H
Huonoäiti päivää!
Vieras
Tilanne: Ulos lähtö.
Olin vaihtamassa vaippaa vauvalle, uhmaikäinen yritti pukea kenkiä itse sillävälin siinnä onnistumatta (vain sisävaatteet oli päällä, ei vielä ulkovaatteita). Sanoin että ei vielä tarvii laittaa kenkiä kun ei oo ulkovaatteita. Uhmaikäinen siitä sitten veti kilarit ja yritti laittaa edelleen kenkiä huudon ja itkun kanssa (meillä oli ikkunat auki...) ja minä jo korotin ääntäni että ei vielä kenkiä jalkaan samalla vaihtaen pienemmälle sitä vaippaa.
Seuraava vaihe, uhmaikäiseni sai kengät jalkaan ja tuli vessaan ilmoittamaan että on pissihätä. No, minä siinä samalla kun puen vauvaa, niin riisun uhmaikäiseltäni housut alas että pääsee potalle. No eihän se käynytkään, vaan tämä alkaa huutaa kurkku suorana että ei halua pissille. No mulla äänen volyymi nousee pikku hiljaa taivaaseen, kunnes käyn jo laittamassa ikkunat kiinni kun tajusin et ne oli auki ja naapurit varmaan kuuntelee... Mennessäni tönäisen puolivahingossa, tai puolitahalleen, uhmiksen oven edestä sivuun. Itkua itkua... Loppujen lopuksi molemmat huudamme toisillemme, uhmis ja minä ja uhmis itkee. Olen ilkeä äiti ja sanon ettei lähdetä ulos kun uhmis käyttäytyi huonosti. Itku yltyy. Vauvakin alkaa itkeä raastavasti. Ajattelen, että kohta joku tekee ls ilmoituksen meistä kun talo raikaa kun kaikki huutaa. Saan juuri ja juuri lapset hiljaiseksi tyynnyteltyä niin ovikello soi. En uskalla avata, sydän hakkaa vieläkin. Kurkkasin ikkunasta, mutta ketään ei enää näkynyt. Jäämme sisälle, vauva jo nukkuu sisällä (vaikka piti ulos päästä unille). Laitoin verhot kiinni. Ja nyt kaduttaa huutaminen ja töniminen.
Halimme uhmiksen kanssa, pyydämme anteeksi molemmat ja nyt on kaikki hyvin, paitsi mun sisällä on ISO möykky.
Alan vaan olla aika puhki. Eikä apua ole tarjolla kovinkaan helposti. Kun saisi edes hillittyä itsensä tuolta tönimiseltä ja muulta sellaiselta.
Olin vaihtamassa vaippaa vauvalle, uhmaikäinen yritti pukea kenkiä itse sillävälin siinnä onnistumatta (vain sisävaatteet oli päällä, ei vielä ulkovaatteita). Sanoin että ei vielä tarvii laittaa kenkiä kun ei oo ulkovaatteita. Uhmaikäinen siitä sitten veti kilarit ja yritti laittaa edelleen kenkiä huudon ja itkun kanssa (meillä oli ikkunat auki...) ja minä jo korotin ääntäni että ei vielä kenkiä jalkaan samalla vaihtaen pienemmälle sitä vaippaa.
Seuraava vaihe, uhmaikäiseni sai kengät jalkaan ja tuli vessaan ilmoittamaan että on pissihätä. No, minä siinä samalla kun puen vauvaa, niin riisun uhmaikäiseltäni housut alas että pääsee potalle. No eihän se käynytkään, vaan tämä alkaa huutaa kurkku suorana että ei halua pissille. No mulla äänen volyymi nousee pikku hiljaa taivaaseen, kunnes käyn jo laittamassa ikkunat kiinni kun tajusin et ne oli auki ja naapurit varmaan kuuntelee... Mennessäni tönäisen puolivahingossa, tai puolitahalleen, uhmiksen oven edestä sivuun. Itkua itkua... Loppujen lopuksi molemmat huudamme toisillemme, uhmis ja minä ja uhmis itkee. Olen ilkeä äiti ja sanon ettei lähdetä ulos kun uhmis käyttäytyi huonosti. Itku yltyy. Vauvakin alkaa itkeä raastavasti. Ajattelen, että kohta joku tekee ls ilmoituksen meistä kun talo raikaa kun kaikki huutaa. Saan juuri ja juuri lapset hiljaiseksi tyynnyteltyä niin ovikello soi. En uskalla avata, sydän hakkaa vieläkin. Kurkkasin ikkunasta, mutta ketään ei enää näkynyt. Jäämme sisälle, vauva jo nukkuu sisällä (vaikka piti ulos päästä unille). Laitoin verhot kiinni. Ja nyt kaduttaa huutaminen ja töniminen.
Halimme uhmiksen kanssa, pyydämme anteeksi molemmat ja nyt on kaikki hyvin, paitsi mun sisällä on ISO möykky.
Alan vaan olla aika puhki.
Eikä apua ole tarjolla kovinkaan helposti. Kun saisi edes hillittyä itsensä tuolta tönimiseltä ja muulta sellaiselta.
Mutta sitä en ymmärrä, että pitää yöksi lähteä kyläilemään varsinkin kun lapset on pieniä. Tai muutenkaan.
