Toggle sidebar

Miksi synnytykset on niin vaikeita?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja onko pielessä
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
[QUOTE="vieras";26848280]Asenne vaikuttaa, mutta ei ratkaise mitään. Minulla oli hyvä asenne, erittäin luottavainen ja rento olo synnyttämään mennessä. Naureskelin autossa, että me mennään kaksin tässä viimestä kertaa, nautitaan nyt, kun kukaan ei kilju takapenkillä yms... Sairaalassa luotin ja päätin vain mennä tunteella ja heittäytyä mukaan. En miettinyt asentoja, kipuja tai niiden lievitystä, halusin vain saada vauvan.

En tiennyt saavani maailman kusipäisintä kätilöä, kolmea epilepsiakohtausta, pitkää ja uuvuttavaa avautumista, 1,5 tunnin ponnistamista, elvytystä ja hätäsektiota. Olin viikon ihan kuutamolla ja toivuin lopulta kuukaudessa. Sain alapään tohjoksi, pitkän hätäsektioarven, kipeän ja purrun kielen, hirveät traumat ja pelon. Mutta sain ihanan vauvan.

Sen jälkeen meidän kaikki lapset on syntyneet sektiolla suunnitellusti.[/QUOTE]

kuspään?
 
Itselläni takana kaksi synnytystä. Ensimmäinen pitkä (21 h). Sen jälkeen ei jäänyt kammoa. Toinen lyhyempi ja helpompi, mutta paikat repesivät todella pahasti. Eikä korjaus ollut onnistunut. Joten... ei synnytyksiä enää, kiitos.
 
Mullakin on kaksi synnytystä takana, ja molemmat ovat olleet - no jos ei nyt suoranaisesti miellyttäviä - niin kuitenkin hyviä kokemuksia, joista on näihin päiviin saakka säilynyt hyvä mieli ja positiivinen asenne alatiesynnytyksiä kohtaan.

Esikoinen oli nelikiloinen, mutta hyvin mahtui lantiosta tulemaan. Syntyi alle viidessä tunnissa, epiduraalin ja oksitosiinin avustuksella. Epiduraalin johdosta tunsin supistukset pieninä puristuksina pakarassa, ja varsinainen kipu tuli vasta ponnistusvaiheessa. Mulla oli - Luojan kiitos - mukavat kätilöt, heitä oli kaksi siinä minua avustamassa, ja mukava opiskelija tukihenkilönä. En joutunut olemaan yksinäni, vaan tosiaan siinä oli oikeastaan joka hetki joku kanssani, ja luulen, että tämäkin teki kokemuksesta miellyttävämmän. Asenteeni oli avoin. Tosin luulin, että synnytys kestää toista vuorokautta ja on ihan hiivatin kipeä...

Toinen synnytys oli ohi alle kolmessa tunnissa, 4,5 kiloinen vauvelihan se sieltä syntyi. Ilman lääkkeellisiä kivunlievityksiä meni, ja munkin vauva oli avosuisessa tarjonnassa, olkapäät kuulemma vielä jotenkin jännässä asennossa missä ne ei yleensä ole. No, vauva mahtui taas kerran hyvin lantiosta, ja vaikka kivunlievitykseni koostuikin ensin lämpimästä suihkusta ja sen jälkeen kuumista kauratyynyistä, niin eipä se tahtia haitannut ollenkaan, mä en itse asiassa ollut juuri pahoja kuukautiskipuja kipeämpi.

Koen, että tää jälkimmäinen oli edellistä miellyttävämpi synnytys, jos siis tuota adjektiivia voi tässä yhteydessä käyttää. En tiedä, mistä se johtuu. Kenties siitä, että olin toista kertaa asialla lyhyen ajan sisällä, eikä homma ollut minulle enää niin vierasta ja uutta. Kenties siitä, että ekastakin jäi niin hyvä mieli; pystyi asennoitumaan myös tähän positiivisesti ja luottavaisesti. Kenties mukavasta kätilöstä. Kenties siitä, että mulla kävi hyvä tuuri senkin suhteen, että olin sillä hetkellä ainoa synnyttäjä ja että kätilö pystyi olemaan koko ajan samassa huoneessa kanssani. Kenties kipukynnyksestä, en tiedä.

