En tiedä pitäisikö itkeä vaiko nauraa, kun lukee näitä "tiedän nuoria jotka feikkaavat masennusta ja saavat kaikki tuet"-juttuja...huoh. Ihan tiedoksi, että masennuksen takia ei kukaan saa "kaikkia tukia" (jotka ovat minimiluokkaa muutenkin, jos ei ole työkokemusta tms.) ja ensisijainen hoito masennukseen ei suinkaan ole kallis terapia yhteiskunnan laskuun vaan lääkitys + satunnainen keskusteluapu hoitajan kanssa.
Sairastan persoonallisuushäiriötä, joka johtuu traumaattisesta lapsuudesta ja tähän päälle ahdistuneisuushäiriö, paniikkihäiriö sekä keskivaikea, krooninen masennus. Olenko eläkkeellä? En. Saanko "kaikki tuet"? En; en edes kuntoutustuelle pääse, koska en ole ollut sairaslomalla tarpeeksi pitkään...joten saan työmarkkinatukea, 500/kk. Joudun olemaan työkkärin asiakas vaikka en ole työkuntoinen; ihan siksi ettei minulle ole muutakaan paikkaa, olen ns. väliinputoaja ja työkkärin ihmisen mukaan kaltaisiani on tuhansia. Olemme työkkärin listoilla mutta meille ei tarjota töitä, koulutusta tms. Emme toisaalta ole oikeutettuja moniin palveluihinkaan ja jos jossain vaiheessa kuntoutuisin sen verran, että tahtoisin esim. palkkatuettuun työhön, joutuisin ihan eri paikkaan asiakkaaksi.
Osa nuorista voi rehvastella että saavat rahaa ja feikkaavat, mutta todellisuus taitaa olla lähempänä sitä että eivät kehtaa myöntää olevansa psyykkisesti ihan vi*** sekaisin. Suomalaiset aikuiset ja etenkin keski-ikäiset voivat olla pahoja suustaan näissä asioissa, minäkään en saa ymmärrystä vanhemmiltani vaan sättivät vaan. Isäni oli yhdessä vaiheessa niin epätoivoinen työnteon suhteen, että yritti saada minut "töihin ihan minne tahansa" ja sanoi ostavansa minulle asunnon ym. jos näin teen. Niin...mitä pitäisi sanoa läheiselle ihmiselle, joka ei "usko" masennukseen, persoonallisuushäiriöön tai muuhunkaan psyykkiseen vaivaan? :/
Käyn muuten terapiassa viikottain, 2h kerrallaan. Tämän lisäksi tapaan psykiatrista sairaanhoitajaa joka toinen viikko. Tätä apua aloin saamaan vasta, kun luisuin niin huonoon kuntoon että meinasin tappaa itseni. Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän otetaan tosissaan- nuorempana suhtauduttiin kuin kylähulluun, vaikka silloinkaan en juonut tai käyttänyt aineita tms. mutta voin pahoin ja ahdistuin kaikkialla. Tätä en ymmärrä vieläkään: miksi ihminen on yhtäkkiä arvokkaampi ja fiksumpi, kun täyttää sen maagisen 25 vuotta? Miksei terapiaa tai kunnollista keskusteluapua saa 20-vuotiaana?