mitä sinä äiti teet kun lapsi vinkuu kaupassa pitkään karkkia/lelua/mitä vaan?

Ei meillä oikeestaan vinguta.

Joskus poika saa näitä päähänpistoja, että hän haluuuuuu, mutta kun sanoo, ettei nyt osteta, niin laittaa takasin. Joskus toki alkaa huuto, mutta minä kävelen tässä vaiheessa jo poispäin! Huutakoon yksinään.

(Raskaus tekee niin herkäksi, että jos nään ku toinen itkee niin alan itekin itkemään, on pakko kävellä pois, eikä jäädä tilanteeseen. Kyllä se lapsi perästä tulee, ei se sinne kauppaan halua jäädä.. )

 

ostan sille mitä haluaa. kerranhan täällä vaan eletään.=)

 

Harvoinpa tuolliatsa meillä tapahtuu ja yleensä katkaisen sen aika nopeasti sanomalla lapselle, että nyt ei osteta, turha vinkua. Jos jatkaa, niin sanon että kuulit kyllä mitä sanoin. Kun on aluista asti ottanut sen linjan ettei osteta ja mankumalla nyt ei ainakaan saa, niin ei lapsi edes viitsi yrittää. Karkkipäivä on kerran viikossa ja leluja on tarpeeksi, joten se siitä.

 

jos pyytää leluja (yleensä tyytyy vaan katselemaan) sanon, että voi sitten synttäri/nimppari/joululahjaksi pyytää ja sitten jatketaan matkaa. jos haluaa jotain tiettyä leipää/jukurttia/mehua/hedelmää niin ostetaan, koska mun mielestä myös lapsella on oikeus vaikuttaa siihen, mitä syödään, eikä tosiaankaan oo joka kerta ruokaostoksilla mukana. jäätelöitä joskus vinkuu, mutta kyllä niitäkin voi ihan hyvin ostaa, se että niitä löytyy kotoa pakastimesta, ei tarkota, että ne olisi heti pakko syödä

ja kyllä vastaan kaupassa lapsen kysymyksiin ja jutteluun, ei se mun mielestä ole lapsen viihdyttämistä vaan ihan normaalia sosiaalista kanssakäymistä... jos olisit jonkun ystäväsi kanssa kaupassa, niin varmaan silloinkin vastaisit hänen kysymyksiinsä, etkä vaatisi olemaan hiljaa, että saat rauhassa valita maitopurkkisi...

 

2 lasta. ei kumpikaan ole vinkunut mitään.
isompi taitaa olla hölmömpi tapaus kun ei koskaan tajunnut oikein edes pyytää mitään, nyt harmittelee kun pienempi saa joskus jotain tuosta noin vain, hän ei saanut.

pienempi joskus kysyy saako hän jotain. Joskus saa, useimmiten ei. ei ala vinkua vaan uskoo.

 

Olen tehnyt selväksi että jos alkaa inttämällä inttää ja vinkua niin sitten ei ainakaan saa. Koskaan ei ole poika saanut minkäänlaista kohtausta kaupassa, kyllähän se pyytää karkkia ja leluja mutta riittää kun sanotaan että ei nyt. Poika on mielellään apuna kaupassa, työntää pikkukärryjä ja latoo tavaroita siihen. Joskus annan pojan päättää mitä ostetaan, tyyliin millaista jogurttia jne.. Kun pojalla on mielekästä tekemistä niin silloin viihtyy ja osaa olla nätisti. Mies tykkää aina ottaa pojan mukaan kauppaan, mutta ne onkin molemmat sellaisia pikkupoikia että sieltä tulee aina ostoslistan lisäksi kasapäin herkkuja..

 

Meillä vain vanhin viisi vuotias kinuaa kaupasta jotain, muut kaksi tyytyvät siihen kun sanotaan ettei osteta. Viisi vuotiaallekin nykuyään riittää se kun kysyy onko hänellä rahaa ostaa se mitä haluaa. Olen sanonut että saa ostaa ihan mitä haluaa jos hänellä on rahaa, mutta äidillä ei ole nyt siihen rahaa varattuna. Tää on yleensä auttanut ja kinuaminen on loppunut. Mua itseäni ei nyt niin hirveästi toi mankuminen haittaa, kun sitä sattuu vain noin joka kymmenellellä kerralla ja yleensä se loppuu aika nopeasti.