Itse toivoin tän jälkimmäisen kohdalla, että olisi käynnistetty la:n tienoilla. Ison koon vuoksi. Eihän sitä tietenkään käynnistetty, sanottiin vain että kyllä se mahtuu tulemaan vaikka olisi edellistä isompikin, kun kerran ekakin niin hyvin mahtui. Pelotti kyllä hieman, vauvan puolesta, ja sen, miten pahasti mahdan revetä... Kaikki meni minun kohdallani hyvin, mutta toisenlaisiakin tapauksia on. Toivoisin, että kuitenkin oikeassa paikkaa osattaisiin kuunnella synnyttäjää. :)
 
Hyvä asenne on varmasti hyvä apu ja rentous on parempi vaihtoehto kuin hysteerinen pelko synnyttämään mennessä mutta ei se asenne todellakaan autuaaksi tee! Kyllä enemmän uskon nk. tuurin, minkälainen koko vauvalla suhteessa lantioon, minkälainen asento, minkälaiset supistukset, tehokkaat vai vain kipeät ym. ym. ym. Itsellä kokemus siitä että kahden päivän käynnistyksen jälkeen kohtu edelleen vain supisteli todella kipeästi mutta tehottomasti (lyhyitä supistuksia ja jotenkin sekavasti niin että jossain vaiheessa kohdusuu alkoi uudelleen mennä kiinni!) ja päädyttiin hätäsektioon. Ei siinä oma asenne auttanut yhtään. Alakautta olisin halunnut synnyttää ja kaikkeni tein että se olisi onnistunut.
 
Hmm. Mulla on varmaan mahtava asenne ;) Perustelen sillä, että vaikka synnytys oli yliaikaisuuden vuoksi käynnistetty, pitkä, kivulias ja loppui imukuppivetoon lapsen sydänäänten laskujen takia, mun mielestä se oli aika jees synnytys ja se mikä nyt näin jälkikäteen harmittaa, on, että kalvojen puhkaisun jälkeen piti maata kunnes lapsi laskeutui.

Epiduraalin sain, ja oli tosi hyvä. Luulen, etten olisi jaksanut ponnistaa ilman epiduraalin suomaa muutaman tunnin unta. Ja ennen epiduraalia käytin kaikkea synnytysjoogassa opittua, liikettä, äänenkäyttöä, meditointia. Mielestäni pärjäsin tosi hyvin ja aika pitkälle ilman puudutetta - mutta kun aloin oksentaa, totesin sen tarvitsevani.

Aluksi ajatukset olivat aika toisenlaiset, mutta ehkä aika kultaa muistot.. ;) Toisenkin kerran uskaltaisin koko homman tehdä!
 
itsellä kolmesta synnytyksestä kaksi ensimmäistä kokemuksina kivoja. Toinen suorastaan ihana, kolmas sen sijaan elämäni yksi hirveimmistä kun tunto palasi kesken sektion...Tuuripeliä!
 
mun kumpikaan synnytys ei oo menny oppikirjojen mukaan, ekassa tuli hätä kun lapsivesi ihan ruskeen vihreetä, imukuppia ei ehditty ottaa annettiin yks mahdollisuus ja jos ei tuu ulos ni hätäsektio, no yks kätilö oli alapäässä auttamassa vauvaa ulos ja toinen paino ihan täysiä mahasta vauvan pepun kohdalla ja työnsi vauvaa ulos (mies pyörtymispisteessä huoneen perällä) vauva ku saatiin ulos nostettiin jollekin pöydälle ja hirveesti siinä ihmisiä teki jotain (mulla tää ihan pimennossa et mitä siinä tapahtu, muistan vaan kun itkin ja kysyin koko ajan et onko vauva kunnossa eikä kukaan pitkään aikaan vastannu) lopulta kuulu rääkäsy ja sain hetkeks ihanan nyytin syliin ennenkun vietiin vielä jollekin toisellekin lastenlääkärille tarkastettavaks, tästä huolimatta ihan mieletön kokemus, jäi silti tosi hyvä olo ja positiivinen kokemus, kivunlievityksiä sain mut niistä ei ollu mitään apua.

