RestInHell
Mietinpähän vain että onkohan Jammulla hautakiveä vai onko sen tuhkat siroteltu johonkin kaatopaikalle?
Ei kai sille kukaan ole hautakiveä maksanut. Ja ei kai mikään hautausmaa sitä suostu mailleen ottamaan, kun tuskin muut enää suostuisivat omaisiaan samalle alueelle hautaamaan. Uskoisin, että laitettiin mustaan roskasäkkiin ja pistettiin muiden jätteiden kanssa menemään Ämmänsuon kaatopaikalle.
Suomessa kaikki raskausviikon 22 jälkeen syntyneet tulee heidän kuollessaan haudata tai tuhka sirotella.
aa pee
Olis se aika karua jos joskus myöhemmin haudattaisiin joku muu siihen samaan hautaan... "Oho täällähän on Jammun luut ja väkähampaat vielä tallella!"
hmm.
Onko sellaisiakin olemassa? Ei voi koskaan tietää vaikka omainen olisi hommannut kiven/laatan.. Huih.
ei-hysteerikko
Veikkaan että ruumis on tuhkattu ja pantu yhteishautaan, se on halvin hautaustapa. Mitä niistä tuhkista. Kun ei tiedä asiasta, niin eipä sillä ole väliä kenen tuhkien kanssa sitä kuolleena pöllyää...
ei-hysteerikko
Siis yhteiseen uurnahautauspaikkaan, en oikein tiedä mitä ne käytännössä ovat, eivät hautoja ainakaan vaan enemmin joku lokero jossain uurnahautauskappelissa, johon on sitten helppo lisätä tuhkia.
vaimo,
Olin namusedän vaimo
Vajaa puoli vuotta sitten, marraskuun lopulla 1965, karkasi Turun keskusvankilasta eli Kakolasta eräs sen vaarallisimpina pidetyistä asukkaista, nimittäin omaisuus- ja siveellisyysrikoksista sekä murhayrityksistä elinkaudekseen kuritushuoneeseen tuomittu Veikko Siltavuori. Vajaan kahden viikon kuluttua hänet saatiin pidätetyksi Hyvinkäällä. Sanomalehdet ovat tarkoin kuvailleet paon " teknillisiä" yksityiskohtia ja mitä reittiä karkuri oli omalupaisen lomansa aikana käyttänyt. Mutta miltä mahtoi tuntua hänen vaimostaan, kun hän näki puolisonsa kuvan jättiläismäisten otsikoiden yhteydessä ? Millainen oli tämä mies aikoinaan ollut perheensä huoltajana ja lastensa isänä ? Toimittajamme koettaa valottaa asioiden tätä puolta oheisessa artikkelissa, joka on entisen rouva Siltavuoren oman kertoman mukaan laadittu. Toisinaan ei voi välttyä käsitykseltä, että rangaistus kohtaisi kaikkein ankarimpana rikoksentekijän viattomia omaisia - seikka, jonka Köyliön varavankilan johtajakin äskettäin totesi Helsingin Sanomille antamassaan lausunnossa.