 

Esim sillä että lapsi on todella jäärä kuten omani. Kaikki pitää oppia kovimman kautta ja silti se jaksaa kokeilla vaikkei saa periksi. Ei onnistu sekään kun harvoin että lapsi ei kauppaan pääse. Alkaa se oppia viimein että turha on vinkua ja se ei kannata mikäli haluaa kauppaan. On kannettu kaupasta, jätetty ottamatta mukaan jne. Mua huvittaa tuo että lapset ois jotain automaatteja joilla suora linja käyttäytyä sen mukaan mitä niille sanotaan.

meillä on myös jääräpää, mutta silti on oppinut että kiukuttelulla ei voita mitään muuta kuin häviön kuitenkin.

 

7v keskimmäiseni on se kovapäinen, ja ainoa joka harrastaa tuota kinuamista. Yleensä kysyn häneltä onko hän omasta mielestään koskaan saanut kinuamalla mitään (vastaus tähän on ei), mutta aika usein kinuaminen jatkuu. Hänen kanssaan on myöskään turha alkaa väitellä asiasta, sillä mahdottomalle tuulelle sattuessaan niitä perusteluita ja vastaväitteita riittää vaikka huomiseen asti... Siispä jätän vinkumisen ja vonkumisen huomiotta ja teen ostokseni siitä huolimatta.

 

Meillä kauppareissu ei ole mikään tapahtuma vaan osa päivän e
Rutiinia (käydään joka päivä/joka toinen päivä kaupassa). Eikä karkkikaan ole mikään the juttu.
Joskus tuli jonkun sidepaketin kanssa kärryjen luo "otetaan näitä". Sanoin että ei me niitä tarvita mutta otetaan toisenvärisiä samanlaisia (niitä nyt tarvitsee jokatapauksessa kerran kuussa, joten annoin kinastelematta periksi). Mä en yleensäkään ala vääntämään vastaan vain periaatteesta jos lapsen ehdotus on varteenotettava.

Karkkihyllyn pystyy lähikaupassa kiertämään helpost ja lelutkin on onneksi yläkerrassa. Lapsi saa yleensä tehdä muita valintoja kaupassa, vaikka otetaanko vesimeloni vai hunajameloni jne.

 

Kyllä meillä lapset saattaa tuoda näytille jotain tavaroita ja kysyä saako hän sellaisen mutta kun sanoo että ei tällä kertaa niin vievät kiltisti pois ilman mitään vinkumisia.

 

Me kävellään pihalle. Ollaan kuitenkin aina miehen kanssa kumpikin kaupassa jos lapset mukana. Toinen jatkaa sitten ostokset loppuun. Ei meillä muistaakseni ole käynyt noin kuin pari kertaa, lähinnä kuopuksen kanssa.

 

kai se on niin päivänselvä asia, että vinkumalla ei ole koskan mitään saanut.

 

meillä on myös jääräpää, mutta silti on oppinut että kiukuttelulla ei voita mitään muuta kuin häviön kuitenkin.

Eli teilläkin on vinguttu ja opittu? lienee sitte vika vanhemmissa kun on ylipäätään vinguttu? Teillä on jäärä jo oppinu, meillä opettelee edelleen. Ei se oo saanu sillälailla ja silti jaksaa kokeilla.

 

Teillä on jäärä jo oppinu, meillä opettelee edelleen. Ei se oo saanu sillälailla ja silti jaksaa kokeilla.

Lainaus ei näköjään toimi ainakaan minulla. Näköjään olen sentään yhtäkkiä kirjautuneena tälle palstalle, äsken ei sekään onnistunut.

Minä sanoisin, että on jääräpäisyyttä ja Jääräpäisyyttä. Jälkimmäinen on tosijäärä, joka ei opi ikinä, koska ei vain halua. Kaikesta johdonmukaisuudesta huolimatta. Meiltä löytyy sellainen.