toinen olikin sit vähän yli vuoden päästä, rennoin mielin menin ja synnytys oli paljon lyhyempi kun ensimmäinen, kesti 4 tuntia, kivut oli siedettäviä koko ajan, kalvot puhkastiin ni sain spinaalin ku tuli muutama järkky kipee supistus ja sit tunto lähti kokonaan, siinä sit odoteltiin tunti et alkais ponnistuttaa mut en tuntenu mitää ja ponnistusvaihe oli sen takia inhottava ku en tuntenu yhtään supistusta ni oli paljon vaikeempi ponnistaa. Synnytyksen jälkeen sit kohtua painellessa lensikin toinen istukka ulos (lisäistukka) ja siinä sit ultrailtiin ym vielä et mikä on, mut ei onneks sen pahempaa (oli siis aluks ollu kaksoset joista toinen tuli alkuraskaudessa ulos, mut tästä toisesta istukasta ei ollu mitään tietoo missään ultrissa ollu)

mut siis ihanat kokemukset ja kolmanne nkerran menisin jos vaan joskus vielä pääsis. Asenne vaikuttaa paljon mut on siinä tietty muutakin, aika paljon sekin mitä odottaa ja ajattelee etukäteen synnytyksestä.
 
Miksi synnytyksen pitäisi sitten olla jotenkin erityisen hieno ja ihana tapahtuma? Sehän on primitiivinen ja verinen, jotain täysin outoa ja vierasta nyypäivän naisille... Miksi ei vain voi olla onnellinen siitä, että hengissä selvittiin taas kerran siitäkin? Miksi pitää dramatisoida ja vatvoa niitä ikäviä kokemuksia ylettömästi?

Itselläni oli paperilla varsin vaikea synnytys: kesto yli 3vrk, kaksi päivää käynnistystä, imukuppi yms... Toisen raskauden aikana sitten neuvolassa jotenkin pidettiin itsestään selvänä, että tarvitsen jotain keskusteluapua asiassa ja sitä tyrkytettiin moneen otteeseen. Itse kuitenkin asennoiduin tulevaan synnytykseen vain niin, että "yleensä niistä on hengissä selvitty", enkä siltä muuta edes odottanut. Ja ihan mukavasti toinen kerta meni.
 
En lukenut aiempia enkä osaa vastata täysin, koska minun kokemukseni ovat olleet helppoja. Kätilö väitti että kipukynnykseni on harvinaisen korkea, mutta miksi minua heikottaa verikokeen otto ja ientaskujen mittaus saa ulvomaan? Niissä kontrolli on ulkopuolisen.

Uskallanko sanoa että asenne/turvalliset varhaiset hoivakokemukset? Tätä on kai aivan mahdoton todistaa, koska moni äiti on ainakin ihan yhtä vakaasti väittänyt menneensä saliin avoimin mielin ja silti oli yhtä tuskaa. Ja totta kai uskon heitä.

Entä lantio? Se on kuulema tilava.

Entä vauvat? Ovat asettautuneet hyvään tarjontaan hyvissä ajoin. Kuulema liikunta raskausaikana edesauttaa tätä. Mutta tässäkin käy toisilla toisin.

Perimä? Isoäitien ketjussa ei mitään ongelmia synnytyksissä. Erikoista taas on että minusta synnytys EI sattunut, vain uuvutti. Siis ei sattunut edes puudutteetta. Valokuvissa hymyilen kameralle.

Fyysinen kunto? Jumppaamista ja hiihtoa viimeisille viikoille, mutta onko tämä syy vai seuraus muista olosuhteista?

Ap pohti asian evolutiivista järjettömyyttä. Geenien kannalta on ihan sama inhoaako nainen synnytystä, jos hän kuitenkin sopivan ajan päästä, sattumoisin siinä parin vuoden kuluessa, pääsee asian yli sen verran, että huomaa taas tuijottavansa clear bluen viivoja. Jos ahdistus ei vie seksihaluja kokonaan, niin se riittää sille itsekkäälle geenipirulaiselle.

Sanoisin siis, että synnytys tekee kipeää koska kipu ei näytä liian paljon häiritsevän naisten seksuaali- tai lisääntymishaluja ja sen karsiutumiselle ei ole ollut evolutiivista painetta. Jos kipu aiheuttaisi yleisesti vaikkapa psykoosia ja vauvat jäisivät siksi heitteille, olisi valintapaine aivan toinen.

