Miksi jotkut saavat onnea ja toiset eivät?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja kokemus
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Mulle onni on - niin kliseistä kuin se onkin -pieniä hetkiä. Aina sitä ei juuri sillä hetkellä edes tajua. Mutta kun on paha olla ja huono hetki - muistelen jotain pientä menneessä ja löydän sen onnen sieltä. Miten ihanalta voi lauantai illan yhteinen saunahetkikin tuntua oman miehen ja lasten kanssa? Oikeasti. arkinen perus juttu ja niin ihana. Tai että saa käpertyä miehen kainaloon katsomaan b-luokan leffaa?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;26997196:
Totta. Lisäksi ne ihmiset, jotka jotain asiaa toivoessaan tai halutessaan ensimmäisenä miettivät kaikki esteet, mitä toiveen toteuttamiselle on. "Haluaisin, mutta en voi, koska...." sen sijaan, että miettisivät, mitä heidän pitäisi tehdä sen toiveensa toteuttaakseen.

Mä taas mietin niin, että mitä esteitä voi olla ja miten mä poistan ne esteet jos niitä on. :D Tälläänen tilanne on ny yhden koulutusjutun kans, mutta asia selviää tarkemmin vasta syyskuun loppupuolella, että voinko sitä koulutusta tehdä samalla ku opiskelen hoitoalaa päiväopiskeluna.
 
Mä taas mietin niin, että mitä esteitä voi olla ja miten mä poistan ne esteet jos niitä on. :D Tälläänen tilanne on ny yhden koulutusjutun kans, mutta asia selviää tarkemmin vasta syyskuun loppupuolella, että voinko sitä koulutusta tehdä samalla ku opiskelen hoitoalaa päiväopiskeluna.
Jeps, tuo on kuitenkin just sen miettimistä, mitä pitäisi tehdä (raivata esteet), jotta saisi toiveensa toteutettua.
 
  • Tykkää
Reactions: Scarlett O Harava
...mun mielestä jokaiselle on tyrkyllä sitä onnea...se, että huomaako sen onnen, osaako sitä arvostaa ja vaalia, se taas riippuu niin sen ihmisen omista kokemuksista, siitä eletystä elämästä. Harmillisen usein silmät aukeavat vasta silloin, kun on sen onnen menettänyt...ja toisaalta, siinä vastoinkäymisten syövereissäkin sitä huomaa, kuinka paljon onnea, onnekkuutta ja onnellisuutta onkaan ollut ja on yhä edessä.

Pienet asiat, pienet hetket...niistä kasvaa ajan myötä kuitenkin se iso onni :).
 
Minut on raiskattu nuorena --> Selvisin terapian kautta ja jatkoin kouluja ja elämää lähes normaalina nuorena.
Erosin kipeästi ensi rakkaastani vuosien liiton jälkeen --> selvisin ja nyt minulla on entistä parempi suhde nykyisen mieheni kanssa. Osaan arvostaa tätä suhdetta.
Akateeminen koulutus oli takkuinen tie minulle --> valmistuin ja sain työn josta pidän kovasti.
Olen luonteeltani syrjäänvetäytyvä ja ystäviin yhteydenpito on ahdistavaa, vaikka heistä pidänkin --> Olen ottanut niskasta kiinni itseäni ja soitan/tapaan ystäviä säännöllisesti. Nautin tapaamisista.

Elämääni on sattunut epäonnea, mutta onni ei ole ollut sattumaa. Olen kyllä taistellut onnen aivan itse. Toimisiko sinullekin?
 
  • Tykkää
Reactions: Jehnny Tightlips
Mulle onni on - niin kliseistä kuin se onkin -pieniä hetkiä. Aina sitä ei juuri sillä hetkellä edes tajua. Mutta kun on paha olla ja huono hetki - muistelen jotain pientä menneessä ja löydän sen onnen sieltä. Miten ihanalta voi lauantai illan yhteinen saunahetkikin tuntua oman miehen ja lasten kanssa? Oikeasti. arkinen perus juttu ja niin ihana. Tai että saa käpertyä miehen kainaloon katsomaan b-luokan leffaa?

Mulle tuleva onni on sitä, että pian saan tilata Novitalta lisää villalankoja ku tiän koska mulla on tilipäivä. Ja varsinki ku saan tilata lankaa yhtä ihanaa neuletta varte joka tulee likalle!
 
