"vieras"
Olen ollut kuusi vuotta kotiäitinä. Olen kaveripiirini ensimmäinen äiti, lisäkseni tasan yksi hyvistä ystävistäni on saanut lapsen. Muutamilla kavereilla on lapsia, mutta he asuvat kaukana. Mieheni on sellaisissa töissä, että välillä on enemmän hommia, välillä vähemmän. Nyt on menossa taas kausi, että töitä riittää ja silloin niitä on paiskittava, tänään ja huomenna hän on 16h töissä. Lapset ovat kotihoidossa, vanhin käy päiväkodissa kerhossa pari kertaa viikossa muutaman tunnin. Meillä on kolme lasta, joten elämää eletään tällä hetkellä aika pitkälti lasten ja miehen työn ehdoilla.
Aina välillä tulee mieleen, että olen aika yksinäinen. Äitini on vielä työelämässä, mutta viettää viikonloppuisin usein aikaa minun ja lasteni kanssa. Kavereitani ( siis niitä vanhoja) tapaan maksimissaan 6 kertaa vuodessa. Miehen työ on vuorotyötä, en voi hankkia mitään sellaista säännöllisesti kerran viikossa torstaisin- tyyppistä harrastusta. Lasten kautta olen tutustunut muutamaan mukavaan ihmiseen, mutta heillä eletään myös samankaltaista lapsiperhe-elämää, jossa tapaamiset rajoittuvat lähinnä yhteisiin puistokäynteihin pari kertaa kuukaudessa.
Välillä sitä kaipaisi juttukaveria tosi kovasti. Keskellä päivää tulee mieleen joku juttu ja sitä tajuaa, että ei ole ketään kenelle sitä kertoa. Tai onhan sitä oma mies, mutta hän tulee kotiin 10 tunnin päästä ja menee silloinkin suoraan nukkumaan ja aamulla vaan juoksee vauhdilla ovesta ulos.
Kyllä minulla jossain facebookissa on kavereita vaikka kuinka ja paljon, mutta tosielämässä tilanne on toinen. Kaverini elävät vielä sellaista biletetään- shoppaillaan- matkustellaan-vaihetta, minua ei sinne baareihin kiinnosta enään mennä notkumaan, sen vaiheen olen jo elänyt. Nuorempana ihmettelin äitiäni, joka oli aika yksinäinen. Hänellä oli sama tilanne kuin minulla, kaveripiirin ensimmäinen, joka sai lapsia ja suurin osa kavereista ei koskaan saanut lapsia. Nyt ymmärrän äitiä hyvin.
Aina välillä tulee mieleen, että olen aika yksinäinen. Äitini on vielä työelämässä, mutta viettää viikonloppuisin usein aikaa minun ja lasteni kanssa. Kavereitani ( siis niitä vanhoja) tapaan maksimissaan 6 kertaa vuodessa. Miehen työ on vuorotyötä, en voi hankkia mitään sellaista säännöllisesti kerran viikossa torstaisin- tyyppistä harrastusta. Lasten kautta olen tutustunut muutamaan mukavaan ihmiseen, mutta heillä eletään myös samankaltaista lapsiperhe-elämää, jossa tapaamiset rajoittuvat lähinnä yhteisiin puistokäynteihin pari kertaa kuukaudessa.
Välillä sitä kaipaisi juttukaveria tosi kovasti. Keskellä päivää tulee mieleen joku juttu ja sitä tajuaa, että ei ole ketään kenelle sitä kertoa. Tai onhan sitä oma mies, mutta hän tulee kotiin 10 tunnin päästä ja menee silloinkin suoraan nukkumaan ja aamulla vaan juoksee vauhdilla ovesta ulos.
Kyllä minulla jossain facebookissa on kavereita vaikka kuinka ja paljon, mutta tosielämässä tilanne on toinen. Kaverini elävät vielä sellaista biletetään- shoppaillaan- matkustellaan-vaihetta, minua ei sinne baareihin kiinnosta enään mennä notkumaan, sen vaiheen olen jo elänyt. Nuorempana ihmettelin äitiäni, joka oli aika yksinäinen. Hänellä oli sama tilanne kuin minulla, kaveripiirin ensimmäinen, joka sai lapsia ja suurin osa kavereista ei koskaan saanut lapsia. Nyt ymmärrän äitiä hyvin.