Olin tullut Helsinkiin vuonna 1945, etsinyt ja löytänyt työtä ja asunnon ja elämä alkoi näyttää siedettävältä kaiken lapsuudessa kokemani surkeuden jälkeen. Aika oli kylläkin ulkonaisesti yhä edelleen ankeata, elettiinhän sodanjälkivuotta, mutta nuori mukautuu vaivattomasti kulloisinkiin olosuhteisiin. Menin kihloihin 20-vuotispäivänäni. Olin tutustunut itseäni 11 vuotta vanhempaan mieheen, joka oli ammatiltaan konelatoja. Seurusteluaikoinamme hän näytti niin sanoen paremman puolensa ollen tahdikas ja kiihkeydessään hienotunteinen. Olin varma, että hän oli se oikea, jota jokainen tyttöhupakko odottaa kohdalleen tulevaksi ennemmin tai myöhemmin. Kokemukseni ihmisistä yleensä ja erittäinkin miehistä olivat silloin olemattomat, minut oli helppo hämätä. Niin menimme naimisiin. Pian häiden jälkeen silmäni kuitenkin avautuivat - niin kuin ne arvatenkin ovat vasta papin aamenen jälkeen avautuneet tuhansille muillekin naisille. Mieheni alkoi esiintyä juopuneena, vaikka oli kihloissa ollessamme vakuutellut ehdotonta raittiutta. Hän viipyi selittämättömillä retkillä pikkutunneille tai aina seuraavaan päivään. Kohtsillään hänen raha-asiansa olivat rempallaan, sormus katosi sormesta ja parempi pukukin haihtui tietymättömiin. Työpaikalla sattui hankaluuksia kuten juopoilla yleensä. Lopulta kyllästyin mieheni juomiseen ja hänen sekaviin puheisiinsa ja uhkailuihinsa sekä koskaan taukoamattomaan " krapulan parantamiseen" niin, että jätin hänet ja sain aikanaan eron.
Olinko nyt " ottanut opikseni" ja lakannut olemasta sinisilmäinen, uskoteltava hupsu ? En ollut. Vaikka ensimmäinen avioliittoni olikin osoittautunut pettymykseksi, kaipasin kuitenkin miestä ja lasta. Jälkimmäisen sain, edellistä en. Tutustuin poliisimieheen, joka suuresti myötätuntoisena kuunteli, kun purin hänelle sydäntäni ja kerroin lapsuuteni kokemuksista ja ensimmäisestä avioliitostani. Hän puhui minulle usein uudesta perheestä ja uudesta kodista, jonka me yhdessä, hän ja minä, perustaisimme. Hän sanoi " ymmärtävänsä" ja hän sanoi tahtovansa " tukea" ja että olisimme aina yhtä. Tällaisten puheiden huumaamina tapahtuvat kaikki ne erehdykset, joiden häpeäseuraukset sitten tavallisesti joutuvat naisten kannettavaksi. Vain hän on " menetellyt väärin" , vain hän on " ollut himonsa sokaisema" ja hän yksin " vailla vastuuntuntoa" . Kun pitkän seurustelumme jälkeen ilmoitin odottavani hänelle lasta, haihtui hän vähin äänin muualle. Vain sen sain tietää, että hän oli kaiken aikaa ollut entuudestaan naimisissa. Minulle syntyi sittemmin tyttö, suloinen lapsi niin kuin lapsi aina äitinsä silmissä on suloinen, miten " synnissä siinneeksi" se sitten ympäristön toimesta julistetaankin. En kerro enempää tämän vaikean kriisikauden tukaluuksista, ne ovat tuttuja tuhansille yksinäisille äideille omakohtaisesti koettuina - sanoilla niitä ei pohjimmaista tuskaansa myöten voida kuvailla.
Joka tapauksessa tulin näitä aikoja uskoon, niin kuin on tapana sanoa. Ajattelin: jospa muut hylkäävät, eipä hylkää Herra. Mutta näin jälkikäteen ajatellen Hänkin tuntui joskus hylänneen. Pahin oli vasta edessä.
Lapseni oli kaksi ja puoli vuotias, kun muuan tyttöystäväni alkoi innokkaasti suositella minulle Veikko-nimistä veljeään, ei vain seuralaiseksi vaan elinikäiseksi kumppaniksi. Hänestä saisit lapsellesi hyvän isän, sisar sanoi. Hän lisäsi, että tosin Veikko oli istunut vankilassa ja oli paraikaa ehdonalaisessa vapaudessa, mutta kaikki oli ollut vain " nuoruudenerehdystä" , Veikkoa parempaa miestä ei olisi, hän oli raitis, hän oli työteliäs. Ajattelin silloin, että yksi vankilamatka ei tietenkään ihmistä lopullisesti pahenna, mutta...
