Ennen ajattelin, että ei se näin mene, mutta oikeasti kyllä se menee, jos vähän viisaasti asiaa ajattelee. Minä rakastan omia lapsiani niin paljon, että olen valmis sietämään miestäni, joka ei vastaa rakkaudenosoituksiin tai ole aloitteellinen tekemään niitä. Voin rakastaa häntä, vaikka himot olisi tipotiessään.
Elämä on tällä hetkellä rankkaa, kun on ruuhkavuodet ja lapset pieniä. Yritän pitää kaipuuta mielessä ja olen avoin aloittamaan puhtaalta pöydältä, jos tilaisuus tulee. Puoli vuotta tunnetta, että ei muka "rakasta" tai halua, on pientä, hyvin pientä. Sen perusteella ei voi sanoa, onko tila pysyvä vai onko kyseinen henkilö vain väsynyt, stressaantunut, masentunut, vähän alakuloinen ja epätoivoinen. Valoa on tunnelin päässä, jos siihen uskoo. Ja jos asiat eivät mene parempaan parinkaan vuoden päästä, niin luultavasti lähden ennemmin kehittämään itseäni yksilönä ja ihmisenä, kuin syyllistämään kumppaniani omasta rakastamattomuudestani. Se ei vaadi eroa, eikä yhden illan syrjähyppyjä. Elämässä on muutakin jännää. Aloitan vaikka purjelentämään tai laskuvarjohyppäämään. Sitäpaitsi rakkaus on katoavaista. Se katoaa, vaikka olisi miten rakastunut alkuhuumassa. Se kato kävisi uudessakin ihmissuhteessa hyvin todennäköisesti. Kyse ei ole siitä, että rakkautta ei voi olla, vaan siitä, että rakkaus loppuu, jos on laiska, jos sitä ei ikinä ollutkaan tai ei anna sille tilaa tai sitä ei yksinkertaisesti tällä hetkellä ole. Jos tulee kriisejä, ne pitää ratkaista. Vaihtamalla ei aina todellakaan parane ja uusioperhe on ehkä raskaimpia elämisen muotoja mitä voi olla. Se ei ole luonnollista, siihen pitää opetella ja ymmärtää ei verisukulaisia, rakastaa heitä kuin omiaan. Elää 23/7 saman katon alla mahdollisesti vieraalta tuntuvan ihmisen kanssa. On se mahdollista, se voi onnistua ja olla jopa täydellistä, mutta taatusti on helpompi tilanne elää ehjässä alkuperäisessä perheessä.
