"vieras"
Onko mulla oikeutta edes näihin tunteisiin...? Meillä on vaikeavammainen lapsi, lapsistani keskimmäinen. Hänen vammansa selvisdi 2 vuotiaana ja hiljalleen ajan ja vuosien kuluessa on selvinnyt , mistä oikeastaan on kyse ja miten valtavasti se tulee arkeemme vaikuttamaan. Lapsi on levoton ja karkaileva, aggressiivinenkin (tosin ymmmärtämättömyyttään), hän on aivan täysin vahdittava ja valvottava ja meillä on usein kiinnipitotilanteita. Lapsi on meille rakas eikä hän ole tahallaan hankala. Mutta hänen hoitonsa on erittäin kuormittavaa.
Olemme kuitenkin halunneet (kukapa ei..) hoitaa hänet kotona ja toiset isovanhempamme ovat halunneet olla mukana auttamassa ja haluavat viettää aikaa lapsen kanssa aina välillä, kun heille sopii. Lapsi on heille rakas ja tärkeä ja heille on muodostunut omat juttunsa lapsen kanssa.
Omat vahempani sen sijaan eivät koskaan ota lasta luokseen ja ovat muutenkin oman elämäsnä lumoissa, ettei aikaa lapsellemme tunne riittävän (ei ole oikeaa halua, vaikka lapsemme heille näennäisen tärkeä onkin...) Omat vanhempani ovat terveitä ja voimissaan ja heillä on kokoajan vapaa-aikaa ja harrastuksia, ei siis mitään haasteitra elämässään (no tämä hienoa heille toki), mutta olen ehkä salaa vähän katkera, että aikansa ei vammaiselle lapsellemme oikein riitä. Lapsemme kun ei osasa sisarustensa tavoin muodostaa ystävyyssuhteita tmv. ja hänellä on elämässä kaikki niin vaikeaa.....
Jos omalla tyttärelläni olisi vastaava tilanne, niin nyt tuntuu, että ilman muuta soisin aikaana hänen lapselleen....olenko kohtuuton mietteineni. Huomannut olen , että toiset isovanhemmat vähän "kautta rantain" ihettelevät , eivätko x ja x ole tavannaeet vammaista lastamme ...
Olemme kuitenkin halunneet (kukapa ei..) hoitaa hänet kotona ja toiset isovanhempamme ovat halunneet olla mukana auttamassa ja haluavat viettää aikaa lapsen kanssa aina välillä, kun heille sopii. Lapsi on heille rakas ja tärkeä ja heille on muodostunut omat juttunsa lapsen kanssa.
Omat vahempani sen sijaan eivät koskaan ota lasta luokseen ja ovat muutenkin oman elämäsnä lumoissa, ettei aikaa lapsellemme tunne riittävän (ei ole oikeaa halua, vaikka lapsemme heille näennäisen tärkeä onkin...) Omat vanhempani ovat terveitä ja voimissaan ja heillä on kokoajan vapaa-aikaa ja harrastuksia, ei siis mitään haasteitra elämässään (no tämä hienoa heille toki), mutta olen ehkä salaa vähän katkera, että aikansa ei vammaiselle lapsellemme oikein riitä. Lapsemme kun ei osasa sisarustensa tavoin muodostaa ystävyyssuhteita tmv. ja hänellä on elämässä kaikki niin vaikeaa.....
Jos omalla tyttärelläni olisi vastaava tilanne, niin nyt tuntuu, että ilman muuta soisin aikaana hänen lapselleen....olenko kohtuuton mietteineni. Huomannut olen , että toiset isovanhemmat vähän "kautta rantain" ihettelevät , eivätko x ja x ole tavannaeet vammaista lastamme ...