 

Sanon kerran ettei nyt ole karkkipäivä tai kotona on jo leluja. Kerron mitä ollaan ostamassa ja jatketaan ostoksia. Lapsellani ei ole tapana jäädä vinkumaan karkkien perään.

Joskus sit voidaankin ostaa jotain kivaa eikä se romuta meidän arkea tai seuraavia kauppareissuja.

 

Sanon että ei osteta. Sitten en kiinnitä lapseen mitään huomiota.

 

Vinkuminen on loppunut, kun teimme muutamia koulutusreissuja kauppaan. Koko perhe yhdessä somasti ja idyllisesti siis Prismaan ruokaostoksille. Jos ja kun alkoi narina, joka yltyi vinkunaksi ja sitten huudoksi, vietiin huutaja ulos varoituksen jälkeen. Huutaja ei päässyt enää kauppaan takaisin, vaikka kirkui ja vakuutti kaikein tavoin "olevansa nyt kiltti".

Hyvin käyttäytyneet palkittiin suureellisesti kiitellen ja ylistäen vaikka jäätelöllä. Ja vinkuja muisti tämän seuraavalla kauppareissulla vallan hyvin.

Sellainen ohjaava kasvatus ei onnistu neljän kanssa oiken kehuttavasti. Kaikki haluaa hakea sen sinappipullon, vaikka on Mintun vuoro ja kaikki haluaa valita leipäpussin ja kun ohjaat Kallea kiinnittämään tarraa omenapussiin, Paavo ottaa ritolat ja häipyy Einon pudotellessa pottuja lattialle. Porukka siis ikäänkuin leviää kuin paska tuuleen.

Mieluummin opetin pikkasen tanakammin , että kaupassa ei huudeta, ollaan hiljaa ja nätisti. Ohjaava kasvatus on sitten loistava juttu, kun on yhden tai kahden kanssa kaupassa.

 

Lapsi ei yleensä kaupassa vielä ruinaa, mutta viimeksi veti pultit, kun ei saatu autokärryjä kun joku nojaili niihin. Olisi halunnut tavalliset mutta ei istua niissä vaan työntää, mikä on katastrofi jos yrittä oikeasti katsoa kaupassa jotain.
Lapsi veti kädestä ja rimpuili. Aika yritin selittää että ei päästä takaisin porteista. Sitten sanoin että jos ulina ei lopu niin ei tarvitse minussa roikkua, irrottauduin ja lähdin kävelemään toiseen hyllyvälliin. Lapsi hölmistyi, hiljeni ja kipitti kohta perässä. Otin syliin hetkeksi ja loppu kauppareissu meni ihan ok.
Joskus on tullut itkupotkuraivarit kaupassa jostain turhasta ja silloin olen ottanut kersan kainaloon ja kantanut autoon. Kauppaan on menty sitten toiste.

Yleensä kiellän, varoitan ja toimin. En odota että lapsi olisi 5min kiltisti hiljaa jos tutkin jotain, yritän ottaa lapsen mukaan esim keskustelemaan jostain vaatteesta.

 

En tiedä mitä tekisin, kun omani ei vingu. En edes oikeastaan tiedä miten olen saanut sen opetettua olemaan vinkumatta, kun siitä on sen verran jo aikaa. Kysyy saako ja kun sanon ettei osteta se uskotaan.

 

Ei oo vinguttu.

Kun nuo oli pieniä, niin ennen kauppaan menoa käytiin läpi sen kauppareissun säännöt. Että ostetaanko esim. tikkari tai pillimehu, vaiko ei. Kaupassa saivat työntää pikkukärryjä, auttaa ostosten laittamisessa kärryyn, painaa vaa'an nappia kun punnittiin hedelmiä, päättää ostetaanko sämpylöitä vai paahtoleipää, yms. Pieniä juttuja, jotka loivat lapsille sen vaikutelman, että he ovat päätöksenteossa mukana.

