surrut tulevaa - häntä rakastin ja melkein palvoin.

Silti se toinenkin juttu piti jossain vaiheessa piti käydä läpi - 9 kk kestänyt terveen lapsen odotus, tyttären ja vävyn odotus, visionsa tulevasta elämästään, suunnitelmat jne.
Ne piti ikuisesti menetettyinä surra alta pois (yhtenä aamuyönä), ennen kuin pystyi kohtaamaan Elämänsä Parhaan asian.

Onnistui toki.
Ei kevyesti, mutta sinä yönä kumminkin.
Aamulla kaikki oli toisin. Olimme terästyneitä kohtaamaan Tulevan.
(Ja tyystin valmistumattomia siihen, miten upea oli.)

Ei tullut Suleimania, tuli Lyyli.

 

[surullisia ajatustapoja]

No mutta kyllähän se on kurja juttu, jos tervettä lasta odottava pari saakin vammaisen lapsen.

On typerää ajatella, ettei ihminen hyväksy minkäänlaista erilaiosuutta, jos hän ajattelee, että vammaisen lapsen saaminen on kurjaa. Vaikka siitäkin asiasta varmasti löytyy myös positiiviset puolensa, niin melko harva tuleva vanhempi vammaista lasta toivoo. Enkä käsitä miksi pitäisikään toivoa. Siksikö, että saataisiin lisää erilaisuutta maailmaan?

Ei kaikki sairaudet ja vammat selviä testeissä. Jos ei testeissä löydy mitään poikkeavaa, se ei tarkoita todellakaan sitä että kaikki on hyvin. Tottahan jokainen vanhempi toivoisi varmasti tervettä lasta mutta vammaisuus ei ole mikään "kurja juttu" ja totisesti toivon ettei vanhemmat ajattele näin.

 

["veera"]

Mäkin aina ajattelin etten ikinä haluaisi "vammaista" lasta jos sen saisin etukäteen tietää. Sitten ku lapsen sain, ajattelin, että vaikka kuinka "vammainen" lapsi olisi ollut, olisin häntä rakastanut aivan yhtä paljon kuin nytkin enkä olisi ikinä aborttia halunnut tehdän.
No, sain kuitenkin erittäin terveen ja potran tytön, jonka kanssa onkin sitten ravattu lääkärillä, astmapolilla, sydäntutkimuksissa ja taas lääkärillä jne.... on vakituiset säännölliset lääkitykset ym..
kaikkeen tottuu, olen sitä mieltä. Vaikka lapsesta olisi kuinka paljon "vaivaa", on se kuitenkin oma lapsi!!

 

[ajattele lukemaasi]

Kaksi. En ole tyhmä, oletko sinä?

Tämä todisti että olet tyhmä

 

[järkky]

Kuitenkin toivoisin että lähipiiri jaksaisi noin alkuun olla kannustamassa, iloitsemassa lapsesta ja toivottamassa tämän tervetulleeksi sen sijaan että tuoreille vanhemmille tilittävät sitä järkytystään tai pettymystään. Ainakin jos vanhemmat eivät selkeästi kaipaa sitä kanssajärkyttyjää.

Totta. Oma lapseni syntyi vammaisena, mutta meni 1,5 vuotta ennen kuin saimme diagnoosin. Läheisten kanssa puhuminen oli raskasta, koska heitä joutui lohduttamaan. Oli mukava, kun saattoi puhua vieraiden kanssa, joiden tunteita ei tarvinnut huomioida vaan saattoi puhua lapsesta vapaasti. Myös ne kaverit olivat ihania, jotka hyväksyivät lapsen sellaisenaan.

 

["mamma"]

Vähän mua ihmetyttää että jos on sillä kannalla että vammainen lapsi abortoidaan , ettei sitten käydä istukkabiopsiassa? Jokainen odottava tuleva avnhempi luulisi olevan jollakin tavalla valmistautuneita siihen että voi käydä "huono tuuri" kelle vaan. Jos haluaa oikeasti varmistua niin sikiö pitää tutkia.

 

[Palstari]

Ap, sulla on kurja asenne.

 

[järkky]

[QUOTE="mamma";27773121]Vähän mua ihmetyttää että jos on sillä kannalla että vammainen lapsi abortoidaan , ettei sitten käydä istukkabiopsiassa? Jokainen odottava tuleva avnhempi luulisi olevan jollakin tavalla valmistautuneita siihen että voi käydä "huono tuuri" kelle vaan. Jos haluaa oikeasti varmistua niin sikiö pitää tutkia.[/QUOTE]
Höh, en ymmärrä. Vaikka kuinka tutkittaisiin ja varmistauduttaisiin, niin mikään ei takaa vammatonta lasta. Jos varma haluaa olla, niin siitä tapauksessa on jätettävä lapset kokonaan hankkimatta.