Naiset ovat niin sitkeitä, onneksi ja harmiksi :)
 
Alkuperäinen kirjoittaja Urseele:
Kätilö väitti että kipukynnykseni on harvinaisen korkea, mutta miksi minua heikottaa verikokeen otto ja ientaskujen mittaus saa ulvomaan? Niissä kontrolli on ulkopuolisen.
Click to expand...
Sama juttu mulla. Synnytyskipuja en ole kokenut kipuna ollenkaan, vaan tukalana olona, väsyttävinä, ja sellaisina että mulla itselläni kuitenkin on kontrolli. Mutta verikokeet, kanyylin laitto ja se kun suuhygienisti putsaa ientaskuja....eiiiii!
 
Puhut asiaa, ap! Itsellä takana kaksi erittäin raskasta, pitkää, vaikeaa ja lopulta vaarallistakin synnytystä -ja ihan vain siksi, että henkilökunta kieltäytyi kuuntelemasta ja uskomasta minua.

Edes ensimmäisen synnytyksen jälkeen, kun olin toisen raskauden aikana käynyt kahdesti TYKSissä petaamassa seuraavaa synnytystä inhimillisemmäksi (ja äidin ja lapsen terveyden ja turvallisuuden kannalta paremmaksi), eivät uskoneet ja toinen synnytys päättyi aivan samaan lopputulokseen: Taas kaivettiin lopulta imukuppia esiin... :(
 
Viimeksi muokattu:
Itselläni kaksi mahtavaa synnytystä takana. Paino molemmilla alle 3kg, vaikka oma paino noussu n 20kg raskauksilla. En ole mikään hirvittävän liikunnallinen ollut ennen raskauksia tai niiden aikanakaan. Ennemminkin päinvastoin. Palautuminen oli silti hyvä. Kivunlievityksenä pääasiassa lämpöä vatsalle ja suihkussa olo. Molemmissa sattui olemaan sama ihana kätilö.

Ekan kesto 4,5 tuntia ja ponnistusvaihdetta 0,5h. Voimakkaiden supistusten aikaan, kun tajunta meinasi kadota, kerjäsin epiduraalia. Sitä en (onnekseni) kerennyt saada. Tikkejä tuli ja alapää kipeänä. Asenteena antaa tulla mitä annetaan, kunhan hengissä selvitään, mutta mielellään luomu. Ja olikin vain ilokaasu ja panadol käytössä.
Supistusten aikana, kuten koko loppuraskaudessa supistellessa rentoutin itseni ja mieleni. Mikä mielestäni auttoi avautumista, tiedä sitten todellisuutta.

Toisen kesto oli 3,5h josta ponnistusvaihe 2minuuttia. Kivunlievityksenä panadol ja burana. Taas sama rentoutus supistusten aikana ja odotukset edellisen kaltaisesta nopeasta ja helposta synnytyksestä. Avautumisvaihe oli edelliseen verrattuna miellyttävä, supistuksia oli helpompi hallita ja sietää. Ne oli nopeita ja napakoita ja niiden välissä pystyi toimimaan täysin normaalisti. Ponnistusvaiheessa paineentuntu alkoikin pelottaa, mutta kun pääsi vauhtiin se olikin helppoa.

Synnyttäisin koska vain uudestaan, mutta lapsia en haluaisi enempää ;)

Kaverillani on todella matala kipukynnys ja melkein yhtä nopeita synnytyksiä on hänellä ollut. Itkenyt melkein koko synnytysten ajan... Helppohan minun on sanoa, mutta herkkis mikä herkkis.

Ja ei en todellakaan vähättele toisten kipua, jotenkin vaan hänen kohdallaan tulee olo, että pienestä valittaa. Tiedä sitten, koska me ollaan kaikki erillaisia.

Serkkuni taasen kestää isompaakin kipua ja synnytysten kestot on ollut aina 10 tunnin hujakoilla (4 lasta, yksi keskonen, 2 käynnistettyä). Siltikään hän ei ole sen koomin valitellut kovaa kipua tms. Hän on hiukan "boheemi", joten kauhistelee jos joutuisi sektioon. Tokikaan ei sitä kiellä lapsen ja oman terveyden vuoksi.

Meitä vain on monenlaisi, kuten kokemuksiakin.
 

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa