Kuinka moni teistä on yksinäinen? Miten helpotatte yksinäisyyttä?

Olen ollut kuusi vuotta kotiäitinä. Olen kaveripiirini ensimmäinen äiti, lisäkseni tasan yksi hyvistä ystävistäni on saanut lapsen. Muutamilla kavereilla on lapsia, mutta he asuvat kaukana. Mieheni on sellaisissa töissä, että välillä on enemmän hommia, välillä vähemmän. Nyt on menossa taas kausi, että töitä riittää ja silloin niitä on paiskittava, tänään ja huomenna hän on 16h töissä. Lapset ovat kotihoidossa, vanhin käy päiväkodissa kerhossa pari kertaa viikossa muutaman tunnin. Meillä on kolme lasta, joten elämää eletään tällä hetkellä aika pitkälti lasten ja miehen työn ehdoilla.

Aina välillä tulee mieleen, että olen aika yksinäinen. Äitini on vielä työelämässä, mutta viettää viikonloppuisin usein aikaa minun ja lasteni kanssa. Kavereitani ( siis niitä vanhoja) tapaan maksimissaan 6 kertaa vuodessa. Miehen työ on vuorotyötä, en voi hankkia mitään sellaista säännöllisesti kerran viikossa torstaisin- tyyppistä harrastusta. Lasten kautta olen tutustunut muutamaan mukavaan ihmiseen, mutta heillä eletään myös samankaltaista lapsiperhe-elämää, jossa tapaamiset rajoittuvat lähinnä yhteisiin puistokäynteihin pari kertaa kuukaudessa.

Välillä sitä kaipaisi juttukaveria tosi kovasti. Keskellä päivää tulee mieleen joku juttu ja sitä tajuaa, että ei ole ketään kenelle sitä kertoa. Tai onhan sitä oma mies, mutta hän tulee kotiin 10 tunnin päästä ja menee silloinkin suoraan nukkumaan ja aamulla vaan juoksee vauhdilla ovesta ulos.

Kyllä minulla jossain facebookissa on kavereita vaikka kuinka ja paljon, mutta tosielämässä tilanne on toinen. Kaverini elävät vielä sellaista biletetään- shoppaillaan- matkustellaan-vaihetta, minua ei sinne baareihin kiinnosta enään mennä notkumaan, sen vaiheen olen jo elänyt. Nuorempana ihmettelin äitiäni, joka oli aika yksinäinen. Hänellä oli sama tilanne kuin minulla, kaveripiirin ensimmäinen, joka sai lapsia ja suurin osa kavereista ei koskaan saanut lapsia. Nyt ymmärrän äitiä hyvin.

 

Etsin päiväkahviseuraa.

Ois kiva, että ois joku tuttu tällä uudella paikkakunnalla. Käydä joskus kahvilassa, leffassa, lounaalla, salilla, uimassa tai vaan jutella joskus. Kaikkein mieluiten olisin aviomieheni seurassa symbioottisesti, mutta se ei ole mahdollista, joten kai tässä ystäviäkin etsittävä. Vanhat tutut kaikonneet Malesiaan, Intiaan, Singaporeen, Ruotsiin ja muut jäivät Helsinkiin kun minä muutin itään.

 

No joo, välillä. Yleensä sitten yritän kääntää sen hyväksi asiaksi sen yksinäisyyden tunteen, odottelen, et mies tulee kotiin ja lähden juoksemaan tai koiran kanssa metsään. Joskus on vaan hyvä olla yksin ajatuksineen. Toisinaan taas katsoo puhelinta 178 kertaa pivässä, ja toteaa, ettei kukaan ole edelleenkään soittanu tai laittanu viestiä...
Elämä on.

 

Osittain syytän itseäni tästä yksinäisyydestä. Olen usein todella väsynyt, enkä jaksa lähteä jonnekkin, kun joku minua harvoin pyytää. Kotiäitikaveri olisi kiva, illalla rojahdan vaan sohvalle, enkä jaksa lähteä minnekkään toiselle puolelle kaupunkia. Päivällä sitä voisikin jaksaa tehdä jotain.

 

Mulla on ihan samanlainen tilanne...

Muutin stadiin ja täällä on vähän erilainen puistokulttuuri kuin Vantaalla. Muut äidit ja isät tulevat avoimesti juttelemaan ja vaihtamaan kuulumisia. Myös taloyhtiössämme on ihan erilainen meininki ja jopa naapurit tulevat tervehtimään pihalla.

Vanhojen kavereiden seurasta on mun mielestä turhaa haaveilla, koska en itsekään ole enää kiinnostunut heidän menoistaan - bailaamisesta, reissaamisesta yms. Itse olen tutustunut moniin mukaviin samanhenkisiin ihmisiin päiväkodin kautta, muskarissa ja vauvajumpassa.

 

Osittain syytän itseäni tästä yksinäisyydestä. Olen usein todella väsynyt, enkä jaksa lähteä jonnekkin, kun joku minua harvoin pyytää. Kotiäitikaveri olisi kiva, illalla rojahdan vaan sohvalle, enkä jaksa lähteä minnekkään toiselle puolelle kaupunkia. Päivällä sitä voisikin jaksaa tehdä jotain.

Käy kerhoissa, puistoissa jne. Rohkeasti avaat keskusteluja, lapsista on helppo alkaa jutella ventovieraankin kanssa, kun sama aihe koskettaa. Sit alat jo "tutuiksi tulleita" moikkaamaan, ja joku kerta annat numeron, ja kutsut kahville. Ei se sen hankalampaa ole.

 

Me asutaan kerrostalossa, mutta tämä on osa muutaman kerrostalon ryhmää omakotitaloalueella. Taloissa ei asu lapsiperheitä, meidän lasten parhaat kaverit onkin naapurin 70-vee papat ja mammat. On se äidillekkin mukavaa, että edes jonkun juttukumppanin saa, mutta ikäistänsä seuraa tulee kyllä kaivattua. Nyt kun tulee taas talvi, niin eipä varmaan tule ulkona seistyä niin paljoa ja yksinäisyys vaan lisääntyy.

Noissa perhekerhoissa käyminen lopetettiin jossain vaiheessa, en minä kenenkään kanssa siellä jutellut, vaan sain painella lasten perässä. Ja tuliaisena oli aina joku vatsatauti tai flunssa. Muskarissa käyn nuorimman kanssa, isommat käy itse. Kyllä siellä tulee jutusteltua, mutta muskarissa ei saisi käydä sisarusten kanssa ja me päästäänkin sinne sen takia niin harvoin, kun mies on aina töissä.

 

Käy kerhoissa, puistoissa jne. Rohkeasti avaat keskusteluja, lapsista on helppo alkaa jutella ventovieraankin kanssa, kun sama aihe koskettaa. Sit alat jo "tutuiksi tulleita" moikkaamaan, ja joku kerta annat numeron, ja kutsut kahville. Ei se sen hankalampaa ole.

Tällä tavalla olenkin muutamaan tutustunut esikoisen ollessa pieni. Nämä ovat vaan jo palanneet kaikki työelämään ja tapaamiset ovat harventuneet tai loppuneet. Meidän lähipuisto on sellainen, että siellä ei ole koskaan kukaan. Ihan rehellisesti sanoen en tiedä missä lapsiperheet ovat. Kauempana (8 km) on sellainen puisto, että siellä on aina ihmisiä ja ohjaajakin, mutta se on aina oma operaationsa, kun bussilla lasten kanssa sinne itsensä luovii.

Esikoisen kautta olen tutustunut kahteen tosi mukavaan äitiin, joiden kanssa viestitellään ja tavataan aina silloin tällöin. Toinen on kotona, mutta me keritään tavata noin kerran kuukaudessa jossain puistossa. Toinen nainen on jäämässä äitiyslomalle ja toivonkin, että voisimme tavata sitten useammin. Tosin heidän lapsensa on jo esikoulussa, joten emme päivällä varmaan voi treffailla.

 

Yksinäisyydenasteeni korreloi suoraan palstalle kirjoittamiseni viestin määrän kanssa. Joten. Olen. Onneksi työ tuo myös sosiaalista elämää, kotiäitiaikoina oli aallonpohjassa. Suosittelen työelämää ja omia harrastuksia (eli en mitään uutta).

 

No, sitten kun yksinäisyys käy sietämättömäksi, niin kyllä säkin keksit keinot sen karistamiseen. Jos haluaisit seuraa, niin sulla ei olisi tekosyitä sille, miksi et voisi olla oma-aloitteinen asian suhteen.

 

Sanoppas se..mie oon aina ollu huono ystävystymään, oon hiljanen ja ujonpuoleinen.
Kotiäitinä vietetyt vuodet ei ainakaan auttanut asiaa, eikä lasten saaminen "kaveriporukan" ekana..jos nyt ikinä olin siihen porukkaan kuulunutkaan. Äiti on onneks puhelimen päässä, jos en muuta keksi niin soitan hälle.
Kaipa pitäis joku harrastus hommata mut miehen vuorotyön ansiosta (en tosin oo mikään hyvä kotoa lähtemäänkään harrastamaan)en voi mitään säännöllistä (ainakaan vielä) harkitakaan.

 

En ole yksinäinen, mutta olen sosiaalinen erakko. Vapaa-aikana tapaan vain mieluisia kavereita, joiden seurassa voin vaikka kaivaa etusormella nenää, jos siltä tuntuu.

 

Miksi olet niitä lapsia pökeltänyt, jos lapsiperhe-elämä on mielestäsi helvettiä?

 

En ole yksinäinen, mutta olen sosiaalinen erakko. Vapaa-aikana tapaan vain mieluisia kavereita, joiden seurassa voin vaikka kaivaa etusormella nenää, jos siltä tuntuu.

Kuin mun suusta!

 

se ystävä vois löytyä vaikka perhekerhosta.

 

Täälläkin yksi sosiaalinen erakko!! Tulen hyvin juttuun erilaisten ihmisten kanssa, mutta en oikein osaa tai ehkä haluakaan tehdä lähempää tuttavuutta ihmisten kanssa. Juttelen paljon äitien ja isien kanssa puistoissa, perhekahvilassa, bussissa jne., mutta jostain syystä minulla on todella korkea kynnys kutsua ketään meille kotiin tai ylipäänsä sopia "treffejä" mihinkään. Ja eipä kukaan kyllä minuakaan ole kutsunut. 5 kotiäitivuoden aikana meillä on kotona käynyt ehkä pari kolme kertaa joku mamma lapsensa kanssa, mutta muuten ei ketään ole käynyt.

Omien ystävien, sellaisten jotka eivät lapsiin varsinaisesti liity, kanssa tapaamiset ovat vähentyneet ja oikeastaan kukaan ei enää pidä yhteyttä. Eli ystäviäkään ei siis enää ole. En silti koe olevani yksinäinen. Välillä aika kyllä kuluisi kivasti kun olisi juttuseuraa ja joskus olisi kiva käydä vaikkapa elokuvissa tai syömässä muutenkin kuin yksin tai perheen kanssa.

 

Etsin päiväkahviseuraa.

Ois kiva, että ois joku tuttu tällä uudella paikkakunnalla. Käydä joskus kahvilassa, leffassa, lounaalla, salilla, uimassa tai vaan jutella joskus. Kaikkein mieluiten olisin aviomieheni seurassa symbioottisesti, mutta se ei ole mahdollista, joten kai tässä ystäviäkin etsittävä. Vanhat tutut kaikonneet Malesiaan, Intiaan, Singaporeen, Ruotsiin ja muut jäivät Helsinkiin kun minä muutin itään.

Ei kun vaan facebookin kautta sovitaan Mielellään treffailen jossain

 

Astrolta on pitäny kysyä (ellen oo kysyny jo kun en muista) että minnepäin Itä-Suomea asetuitte? Vastaa vaikka yv:llä jos on liian tarkkaa tietoa palstalle..

 

Astrolta on pitäny kysyä (ellen oo kysyny jo kun en muista) että minnepäin Itä-Suomea asetuitte? Vastaa vaikka yv:llä jos on liian tarkkaa tietoa palstalle..

No se on tää Pohjois-Karjalan sydän missä nyt asutaan.

 

Miksi olet niitä lapsia pökeltänyt, jos lapsiperhe-elämä on mielestäsi helvettiä?

Sulla on kyllä välillä niin älytön asenne näihin kysymyksiin.