Mulle tuleva onni on sitä, että pian saan tilata Novitalta lisää villalankoja ku tiän koska mulla on tilipäivä. Ja varsinki ku saan tilata lankaa yhtä ihanaa neuletta varte joka tulee likalle!
Mä äsken mietin, että just sillä hetkellä mun onneni oli sylissäni kehräävä kissa ja se, että ei ole kiire minnekään. Useimmiten onnea tuo se, että on asioita, joita odottaa. Niinkuin sulla nyt noi langat :) Mulla ens viikonloppu, kun menen esikoisen kanssa kirpparille ja sen jälkeen yhden ystävän kanssa syömään. Sunnuntaina menen esikoisen luokse pelaamaan roolipeliä. En ole ikinä pelannut, joten odotan kokemusta innokkaana.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;26997282:
Mä äsken mietin, että just sillä hetkellä mun onneni oli sylissäni kehräävä kissa ja se, että ei ole kiire minnekään. Useimmiten onnea tuo se, että on asioita, joita odottaa. Niinkuin sulla nyt noi langat :) Mulla ens viikonloppu, kun menen esikoisen kanssa kirpparille ja sen jälkeen yhden ystävän kanssa syömään. Sunnuntaina menen esikoisen luokse pelaamaan roolipeliä. En ole ikinä pelannut, joten odotan kokemusta innokkaana.

Just tuos kattelin kalenteria, että mä voisin sen tilauksen tehdä vaikka tänään niin ehtii tulla rahaa aijoos eikä posti lähetä pakettia takaasi. :D Sitte ku osaas hillitä ittensä ettei tilaa liikaa. Mutta mä voin puolustautua sillä, että mä myyn sukkia yms. niin saan osan rahasta takaasi. :D
 
Onko sulla ap mitään intohimoa? Jotain harrastusta, mistä et tunne ikinä saavasi kylliksesi? Esim lukeminen, jokin liikuntalaji, käsityöt tms? Mitään, mihin olisit nk hurahtanut?
 
Mulla on ollu vastoonkäymisiä tarpeeksi yhdelle elämälle ja uskon, että ei ne tähän oo loppunu. Oon sairastanu kahdesti syövän ja hoidot on aiheuttanu vahinkoa mun elimistös monella tapaa mm. kilpirauhasen vajaatoiminta ja kuolio reisiluun pääs. Ero lapsen isästä ja muutenki menny rakkauselämä välillä päin persettä. Usko rehellisiin miehiin ja toimivaan parisuhteeseen on menny. Toista lasta tuskin tulee. Yks kusipää päätti syyskuus -08 tappaa ihmisiä meidän koululla ja vaikka en nähny enkä kuullu mitää niin ikuuset henkiset arvet tuo jätti. Taitaa joku muistisairaus olla ainoa joka vie tuon päivän ja seuraavien päivien tunteet ja tapahtumat mielestä.

Mutta toisaalta... mulla on rakastavat ja tukevat vanhemmat. Kaksi ihanaa sisarusta. Osa-aikaanen työpaikka alalla josta pidän. Entisellä koululla jaksettiin nousta ylös kaikesta huolimatta ja ketää ei jätetty yksin sen surun kans. Opiskelen alalle josta pidän. Kavereita jotka tukee ja ovat vain olemas. Ja ennen kaikkea mulla on 8v. tyttö. :heart:

Ehkä elämä ei olisi niin kamalaa, jos muuttaisit asennettasi :) Ehkä löytäisit kivan miehen jos et olisi noin vittumainen ja negatiivinen ihminen, joka tuntuu olevan aina kitisemässä jostain.
 
Meidän elämä kulkee niin että aina jos elämään tulee joku valon pilkahdus niin se viedään pois, kun asiat alkaa välittömästi päin vittua, niin ei siinä jaksa kovin onnellinen olla. Esimerkiksi mies sai pitkän taistelun jälkeen opiskelupaikan, 1kk kerkesi opiskella niin sillä murtui jalka 10vk kipsi ja 3kk sairaslomaa eli se siitä opiskelusta sitten. Näitä samanlaisia esimerkkejä on tuhansia, ei siinä paljon omat teot/tekemättä jättämiset paljon vaikuta.
 
[QUOTE="vieras";26997245]Minut on raiskattu nuorena --> Selvisin terapian kautta ja jatkoin kouluja ja elämää lähes normaalina nuorena.
Erosin kipeästi ensi rakkaastani vuosien liiton jälkeen --> selvisin ja nyt minulla on entistä parempi suhde nykyisen mieheni kanssa. Osaan arvostaa tätä suhdetta.
Akateeminen koulutus oli takkuinen tie minulle --> valmistuin ja sain työn josta pidän kovasti.
Olen luonteeltani syrjäänvetäytyvä ja ystäviin yhteydenpito on ahdistavaa, vaikka heistä pidänkin --> Olen ottanut niskasta kiinni itseäni ja soitan/tapaan ystäviä säännöllisesti. Nautin tapaamisista.

