Nyt tulee vaikea aihe....

Onko mulla oikeutta edes näihin tunteisiin...? Meillä on vaikeavammainen lapsi, lapsistani keskimmäinen. Hänen vammansa selvisdi 2 vuotiaana ja hiljalleen ajan ja vuosien kuluessa on selvinnyt , mistä oikeastaan on kyse ja miten valtavasti se tulee arkeemme vaikuttamaan. Lapsi on levoton ja karkaileva, aggressiivinenkin (tosin ymmmärtämättömyyttään), hän on aivan täysin vahdittava ja valvottava ja meillä on usein kiinnipitotilanteita. Lapsi on meille rakas eikä hän ole tahallaan hankala. Mutta hänen hoitonsa on erittäin kuormittavaa.

Olemme kuitenkin halunneet (kukapa ei..) hoitaa hänet kotona ja toiset isovanhempamme ovat halunneet olla mukana auttamassa ja haluavat viettää aikaa lapsen kanssa aina välillä, kun heille sopii. Lapsi on heille rakas ja tärkeä ja heille on muodostunut omat juttunsa lapsen kanssa.

Omat vahempani sen sijaan eivät koskaan ota lasta luokseen ja ovat muutenkin oman elämäsnä lumoissa, ettei aikaa lapsellemme tunne riittävän (ei ole oikeaa halua, vaikka lapsemme heille näennäisen tärkeä onkin...) Omat vanhempani ovat terveitä ja voimissaan ja heillä on kokoajan vapaa-aikaa ja harrastuksia, ei siis mitään haasteitra elämässään (no tämä hienoa heille toki), mutta olen ehkä salaa vähän katkera, että aikansa ei vammaiselle lapsellemme oikein riitä. Lapsemme kun ei osasa sisarustensa tavoin muodostaa ystävyyssuhteita tmv. ja hänellä on elämässä kaikki niin vaikeaa.....

Jos omalla tyttärelläni olisi vastaava tilanne, niin nyt tuntuu, että ilman muuta soisin aikaana hänen lapselleen....olenko kohtuuton mietteineni. Huomannut olen , että toiset isovanhemmat vähän "kautta rantain" ihettelevät , eivätko x ja x ole tavannaeet vammaista lastamme ...

 

Aika kamalaa

 

Tapaako vanhempasi muita lapsianne?

 

Aika kamalaa

Niin, no....elämää se vain on...elämä on joskus kamalaa, eteen voi tulla mitä vaan, milloin vaan...Vai siis ikä oli kamalaa? Sekö, kun toiset isovanhemmat eivät vietä aikaa lapsen kanssa vai tilanne yleensä...?

 

Joku tulee varmaan tähän ketjuun taas länkyttämään, ettei "isovanhemmilla ole velvollisuuksia, jne", mutta mielestäni vanhempasi ovat pa*koja, kun ei vät halua suhdetta yhteen lapsenlapseensa luoda. Oli syys sitten mikä tahansa.

 

Toisaalta voisi tuoda keskimmäisen lapsenne elämään lisää ristiriitatilanteita, jos ottaisivat lasta luokseen velvollisuudentunnosta kuitenkaan täysin kykenemättä siihen mitä tämän lapsen hoidolta vaaditaan. Sanon näin erityisenä aikuisena erityislasten kanssa toimineena ja erityislasten äitinä.

Ihannetilanne olisi, jos kaikki voisivat auttaa ja tukea toistaan näissä vaikeissa tilanteissa, mutta vähintä mitä voivat tehdä on pysyä sitten säällisen etäisyyden päässä, jos heistä ei tosissaan hommaan ole.

 

Tapaako vanhempasi muita lapsianne?

Harvakseltaa, eivät niin usein kuin toiset isovanhemmat läheskään....tuntuu, että suhde omiin vanhempiini etääntyy ...ja toiset isovanhemmat tulevat todella läheisiksi näin.....Mutta tavalliset lapset on tavallisia tavallisine asioineen...tuo vammainen lapseni, hänelle olisin toivonut läheistä ihmissuhdetta myös omista vanhemmistani....ehkä heillä ei sitten ole kykyä kohdata vaikeaa aihetta muuta kuin lähinnä puheissa...

 

[QUOTE="vieras";27520919]Joku tulee varmaan tähän ketjuun taas länkyttämään, ettei "isovanhemmilla ole velvollisuuksia, jne", mutta mielestäni vanhempasi ovat pa*koja, kun ei vät halua suhdetta yhteen lapsenlapseensa luoda. Oli syys sitten mikä tahansa.[/QUOTE]

Niin, velvoillisuuksia ei toki olekaan, se on selvä...