Tottahan toki aina saa kysyä, että otetaanko keksejä, sipsejä, jätskiä, tms. Mutta "ei tällä kertaa" on aina kelvannut vastaukseksi, yleensä ilman "miksei?"-kysymystä, eikä yksikään kauppareissu kummankaan isomman lapsen kanssa kuluneiden vuosien aikana ole ollut kitinää, rutinaa ja raivareita täynnä.

Ihan kotioloissakin homma toimii niin, etten turhaa rutinaa kuuntele. Kitisemällä ei saa mitään. Kerran pari sanon nätisti jos turhasta märistään, kolmannella kerralla totean jo että riittää. Suu kiinni. Tottakai lapselle voi ja mun mielestä jopa kuuluukin sanoa, että ole hiljaa, jos on turhasta kitinästä kyse ja kitinä jatkuu vaan.

 

Puhuimme tässä juuri yhtenä päivänä mieheni kanssa että olisi oikeastaan aika fiksua jos kaupat laittaisivat lelu- ja karkkihyllyt ihan siihen kassojen lähelle. Voisi sanoa kakaralle että jos olet sievästi koko ostosreissun niin ostetaan sitten jotain kivaa kun ollaan lähdössä pois.

Mutta nythän kaupoissa on nuo lapsia kiinnostavat jutut tulo-ovella tyrkyllä, siitä kun pääsee ohi (satanen lasissa, tietty !) niin ei sitä viitsi sitten enää lupailla paluuta takaisin onnistuneen kauppareissun pakinnoksi.

Meidän esikoisemme ei koskaan vinkunut kaupassa mitään mutta kuopus, nyt alle 2 v, ei millään meinannut tässä taannoin uskoa että kärryyn nostamani leluauto EI ole oma ja leikittävä ennenkuin on päästy kassan ohi ja auto on maksettu.

Minulla on se periaate että tavarat ostoskärryssä eivät ole vielä omia, ne on vasta varattu meille ja maksutapahtuma tekee niistä sitten omia.

 

[QUOTE="maalaisäiti";27015169]Puhuimme tässä juuri yhtenä päivänä mieheni kanssa että olisi oikeastaan aika fiksua jos kaupat laittaisivat lelu- ja karkkihyllyt ihan siihen kassojen lähelle. Voisi sanoa kakaralle että jos olet sievästi koko ostosreissun niin ostetaan sitten jotain kivaa kun ollaan lähdössä pois.

Mutta nythän kaupoissa on nuo lapsia kiinnostavat jutut tulo-ovella tyrkyllä, siitä kun pääsee ohi (satanen lasissa, tietty !) niin ei sitä viitsi sitten enää lupailla paluuta takaisin onnistuneen kauppareissun pakinnoksi.

[/QUOTE]
Ei täällä kyllä oo, kovinkaan monessa kaupassa ainakaan.

 

Yleensä sovitaan ennen kauppaan menoa mitä ostetaan tai se ettei nyt osteta mitään.
Sanon vain että nyt en osta ja jatkan eteenpäin. Lapset tietää että ihan turha vinkua. Joten yleensä vain kysyvät kerran pari.
En huomioi jos lapsi vinkuu. Siinä vaiheessa jos alkaa olla muille häiriöksi tulee uhkaus että lähdetään autoon jos ei meteli lopu. Ja sit oikeasti lähdetään jos lapsi ei rauhoitu. En kyllä muista että olis kertaakaan tarvinut kaupasta kesken lähteä.
T. kuuden äiti

 

Meillä on kyllä joskus kannettu ulos itku-potku-raivarit saanut uhmaikäinen. Mutta periksi en ole antanut, eikä ne kovin montaa kertaa ole viittiny sitä tehdäkään. Mutta kyllä meidän yhden lapsen kanssa saa lähes joka kauppareissulla keskustella, että miksi ei saa kaikkea, mitä haluaa. Hänen kanssaan en viitsi edes kauppaan mennä, paitsi silloin, kun on luvattu, että ostetaan jotain. Mutta inttämällä ei meillä saa mitään! Pojat tuntuu uskovan paremmin, kun tytöt. Ainakin meillä! Joskus yksi lapsista saattaa mököttää koko kauppareissun, mutta sille ei voi mitään. Aina vaan ei saa, sitä mitä tahtoo!