Elämääni on sattunut epäonnea, mutta onni ei ole ollut sattumaa. Olen kyllä taistellut onnen aivan itse. Toimisiko sinullekin?[/QUOTE]

Oliko sinulla ensi rakkautesi kanssa lapsia? Mikä teidät erotti? Entä miten kauan hait yliopistoon?
Miten otit itseäsi niskasta kiinni ystävien tapaamisessa?

t: sellainen joka koulukiusattu ollut ja otti ekan miehen jonka kanssa olen ja lapsia. Ammatissa josta en nauti ja saan huonoa palkkaa. Kropassa josta en nauti mutta nautinto ruuasta vie välillä voiton.
Mietin miten itse saavuttaisin tässä kilpailumaailmassa sen oman onneni?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;26997377:
Onko sulla ap mitään intohimoa? Jotain harrastusta, mistä et tunne ikinä saavasi kylliksesi? Esim lukeminen, jokin liikuntalaji, käsityöt tms? Mitään, mihin olisit nk hurahtanut?

Tästä tuli mieleen. Lukeminen. :heart: Just ny on menos Simo Rallin Uurna-kirja ja kirjas on nimikirjootus! Simo Ralli on siis Elonkerjuun kitaristi.

Arvaa oonko mä aina kirjaston poistomyyyntipäivinä ostamas kirjoja...
 
  • Tykkää
Reactions: Anatolia
[QUOTE="vieras";26997410]Ehkä elämä ei olisi niin kamalaa, jos muuttaisit asennettasi :) Ehkä löytäisit kivan miehen jos et olisi noin vittumainen ja negatiivinen ihminen, joka tuntuu olevan aina kitisemässä jostain.[/QUOTE]

Sulla taisi mennä ohitte mun ekan viestin toinen kappale. :whistle: Onko mun pakko haluta joku mies tähän? :O
 
Voiko kyynisyys ja ikuinen "kyllä se siitä vielä vituiksi menee"-asenne olla synnynnäistä? Vai olisko mun vanhemmat kuitenkin jotenkin sössineet mun kanssa. Vai mitä on käyny et musta on tullu tällainen pessimisti joka ei usko onneen. tai en osaa sitä nähdä. Tai en uskalla sitä tuntea. Tuntuu että puuttuu aina jotain joka estää onnentunteen. Riippumatta siitä mitä saan tai teen, en ole onnellinen vaan totean jälleen kerran että ei tämä ja tuo juttu ollutkaan just SE juttu joka puuttui. Niin, ehkä onnellisuus on asennekysymys ja mulla on sen suhteen ongelma. Vaan mitäs sit pitäs tehdä??????
 
[QUOTE="vieras";26997341]Jokainen on oman onnensa seppä. Kaikilla ei henkinen kapasiteetti riitä vaan jäävät alisuorittajiksi.[/QUOTE]


Siis huh huh.. Kova on kommettisi.. : "Kaikilla ei henkinen kapasiteetti riitä vaan jäävät alisuorittajiksi"


Tämä kommentti edustaa jotain niin kylmää ja kovaa arvomaailmaa, johon en halua enempää edes tutustua.
 
Oliko sinulla ensi rakkautesi kanssa lapsia? Mikä teidät erotti? Entä miten kauan hait yliopistoon?
Miten otit itseäsi niskasta kiinni ystävien tapaamisessa?

t: sellainen joka koulukiusattu ollut ja otti ekan miehen jonka kanssa olen ja lapsia. Ammatissa josta en nauti ja saan huonoa palkkaa. Kropassa josta en nauti mutta nautinto ruuasta vie välillä voiton.
Mietin miten itse saavuttaisin tässä kilpailumaailmassa sen oman onneni?

Ei onneksi ollut lapsia. Varmasti eron syynä oli erilleen kasvaminen ja eri tavoitteet. Minä kiinnostuin enemmän perheen perustamisesta, kun miehestä se oli aivan liian aikaista. Mies halusi mahdollisimman pitkän ja huolettoman nuoruuden jatkuvan. Kumpikaan ei suostunut tinkimään näkemyksestään. Erossa ei suurta draamaa, mutta kipeää se teki.

Yliopistoon hain ihan pääsykokeella vuosi lukion jälkeen. Lukio meni keskinkertaisesti, mutta pääsykokeisiin sain luettua kovalla tarmolla. En pidä itseäni hirveän "luonnostaan lahjakkaana".Tentit ei menneet todellakaan eka kerrasta läpi, mutta sitten pääpystyssä uusintaa kohti. Luovuttaa ei saa.

Ystävien kanssa menettelin niin, että kerroin heille vierastavani soittamista ja tapaamisten sopimista. Facebookin myötä kirjoitan kaikille kerran viikossa rutiininomaisesti. Kerron kuulumiset ja kysyn seuraavasta tapaamisesta. Rytmitettynä tähän tottuu ja homma sujuu helpommin.

Tiedätkö mikä onnesi on? Kun tiedät niin mieti keinoja kuinka sen voisi saavuttaa :)
 
Jos lapselle annetaan riittävän hyvät lähtökohdat kotoa, osaa hän tehdä elämässään enemmän ns. oikeita ratkaisuja, jotka vievät hänen elämäänsä aina eteenpäin ja vakauttaa sitä koko ajan. Vähän niinkuin rakentaa palikoista tornia.

Mikäli lähtökohdat on huonot, niin usein menee valtavasti energiaa ja vuosiakin pelkästään siihen että yrittää löytää itsensä ja oppia pitämään itseään arvokkaana. Jos on lyöty (vaikka "vaan" henkisestikin), niin tekee usein vääriä valintoja koska ei usko ansaitsevansa muuta.

Jos ns. hyvän perheen kasvatti (enkä puhu nyt rahasta) kokee epäonnistumisia, on hänellä usein hyvät tukijoukot auttamassa selviytymään niistä, eikä yhden palikan kaatuminen kaada koko maailmaa. Huonoista lähtökohdista lähteneen maaliman se saattaa kaatakin, kun niitä palikoita ei ole montaa pystyyn saanutkaan.

Eli oma pointtini on, että kyllä toisilla vaan on lähtökohtaisesti helpompaa. Kaikille tulee vastoinkäymisiä, mutta se, mikä on oma henkinen vahvuus, ja mitkä ovat lähtökohdat määräävät pitkälle sen, miten hyvin niitä vastoinkäymisiä pystyy ottamaan vastaan, ja minkälaiset kyvyt on selvitä niistä ja sen, miten hyvin pystyy omia palikoitaan rakentamaan. Sitten on niitä erityisen vahvoja ihmisiä jotka todella huonoista lähtökohdista huolimatta onnistuvat muuttamaan "ennalta määrättyä kohtaloaan".

Mutta onnellinen elämänasenne on kyllä opeteltavissa, helppoa se ei aina ole.
 
Viimeksi muokannut ylläpidon jäsen:
Voiko kyynisyys ja ikuinen "kyllä se siitä vielä vituiksi menee"-asenne olla synnynnäistä? Vai olisko mun vanhemmat kuitenkin jotenkin sössineet mun kanssa. Vai mitä on käyny et musta on tullu tällainen pessimisti joka ei usko onneen. tai en osaa sitä nähdä. Tai en uskalla sitä tuntea. Tuntuu että puuttuu aina jotain joka estää onnentunteen. Riippumatta siitä mitä saan tai teen, en ole onnellinen vaan totean jälleen kerran että ei tämä ja tuo juttu ollutkaan just SE juttu joka puuttui. Niin, ehkä onnellisuus on asennekysymys ja mulla on sen suhteen ongelma. Vaan mitäs sit pitäs tehdä??????
En usko, että on synnynnäistä. Kun katsoo ketä tahansa 3-vuotiasta, niin he osaavat iloita monista asioista - isoista ja pienistä - ja uskovat kybällä omiin mahdollisuuksiinsa. Jossain vaiheessa joillakin ihmisillä tämä taito katoaa. Uskoisin, että paljon on vaikutusta sillä, miten vanhemmat ja lapselle muut tärkeät aikuiset suhtautuvat epäonnistumisiin. Kannustetaanko yrittämään uudestaan ja uudestaan vai todetaanko, että ei tuostaKAAN taas mitään tule. Taito iloita ja uskoa omiin mahdollisuuksiinsa on onneksi asia, jonka voi oppia uudestaan. Ekalla sivulla mainittiin pari kirjaa, jotka minäkin olen lukenut ja joista voi saada vinkkejä omien asenteidensa muuttamiseen.
 
  • Tykkää
Reactions: FreezeCat
Tuskin sitä kovin onnelliseksi tulee, jos hokee itselleen olevansa kiusattu, petetty epäonnistuja.
Kaikille sattuu joskus joitain vähemmän kivaa ja silloin pitää vähän pottuuntua ja muistaa, että sekin on vain tilapäistä- samalla kun laatii suunnitelma B:tä.
 