 

Vanhempasi eivät juurikaan siis tapaa edes niitä terveitä lapsi, mutta odotat heidän luovan jonkinlaista lähempää suhdetta vammaiseen, vaikeahoitoiseen lapseen...? En nyt ihan ymmärrä. Jos vanhempasi viettäisivät paljon aikaa terveiden lasten kanssa, voisi odottaa että viettävät aikaa vammaisenkin kanssa, mutta jos kerran eivät oikein muutenkaan lapsenlapsistaan välitä... Itse tuossa kirjoitat, että tämän vammaisen lapsen kanssa on haastavaa ja raskasta elää arkea. Ja sitten ihmettelet, miksi perheenne ulkopuolliset eivät ole oikein innostuneita hoitamaan tätä lasta... Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä tuota ajatuskuviotasi. En minäkään ottaisi vaikeasti vammaista, haastavasti käyttäytyvää lasta hoitooni, en vaikka kuinka sukulaislapsi olisi. Sinä ja miehesi olette tehneet päätöksen hoitaa lapsi kotona, kenties vanhempasi ovat sitä mieltä että lapsen paikka olisi jossain muualla. Pahoittelen, että ilmaisen asian näin suorasukaisesti, mutta näin se vaan saattaa mennä.

 

On. Sinulla on oikeus tunteisiisi.
Ja valitettavasti (eikä vain lapsesi vaan myös vanhempiesi kannalta) vanhemmillasi on oikeus toimintatapaansa.

Minä olen saanut paljon palstakritiikkiä siitä, että erityislapsenlapseni oli minulle niin kovin tärkeä. Jotkut kokevat että isoäidin rakkaus sitä lasta kohtaan jolle kokee pystyy antamaan eniten on pois niiltä muilta lapsenlapsilta.
Itse en sitä noin näe.
Elämä antaa meille joskus kohdalle "erityisihmisiä" joita on erityisoikeus aivan erityisesti rakastaa ja palvella. Surullista jos vanhempasi tuon mahdollisuuden missaavat.

 

En oikein ymmärrä noita odotuksia. Ehkä johtuu siitä että omani jo isompia. Sinun ajatukset kuulostavat mielestäni itsekkäiltä.
Entä jos sinä 10 vuoden päästä olet jo väsynyt ja haluat levätä tai aloittaa työelämän tosissasi tai jotain vastaavaa. Ja joku lapsistasi tai kaikki pättävät vaikka perustaa suurperheen ja sinulla on suuri kunnia hoitaa näitä kaikkia ja muodostaa näihin suhteita.

Ehkä sinun vanhemmat odottavat sinulta jotain myös. Miksi kaikkien pitäisi sinun lasten ympärillä pyöriä?

 

Kotona itselläni on erityislapsi ja yksi "tavallinen"lapsi. Elämään on lähi vuosina kuulunut muutenkin paljon sairautta, työongelmia ja vaikka mitä. Olen ollut TODELLA väsynyt ja välillä miettinyt jaksanko enää päivääkään. Vanhempani ovat olleet todella suuri apu ja siitä valtavan suuri kiitos heille!

Mutta... olen miettinyt paljon tuevaisuutta. koen velvollisuudekseni auttaa ikääntyviä vanhempiani kun sen aika tulee, tietenkin. En tiedä mistä raavin kasaan voimat siihen, koska siihen ei todellakaan montaa vuotta ole, mutta koen sen velvollisuudekseni.
Ja nyt se pointti.. eli jos (ja kun) lapseni joskus pyöräyttää oman naperon toivon ja rukoilen ettei lapsi ole millään tavalla erityislapsi! minulla ei ole mitään rahkeita auttaa häntä lapsen hoidossa! En tiedä jaksanko auttaa edes "normi" muksun hoidossa. Niin väsynyt olen tähän arjen pyöritykseen, että kun saan omat maailmalle jollain tavoin, suoraan sanottuna haluaisin viimein elää vain omaa elämää. Näin ei varmaan saisi tuntea eikä ainakaan sanoa. Olen sitten se ilkeä mummi joka ei auta väsyvää lastaan lapsenlapsien hoidossa, mutta näin on näreet.
Jos löydän voimat auttaa vanhempiani niin olen onnellinen, mutta muuten haluaisin VIIMEIN jo oman elämän. En malta odottaa...

Kirjoitin tämän koska kolikossa on monta puolta. Olen alkanut katsella ja ajatella eri silmällä mummeja ja pappoja jotka matkustelevat yms. ja isovanhempia jotka uhraavat kaikki viikonloput lastenlasten hoitoon. Arvostan tälläista uhrausta, mutta nyt ymmärrän myös sen, että eri tilanteiden taustalla voi olla syitä ja asioita joita ei tiedetä (toki varmaan ap. aika hyvin vanhempansa tuntee).

 

eihän se erityisyys voi takoittaa että kaikki pyöriiä hänen ympärillään.

 

[QUOTE="aloittaja";27520946]Harvakseltaa, eivät niin usein kuin toiset isovanhemmat läheskään....tuntuu, että suhde omiin vanhempiini etääntyy ...ja toiset isovanhemmat tulevat todella läheisiksi näin.....Mutta tavalliset lapset on tavallisia tavallisine asioineen...tuo vammainen lapseni, hänelle olisin toivonut läheistä ihmissuhdetta myös omista vanhemmistani....ehkä heillä ei sitten ole kykyä kohdata vaikeaa aihetta muuta kuin lähinnä puheissa...[/QUOTE]

No eihän sitten ongelma ole se että vanhempasi syrjivät vammaista lastasi vaan että he haluavat oikeasti enemmän keskittyä omaan elämäänsä kuin teidän lasten kanssa oloon. Ja koska he niin vähän ovat muutenkaan perheenne kanssa niin on varmasti vähän turha odottaa sitten erikoisempia palveluita sen vammaisenkaan lapsen kanssa. Vähän kurjaa tietty, varmasti apua tarvitsisitte mutta tämmöistä se elämä on. Olkaa onnellisia toisista isovanhemmista kuitenkin.

 

eihän se erityisyys voi takoittaa että kaikki pyöriiä hänen ympärillään.

Miksei?
Minä ainakin koen jokaisen lapsenlapseni nimenomaan tuolla lailla erityiseksi.

 

[QUOTE="vieras";27521060]Vanhempasi eivät juurikaan siis tapaa edes niitä terveitä lapsi, mutta odotat heidän luovan jonkinlaista lähempää suhdetta vammaiseen, vaikeahoitoiseen lapseen...? En nyt ihan ymmärrä. Jos vanhempasi viettäisivät paljon aikaa terveiden lasten kanssa, voisi odottaa että viettävät aikaa vammaisenkin kanssa, mutta jos kerran eivät oikein muutenkaan lapsenlapsistaan välitä... Itse tuossa kirjoitat, että tämän vammaisen lapsen kanssa on haastavaa ja raskasta elää arkea. Ja sitten ihmettelet, miksi perheenne ulkopuolliset eivät ole oikein innostuneita hoitamaan tätä lasta... Anteeksi, mutta en oikein ymmärrä tuota ajatuskuviotasi. En minäkään ottaisi vaikeasti vammaista, haastavasti käyttäytyvää lasta hoitooni, en vaikka kuinka sukulaislapsi olisi. Sinä ja miehesi olette tehneet päätöksen hoitaa lapsi kotona, kenties vanhempasi ovat sitä mieltä että lapsen paikka olisi jossain muualla. Pahoittelen, että ilmaisen asian näin suorasukaisesti, mutta näin se vaan saattaa mennä.[/QUOTE]

Vanhemapini viettävät silloin tällöin aikaa terveiden lastemme kanssa, kaikki lapsemme ovat heille tavallaan tärkeitä....he ovat hyvissä voimissa ja heillä on harrastuksia ja vapaa-aikaa, joten olen surullinen, että heiltä ei riitä elämästään "palaa" vammaiselle lapsellemme, kaikeen muuhun riittää aikaa ja intoa...tilanteemme on erittäin raskas eikä lapsemme ole valinnut osaansa, emme liion mekään. ...mielestäni ja itse haluan, jos minulla aikaa ja terveyttä tulevaisuudessa riittää osallistua ihan käytännössä rakkaitteni elämään ja pitää yllä läheistä suhdetta. Oletko siis sitä mieltä, että laitokseen vaan kaikki sairaat ja vammaiset?