Vajaa puoli vuotta sitten, marraskuun lopulla 1965, karkasi Turun keskusvankilasta eli Kakolasta eräs sen vaarallisimpina pidetyistä asukkaista, nimittäin omaisuus- ja siveellisyysrikoksista sekä murhayrityksistä elinkaudekseen kuritushuoneeseen tuomittu Veikko Siltavuori. Vajaan kahden viikon kuluttua hänet saatiin pidätetyksi Hyvinkäällä. Sanomalehdet ovat tarkoin kuvailleet paon " teknillisiä" yksityiskohtia ja mitä reittiä karkuri oli omalupaisen lomansa aikana käyttänyt. Mutta miltä mahtoi tuntua hänen vaimostaan, kun hän näki puolisonsa kuvan jättiläismäisten otsikoiden yhteydessä ? Millainen oli tämä mies aikoinaan ollut perheensä huoltajana ja lastensa isänä ? Toimittajamme koettaa valottaa asioiden tätä puolta oheisessa artikkelissa, joka on entisen rouva Siltavuoren oman kertoman mukaan laadittu. Toisinaan ei voi välttyä käsitykseltä, että rangaistus kohtaisi kaikkein ankarimpana rikoksentekijän viattomia omaisia - seikka, jonka Köyliön varavankilan johtajakin äskettäin totesi Helsingin Sanomille antamassaan lausunnossa.
Olin tullut Helsinkiin vuonna 1945, etsinyt ja löytänyt työtä ja asunnon ja elämä alkoi näyttää siedettävältä kaiken lapsuudessa kokemani surkeuden jälkeen. Aika oli kylläkin ulkonaisesti yhä edelleen ankeata, elettiinhän sodanjälkivuotta, mutta nuori mukautuu vaivattomasti kulloisinkiin olosuhteisiin. Menin kihloihin 20-vuotispäivänäni. Olin tutustunut itseäni 11 vuotta vanhempaan mieheen, joka oli ammatiltaan konelatoja. Seurusteluaikoinamme hän näytti niin sanoen paremman puolensa ollen tahdikas ja kiihkeydessään hienotunteinen. Olin varma, että hän oli se oikea, jota jokainen tyttöhupakko odottaa kohdalleen tulevaksi ennemmin tai myöhemmin. Kokemukseni ihmisistä yleensä ja erittäinkin miehistä olivat silloin olemattomat, minut oli helppo hämätä. Niin menimme naimisiin. Pian häiden jälkeen silmäni kuitenkin avautuivat - niin kuin ne arvatenkin ovat vasta papin aamenen jälkeen avautuneet tuhansille muillekin naisille. Mieheni alkoi esiintyä juopuneena, vaikka oli kihloissa ollessamme vakuutellut ehdotonta raittiutta. Hän viipyi selittämättömillä retkillä pikkutunneille tai aina seuraavaan päivään. Kohtsillään hänen raha-asiansa olivat rempallaan, sormus katosi sormesta ja parempi pukukin haihtui tietymättömiin. Työpaikalla sattui hankaluuksia kuten juopoilla yleensä. Lopulta kyllästyin mieheni juomiseen ja hänen sekaviin puheisiinsa ja uhkailuihinsa sekä koskaan taukoamattomaan " krapulan parantamiseen" niin, että jätin hänet ja sain aikanaan eron.
Olinko nyt " ottanut opikseni" ja lakannut olemasta sinisilmäinen, uskoteltava hupsu ? En ollut. Vaikka ensimmäinen avioliittoni olikin osoittautunut pettymykseksi, kaipasin kuitenkin miestä ja lasta. Jälkimmäisen sain, edellistä en. Tutustuin poliisimieheen, joka suuresti myötätuntoisena kuunteli, kun purin hänelle sydäntäni ja kerroin lapsuuteni kokemuksista ja ensimmäisestä avioliitostani. Hän puhui minulle usein uudesta perheestä ja uudesta kodista, jonka me yhdessä, hän ja minä, perustaisimme. Hän sanoi " ymmärtävänsä" ja hän sanoi tahtovansa " tukea" ja että olisimme aina yhtä. Tällaisten puheiden huumaamina tapahtuvat kaikki ne erehdykset, joiden häpeäseuraukset sitten tavallisesti joutuvat naisten kannettavaksi. Vain hän on " menetellyt väärin" , vain hän on " ollut himonsa sokaisema" ja hän yksin " vailla vastuuntuntoa" . Kun pitkän seurustelumme jälkeen ilmoitin odottavani hänelle lasta, haihtui hän vähin äänin muualle. Vain sen sain tietää, että hän oli kaiken aikaa ollut entuudestaan naimisissa. Minulle syntyi sittemmin tyttö, suloinen lapsi niin kuin lapsi aina äitinsä silmissä on suloinen, miten " synnissä siinneeksi" se sitten ympäristön toimesta julistetaankin. En kerro enempää tämän vaikean kriisikauden tukaluuksista, ne ovat tuttuja tuhansille yksinäisille äideille omakohtaisesti koettuina - sanoilla niitä ei pohjimmaista tuskaansa myöten voida kuvailla.
Joka tapauksessa tulin näitä aikoja uskoon, niin kuin on tapana sanoa. Ajattelin: jospa muut hylkäävät, eipä hylkää Herra. Mutta näin jälkikäteen ajatellen Hänkin tuntui joskus hylänneen. Pahin oli vasta edessä.
Lapseni oli kaksi ja puoli vuotias, kun muuan tyttöystäväni alkoi innokkaasti suositella minulle Veikko-nimistä veljeään, ei vain seuralaiseksi vaan elinikäiseksi kumppaniksi. Hänestä saisit lapsellesi hyvän isän, sisar sanoi. Hän lisäsi, että tosin Veikko oli istunut vankilassa ja oli paraikaa ehdonalaisessa vapaudessa, mutta kaikki oli ollut vain " nuoruudenerehdystä" , Veikkoa parempaa miestä ei olisi, hän oli raitis, hän oli työteliäs. Ajattelin silloin, että yksi vankilamatka ei tietenkään ihmistä lopullisesti pahenna, mutta...
Ehkä sen tuhkista on puristettu timantti:
Vainajan tuhkasta puristuu timantti - Kotimaan uutiset - Ilta-Sanomat
Vainajan tuhkasta puristuu timantti - Kotimaan uutiset - Ilta-Sanomat
Muistolehdoksi kutsutaan, osassa on vainajan nimi näkyvillä ja osassa ei.
Sormus
Jammutimanttisormus kelpaisi herra Saatanalle paremmin kuin hyvin, tuonne alakertaan...
vierailija
Vanha ketju, mutta sattumalta huomasin. Siis Jammu... Se mies oli itseasiassa sangen varakas kuolleessaan. Yli 100 000 euron varat pankkitilillä. Jammu peri omaisuutta aikoinaan siskoltaan. Kesämökin ja asunto-osakkeen Helsingissä. Käteistä rahaakin tuohon perintöön kuului markka-aikana huomattava summa. Perintö oli pitkälti yli miljoona mummoa 1980-luvun puolivälin paikkeilla. Jammuhan oli eläkkeellä jo ennen tyttöjen surmaa, eli ns hullun eläkkeellä. Vankilassa ja Niuvanniemessä ei rahaa juuri kulunut. täysylöspito ilmaiseksi 23 vuotta yhteensä. Eli komeasti kyseinen herra pääsi hautaan, mutta saattajia ei juuri ollut sattuneista syistä.
vierailija
Onko hänellä ihan muistolaatta?
vierailija
Siinnä olikin todellinen taiteilija
vierailija
Tollaset haudataan kaupungin muurien ulkopuolelle. Sinne jätetään myös muut teloitetut murhaajat ym roikkumaan puusta ja mätänemään varoitukseksi muille kansalaisille.
vierailija
Nää ruumiinhäpäisy yms. sairaat jutut kuulostaa ihan Jammun kirjoittamilta. Mitäs siihen sanot.
vierailija
Sain eilen timanttisormuksen. On tehty jammutimantista.