  • Tykkää
Reactions: Anatolia
Tuli vielä mieleeni, että ihmiset käsittävät onnen ja onnellisuuden eri tavoin. Joillekin ne ovat sitä hypeä, jota tuntee esim vastarakastuneena. Suurimmalla osalla, jotka mieltävät elämänsä ja itsensä onnelliseksi, kyse on kuitenkin ihan muusta. Heillä kyse on tyytyväisyydestä siihen, mitä heillä on, pienistä arjen ilonaiheista ja omista sekä läheisten onnistumisista. Mitä enemmän on joutunut ponnistelemaan onnistuakseen, sitä onnellisemmaksi siitä tulee. Niitä hypen tunteitakin on välillä, mutta huomattavasti vähemmän kuin arjen onnellisuutta.
 
Voiko kyynisyys ja ikuinen "kyllä se siitä vielä vituiksi menee"-asenne olla synnynnäistä? Vai olisko mun vanhemmat kuitenkin jotenkin sössineet mun kanssa. Vai mitä on käyny et musta on tullu tällainen pessimisti joka ei usko onneen. tai en osaa sitä nähdä. Tai en uskalla sitä tuntea. Tuntuu että puuttuu aina jotain joka estää onnentunteen. Riippumatta siitä mitä saan tai teen, en ole onnellinen vaan totean jälleen kerran että ei tämä ja tuo juttu ollutkaan just SE juttu joka puuttui. Niin, ehkä onnellisuus on asennekysymys ja mulla on sen suhteen ongelma. Vaan mitäs sit pitäs tehdä??????

:hug:....

Mä en pysty uskomaan sitä, että kyynisyys ja se pessimistisyys olisi sisäänkirjoitettuna meissä. Siihen tarvitaan se lähiympäristön suhtautuminen suhteessa koettuun hetkeen. Että miten muut näkevät tilanteen ja miten he joko vahvistavat sitä mahdollisen pettymyksen määrää tai miten he kannattelevat sitä onnea, ovat aidosti mukana myötäelämässä ja kannustamassa, tukemassa.

Toki jatkuva vastoinkäymisten sarja syventää vain sitä kyynistä asennetta ja synkkämielisyyttä. Mutta silloin kannattais pysähtyä ajan kanssa miettimään, että mikä sitten ihan oikeasti on onnea, onnellisuutta itselleen? Mitä siihen tarvitaan? Milloin tuntee itsensä onnelliseksi? Ja mitä voi tehdä, jotta siitä pystyy aidosti nauttimaan?

Sen onnen eteen joutuu tekemään töitä. Mitään ei ilmaiseksi saa. Mutta pitemmän päälle se on kannattavaa.
 
Mä kyllä ihmettelen tuon yhden harmaan kommenttia, että mun elämä on kurjaa, oon niin negatiivinen yms.

Siis miks mä en koe elämääni noin. Mä tykkään mun elämästä vaikka toki rahatilanne vois olla parempi, mutta näillä mennään mitä on. En mä silti onneton oo enkä mä oo negatiivinen ihminen joka hemmetin asias. Mähän tuos mun ekas viestis kirjootin niistä asioosta joita pidän omas elämäs hyvinä asioona, siis vastapainona sille mitä oon käyny läpitte vastoonkäymisten suhteen.

Ja sitäki ihmettelen, että miks siihen onnellisuuteen tarvitaan mies. Mä oon onnellinen, että saan olla oma itteni eikä kukaa kusipää vie mun aikaa ja tilaa.
 
Voiko kyynisyys ja ikuinen "kyllä se siitä vielä vituiksi menee"-asenne olla synnynnäistä? Vai olisko mun vanhemmat kuitenkin jotenkin sössineet mun kanssa. Vai mitä on käyny et musta on tullu tällainen pessimisti joka ei usko onneen. tai en osaa sitä nähdä. Tai en uskalla sitä tuntea. Tuntuu että puuttuu aina jotain joka estää onnentunteen. Riippumatta siitä mitä saan tai teen, en ole onnellinen vaan totean jälleen kerran että ei tämä ja tuo juttu ollutkaan just SE juttu joka puuttui. Niin, ehkä onnellisuus on asennekysymys ja mulla on sen suhteen ongelma. Vaan mitäs sit pitäs tehdä??????

Vähän samat ajatukset täällä. Vaikkei mitään erityisen vituiksi menekään, ei vain osaa asennoitua silleen onnellisesti. Hetkeksi jostain voi innostua ja piristyä eikä jaksa harmistua vastoinkäymisistä, mutta se menee äkkiä ohi ja on tosi vaikeaa jatkuvasti ajatella, että "ai niin nythän piti ajatella positiivisesti, niin kyllä se taas siitä". Ei vain aivot käänny sellaiseen asentoon.
 

Yhteistyössä