 

Miksei?
Minä ainakin koen jokaisen lapsenlapseni nimenomaan tuolla lailla erityiseksi.

no sinä oletkin spesiaali. ehkä itsekin hullaannun lapsenlapsistani. En tiedä kun ei niitä ole eikähän voi tietää tuleekokaan. Mutta enhän voi tietää myöskään omaa terveydentilaa tai jaksamista.

 

Katsooko vanhempasi muita lapsiasi? Jos näin on niin voin kokemuksesta sanoa että se on paras tilanne kaikille. Kun teidän vammanen lapsi saa väkisinkin eniten huomiota ja hoitoa tilansa taikia, jäävät muut sisarukset ilman. Ihan sama mitä te yritätte tehdä huomioidaksenne muut lapset myös, tulee tuo yksi viemään aina enemmän teidän aikaa. Jos muut lapsesi saavat erityisesti aikusen huomiota vanhemmiltasi, ilman että vammanen sisarus on viemässä sitä, se on kultaakin kalliimpaa. Varsinkin kun heidän ei tarvitse olla huolissaan sillä hetkellä sairaasta sisaruksestaan, vaan saavat täysillä nauttia tilanteesta.

Mulla on vaikeasti vammainen sisarus, joka kyllä on kussu meidän koko muun perheen kuviot suoraansanottuna. Olen tätä nyt aikuisena miettinyt paljon ja ite todellakin olisin toivonut että mulla olisi ollut "varavanhemmat" jotka olisi hoitanut minua tai edes joskus olisi ollut stressitön tilanne vanhempien kanssa. Esim loma jolle tuo sisarus ei olisi tullut ja olisin saanut oikeasti olla vanhempieni kanssa.

 

[QUOTE="varpunen";27521115]Kotona itselläni on erityislapsi ja yksi "tavallinen"lapsi. Elämään on lähi vuosina kuulunut muutenkin paljon sairautta, työongelmia ja vaikka mitä. Olen ollut TODELLA väsynyt ja välillä miettinyt jaksanko enää päivääkään. Vanhempani ovat olleet todella suuri apu ja siitä valtavan suuri kiitos heille!

Mutta... olen miettinyt paljon tuevaisuutta. koen velvollisuudekseni auttaa ikääntyviä vanhempiani kun sen aika tulee, tietenkin. En tiedä mistä raavin kasaan voimat siihen, koska siihen ei todellakaan montaa vuotta ole, mutta koen sen velvollisuudekseni.
Ja nyt se pointti.. eli jos (ja kun) lapseni joskus pyöräyttää oman naperon toivon ja rukoilen ettei lapsi ole millään tavalla erityislapsi! minulla ei ole mitään rahkeita auttaa häntä lapsen hoidossa! En tiedä jaksanko auttaa edes "normi" muksun hoidossa. Niin väsynyt olen tähän arjen pyöritykseen, että kun saan omat maailmalle jollain tavoin, suoraan sanottuna haluaisin viimein elää vain omaa elämää. Näin ei varmaan saisi tuntea eikä ainakaan sanoa. Olen sitten se ilkeä mummi joka ei auta väsyvää lastaan lapsenlapsien hoidossa, mutta näin on näreet.
Jos löydän voimat auttaa vanhempiani niin olen onnellinen, mutta muuten haluaisin VIIMEIN jo oman elämän. En malta odottaa...

Kirjoitin tämän koska kolikossa on monta puolta. Olen alkanut katsella ja ajatella eri silmällä mummeja ja pappoja jotka matkustelevat yms. ja isovanhempia jotka uhraavat kaikki viikonloput lastenlasten hoitoon. Arvostan tälläista uhrausta, mutta nyt ymmärrän myös sen, että eri tilanteiden taustalla voi olla syitä ja asioita joita ei tiedetä (toki varmaan ap. aika hyvin vanhempansa tuntee).[/QUOTE]

Ajatuksesi voivat hyvinkin muuttua, kun ruuhkavuodet helpottavat. Muista, että kultainen keskitie on usein se paras ja kaikille sopivin. Meillä esim. mummu matkustelee sellaisen 5 - 10 ulkomaan matkaa vuodessa, käy aktiivisesti viikonloppureissuilla ystäviensä luona Suomessa ja lisäksi viettää paljon rauhallisia koti-iltoja kotonaan. Tästä huolimatta hän haluaa ehdottomasti tulla meille kylään muutamaksi päiväksi parin kuukauden välein, jolloin hän omistautuu kokonaan lapsenlapsilleen. Suuri kiitos hänelle, hän on maailman paras mummu lapsillemme!