Vaikka lapsi/lapset olisi miten toivottuja vain, ei se aina ole mitään niityillä tanssimista ja siinäkin turhautuu ja kaipaa seuraa. Se yksinäisyys tulee välillä niin puun takaa, ettei siihen voi mitenkään varautua.

Jos töistä saa valittaa ja opiskelut väsyttää, miksei siis perhe-elämästäkin?

 

Kukaan tässä ole sanonut perhe-elämän olevan helvettiä. Mulla on maailman ihanimmat lapset ( ainakin suurimman osan aikaa) ja ihana mies, mutta kyllä mä välillä yksinäinen olen siitä huolimatta. Vanhat kaverit on aika pitkälti niin erilaisessa elämäntilanteessa, että heitä ei oikein tule tavattua. Ja jos tavataan, niin voi olla vaikeaa löytää yhteistä jutunaihetta, minua ei niin kiinnosta mitä kukin teki baarissa ja kuka tapailee ketä, eikä heitä innosta lasten flunssat ja yövalvomiset. Uudet tuttavuudet on vielä sen verran uusia, että mieleen ei heti juolahda soittaa heille ekan tylsistyksen tunteen iskiessä.

 

Sulla on kyllä välillä niin älytön asenne näihin kysymyksiin.

Vaikka lapsi/lapset olisi miten toivottuja vain, ei se aina ole mitään niityillä tanssimista ja siinäkin turhautuu ja kaipaa seuraa. Se yksinäisyys tulee välillä niin puun takaa, ettei siihen voi mitenkään varautua.

Jos töistä saa valittaa ja opiskelut väsyttää, miksei siis perhe-elämästäkin?

Miksi ylipäänsä hoidatte asianne niin että työstä ja opiskelusta pitää valittaa?

Muuttakaa elämäänne sellaiseksi kuin sen haluatte, älkääkä vaan istuko perseellänne ja valittako.

 

Miksi ylipäänsä hoidatte asianne niin että työstä ja opiskelusta pitää valittaa?

Muuttakaa elämäänne sellaiseksi kuin sen haluatte, älkääkä vaan istuko perseellänne ja valittako.

Älkää vain istuko perseellänne ja valittako Mitähän vittua? Se on paljon että opiskelen ja hoidan lapsen kotona. Se ei ole mitään helppoa eikä aina niin mukavaa, mutta en ikinä vaihtaisi tätä mihinkään. Ei ole mitään väärää tai pahaa, jos joskus sanoo "mä oon väsynyt". Tässähän mä kokoajan rakennan mun elämää.

Onko sinun elämässäsi kaikki niin täydellisesti, ettei koskaan mitään huonoa sanottavaa ole? Niinkö? Sulla on aika mustavalkonen maailmankuva ja mä toivon että saat vähän uusia näkemyksiä, kunhan saat sen oman lapsen :>

 

Ulkomailla asuessani vasta yksinäinen olinkin. Päivisin kotona ja mies töissä. Paikallisten kanssa hirveän vaikeaa tutustua tai ystävystyä kulttuurierojen ja puutteellisen kielitaidon vuoksi, eikä asioita pysty mitenkään kertomaan yhtä syvällisesti ja rennosti kuin omalla kielellään. Lisäksi puheenaiheet ja kiinnostuksen kohteet yleensä aivan eri. Paikalliset suomalaiset joko turisteja tai känniörveltäjiä joiden kanssa ei mitään muuta yhteistä kuin suomalaisuus. Jos Suomessa on vaikeaa tutustua tai ystävystyä ihmisiin niin huomattavasti vaikeampaa se voi olla ulkomailla, omassa maassaan kuitenkin tietää suurinpiirtein miten toimitaan ja mitä toiset odottavat sekä voi puhua omalla kielellään ja löytää enemmän yhteistä.

 

Mää käyn perhekerhossa 2-3 kertaa viikossa, siellä pakostikin tulee juteltua ihmisten kanssa ja pari uutta tuttavuutta saanu, toinen asuukin ihan meijän lähellä ja nähdään puistossa melkein joka päivä. Silti kaipaisin sitä ystävää, et voisin soittaa ihan muuten vaan jos iskee tylsyys tai vois ihan rennosti viettää aikaa toisen kanssa päivällä nii et lapset touhuaa vieressä tai jotain.