 

[Madicken04]

Minä muistan yhden yön aikoinaan kun Elämäni Valon (hassu kielikuva, mutta tarkoitettu korostamaan sitä, ettei syntymänsä ollut huono juttu vaan päinvastoin, Elämäni paras päivä ja sellaisena tulee luultavasti elämäno loppuun asti säilymäänkin) syntymä oli lähellä ja tajusin surevani.
En surrut tulevaa - häntä rakastin ja melkein palvoin.

Silti se toinenkin juttu piti jossain vaiheessa piti käydä läpi - 9 kk kestänyt terveen lapsen odotus, tyttären ja vävyn odotus, visionsa tulevasta elämästään, suunnitelmat jne.
Ne piti ikuisesti menetettyinä surra alta pois (yhtenä aamuyönä), ennen kuin pystyi kohtaamaan Elämänsä Parhaan asian.

Onnistui toki.
Ei kevyesti, mutta sinä yönä kumminkin.
Aamulla kaikki oli toisin. Olimme terästyneitä kohtaamaan Tulevan.
(Ja tyystin valmistumattomia siihen, miten upea oli.)

Ei tullut Suleimania, tuli Lyyli.

Meillä vanhemmilla se pahin aika oli se vuorokausi mikä kesti siitä kun lastenlääkäri kertoi down-epäilystä siihen että kromosomitestin tulokset tulivat ja diagnoosi vahvistui. Silloin toivoi että lapsi sittenkin olisi terve ja samalla kun tiesi sisällään ettei näin ole, häpesi noita tunteita. Ihan kuin olisi toivonut lapsen olevan joku muu. Kun diagnoosi tuli oltiin jo työstetty asiaa niin että se oli helppo hyväksyä ja katsoa eteenpäin.

Diagnoosiepäilystä kerrottiin vain äidilleni ja siskolleni, muut saivat kuulla vasta kun asia varmistui. Täytyy vielä ihailla äidin rauhallisuutta kun soitin ja kerroin uutiset. Juuri oltiin vuorokausi keretty jännittävien hetkien jälkeen iloita vauvasta ja siitä että kaikki oli hyvin. Sitten soitan ja kerkeän sanoa vain että "lastenlääkäri tarkasti äsken Xxxxx:n ja epäilee tällä..." ennen kuin rupean itkemään ja kestää hetken ennen kuin pystyn jatkamaan lauseen loppuun. Mitään järkytystä tms en kuullut äänestään.

 

["..."]

Meille syntyi myös esikoiseksi 7v sitten liikuntavammainen tyttö, ulkoisesti täysin normaali, mutta alusta lähtein oli selvää, että jonkinasteinen liikuntavamma tulee kehittymään aivoverenvuodon vuoksi. Lapsi oli hartaasti odotettu, sai alkunsa lapsettomuushoidoilla, ja täytyy sanoa, että järkytys oli suuri kun tämä asia selvisi. Muistan kuinka sairaalan hoitohenkilökunta jaksoi ylistää kuinka ihana vauva oli, ajattelin tuolloin jotenkin niin, että heidän täytyy olla "hulluja" että voivat vammaista lasta tuolla tavalla kehua. Olin varmana itse jonkinlaisessa shokissa, ja ajattelin jotenkin hasssti, että on kauhea häpeä, että tällainen lapsi synytyi. Myös läheiset ja ystävät oli toki hämmentyneitä, että näin kävi mutta kaikilla oli tosi positiivinen suhtautuminen ja suhtautuivat kuin aivan normaaliin vastasyntyneeseen. Tätäkin jaksoin pitkään hämmästellä. Näin jälkikäteen ajatellen tuolla alkuvaiheen suhtautumisella sekä hoitohenkilökunnan että läheisten suhteen oli tosi tosi suuri vaikutus, että opimme itse hyväksymään lapsemme ja toki hyvin nopeasti tuli tunne, ettei voisi mitään maailamassa rakastaa enemmän. Tänä syksynä tyttö aloitti koulun normaali luokassa, ja pärjää hienosti, toki vaikeuksiakin on. Meille on syntynyt sittemmin syntynyt vielä kaksi tervettä lasta, mutta tuntuu hassulta sanoa että tuohon esikoiseen on jotenkin aiva spesiaalisuhde johtuen varmaan kaikesta erityisestä mitä matkan varrella olemme yhdessä kohdanneet.

 

["nyyti"]

Onnittele vauvasta,ihastele kuinka kaunis hän on!Minusta tuntui pahalle kun esim.äitini ja sukulaiseni eivät onnitelleet kun tuo meidän erityinen syntyi:Yksi kaveri kävi katsomassa vauvaa ja onnitteli.Äitinkin tuli katsomaan vauvaa vasta kun pääsi sairaalasta(4kk ikäisenä),ja purskahti itkuun kun näki lapsen.Nykyään hoitaa mielellään tyttöä ja on hyväksynyt hänen erilaisuuden Joillakin sopeutuminen uuteen tilanteeseen ottaa aikaa.Ole vanhempien tukena,sun asenteella on merkitystä.