 

En ole missään esittänyt, että kaikki pitäsisi pyöriä minun vammaisen lapseni ympärillä.....nyt ymmärretään väärin..ehkä tahallaan..ei tästä sen enempää, toivotaan, ettei elämä kaikilla minulle ikävästi kommentoivilla sujuu ilman vaikeuksia.Läheisyys ja auttaminen tuntuu kadonneen joidenkin mielistä ja itsekkyys kasvaa....onneksi on vielä läheisiä joiden kanssa elämässä yhdessä mennään eteenpäin toinen toistaan auttaen. Ehkäpä ei olisi pitänyt kirjoittaa tänne ollenkaan...lähden pitelemään kiinni vammaista lastani. Olkaa onnellisia jos olette selvinneet ilman haasteita.

 

[QUOTE="aloittaja";27521234]En ole missään esittänyt, että kaikki pitäsisi pyöriä minun vammaisen lapseni ympärillä.....nyt ymmärretään väärin..ehkä tahallaan..ei tästä sen enempää, toivotaan, ettei elämä kaikilla minulle ikävästi kommentoivilla sujuu ilman vaikeuksia.Läheisyys ja auttaminen tuntuu kadonneen joidenkin mielistä ja itsekkyys kasvaa....onneksi on vielä läheisiä joiden kanssa elämässä yhdessä mennään eteenpäin toinen toistaan auttaen. Ehkäpä ei olisi pitänyt kirjoittaa tänne ollenkaan...lähden pitelemään kiinni vammaista lastani. Olkaa onnellisia jos olette selvinneet ilman haasteita.[/QUOTE]

No eipä nyt marttyriasenne mitään auta. Mutta siis ethän sinä oikein voi toivoa intensiivista apua vammaisen lapsen hoidossa vanhemmiltasi jotka (ehkä tietoisesti) näkevät muutakin perhettä harvakseltaan.

Ja edelleen, teillä sentään on toiset isovanhemmat isona apuna arjessanne. Jo se on iso siunaus, varsinkin nykyaikana.

 

Katsooko vanhempasi muita lapsiasi? Jos näin on niin voin kokemuksesta sanoa että se on paras tilanne kaikille. Kun teidän vammanen lapsi saa väkisinkin eniten huomiota ja hoitoa tilansa taikia, jäävät muut sisarukset ilman. Ihan sama mitä te yritätte tehdä huomioidaksenne muut lapset myös, tulee tuo yksi viemään aina enemmän teidän aikaa. Jos muut lapsesi saavat erityisesti aikusen huomiota vanhemmiltasi, ilman että vammanen sisarus on viemässä sitä, se on kultaakin kalliimpaa. Varsinkin kun heidän ei tarvitse olla huolissaan sillä hetkellä sairaasta sisaruksestaan, vaan saavat täysillä nauttia tilanteesta.

Mulla on vaikeasti vammainen sisarus, joka kyllä on kussu meidän koko muun perheen kuviot suoraansanottuna. Olen tätä nyt aikuisena miettinyt paljon ja ite todellakin olisin toivonut että mulla olisi ollut "varavanhemmat" jotka olisi hoitanut minua tai edes joskus olisi ollut stressitön tilanne vanhempien kanssa. Esim loma jolle tuo sisarus ei olisi tullut ja olisin saanut oikeasti olla vanhempieni kanssa.

Tämä on niin totta ja usein unohdettu asia. Liian usein erityislapsen sisarrukset joutuvat todellisen lapsipuolen asemaan. Heidän tulee olla hiljaa ja kiltisti, että äiti ja isä jaksavat, jne.

Jokaisen lapsen tulisi saada olla erityinen, mutta tämä oikeus yleensä unohdetaan, kun kaikki pyörii erityislapsen ypärillä. Ihan surku käy näitä unohdettuja sisarruksia.

 

[QUOTE="vieras";27521275]Tämä on niin totta ja usein unohdettu asia. Liian usein erityislapsen sisarrukset joutuvat todellisen lapsipuolen asemaan. Heidän tulee olla hiljaa ja kiltisti, että äiti ja isä jaksavat, jne.

Jokaisen lapsen tulisi saada olla erityinen, mutta tämä oikeus yleensä unohdetaan, kun kaikki pyörii erityislapsen ypärillä. Ihan surku käy näitä unohdettuja sisarruksia.[/QUOTE]

Itseasiassa harvoin ovat unohdettuja vaan usein yhteiskunnankin taholta kiinnitetään paljon huomiota heihin.

Olisin kovin mielelläni nähnyt meidän "erityisemme" sisaruksenkin kanssa. Samanikäiselle tädilleen ja serkulleen hän nimittäin oli mittaamattoman tärkeä ja ehdottomasti "kaikkeenmukaanotettava" - eläessään arkea näiden kanssa.
Lylen sairaalajaksot olivat rankkoja muille pienille nimenomaan siksi, etteivät sillon aina olleet kanssaan. Moisissa tilanteissa (saati sitten prinsessan kuoleman jälkeen) ikävä oli kova.

 

[QUOTE="aloittaja";27520909]Niin, no....elämää se vain on...elämä on joskus kamalaa, eteen voi tulla mitä vaan, milloin vaan...Vai siis ikä oli kamalaa? Sekö, kun toiset isovanhemmat eivät vietä aikaa lapsen kanssa vai tilanne yleensä...?[/QUOTE]

Minusta kirjoittaja viittasi kaikkeen edellä sanomaasi ja ehkä erityisesti tuohon, etteivät isovanhemmat halua/ehdi/jaksa pitää yhteyttä.

Tunteisiin on aina oikeus. Ymmärrän mitä tarkoitat. Meillä on yksi terve lapsi, ja joskus vähän samantapaisia tunteita meidän omien sisarusten suhteen. On miehen kanssa kumpikin aikoinaan hoidettu heidän lapsiaan. Nyt vastavuoroisuus tuntuu puuttuvan.

Ovatko vanhempasi vielä työelämässä vai jo eläkkeellä? Näkevätkö kuitenkin edes joskus kaikkia lapsenlapsia? Kohtuullista on, että heillä on aikaa omiin harrastuksiin. Minusta kuitenkin voisi olettaa, että JOSKUS lapsenlapset menisivät omien harrastusten edelle. Ainakin silloin, jos vanhemmat tarvitsevat hoitoapua.

Sinun kannaltasi on ikävää, että kyseessä ovat omat vanhemmat. Teidän täytyy kuitenkin olla tyytyväisiä niistä toisista isovanhemmista, jotka jaksavat ja haluavat. Kannattaa myös varautua siihen, että jossain vaiheessa eivät enää jaksakaan. Jaksatteko te silloin, jos kotona asuvat kaikki lapset? Olen ymmärtänyt, että hoito- tai laitospaikan saaminen voi olla pitkäkin prosessi. Pidäthän siis huolta, että otatte erilaisista vaihtoehdoista selvää, jo ennen kuin on pakko.

 

Täällä ymmärretään lä'hes aina kaikki väärin ja vedetään asiat ihan uuteen uskoon..

Itse olen kehitysvammaisen tytön äiti. isänsä äiti oli hyvin paljon tekemisissä tytön kanssa ensimmäiset vuodet. Kun käytöshäiriöitä alkoi esiintyä ikää tullessa tytölle lisää, niin tapaamiset harventuivat. Tytöllä on erilaisia pelkoja esim. ilmapallot oli aikoinaan yksi niistä. Kerran sitten tyttö sai hepulin serkkunsa synttäreillä, jossa oli luonnollisesti myös serkun toisen vanhemman sukua, tytölle tuntematonta porukkaa. mummo oli siis siellä kaksi tytön kanssa. Mummo soitti raivoissaan puhelun että tyttö pilaa synttärit ja on haettava pois samantien! Hän häpesi kun tytön erilaisuus tuli todella ilmi, hysteerinen pallopelkokohtaus. Tämä oli myös viimeinen kerta mummolla ja mummosta kuului tämän jälkeen kaksi kertaa niin että minä soitin. Viimeisin soitto tapahtui 2,5v sitten ja tytöllä ei ole asiaa yökylään. Tunniksi voin viedä sinne kuulemma. Tänne eivättule. Olen siis eronnut lapsen isästä jo 11v sitten.
Surullista että näin loppui mummon yhteydenpito.

Toinen mummo eli äitini puhuu aina että kyllä tytönkin pitäisi päästä hänen luokseen, mutta aina jää puheiden tasolle. Hän viettää kaikki viikonloput siskon lapsia hoitaen ja jos joku lapsi meidän perheestä sattuu sinne asti pääsemän niin se on aina helpoin ja ihanin reipas 5v..

Nää on näitä erityislapsen äidin kiellettyjä tunteita, mitä ei pitäisi päästää ulos terveiden lasten vanhempien mielestä