Alkuperäinen kirjoittaja ystävällinen mutta rajallinen?;26705355:
Mutta ovatko nämä muka huonoja syitä yhdessä pysymiseen?
Jokainen tietää ja päättää sen itse omalla kohdallaan. Jollekin voi silti olla mahdoton ajatus olla vastentahtoisesti parisuhteessa ihmisen kanssa yhteisten lasten ja asuntolainan takia. Otin aiemmin esimerkiksi pakkoavioliiton - moni pystyy ymmärtämään, miksi se tuntuu vaikealta, mahdottomalta ja vastenmieliseltä. Ihan yhtä lailla siltä voi tuntua sellaisen parisuhteen jatkaminen, jota ei oikeasti haluaisi jatkaa. Mutta, kuten sanottu, jokainen tekee itse ratkaisunsa.
Itse mietin kyllä sitäkin, miksi ihmeessä olisi jokin itseisarvo jatkaa yhdessäoloa, vaikka se ei toimi, ja vaikka ei enää haluaisi toisen kanssa olla? Mitä niin pyhää OIKEASTI on avioliitossa tai ydinperheessä, että ne menevät jopa ihmisten onnellisuuden ja hyvinvoinnin edelle?
Alkuperäinen kirjoittaja ystävällinen mutta rajallinen?;26705355:
Niin kauan kuin pariterapiaan ei nähdä minkään näköistä syytä (ellei kysymys ole jostain täydellisestä eroperusteesta kuten lapsen hyväksikäyttö, perheväkivalta, hoitamaton addiktio tms), niin sanoisin ennemminkin että suhteessa ollaan murjotusvaiheessa. Kiukutellaan sitä, että toinen ei pitänytkään lupaustaan ja rakastanut minua enemmän kuin kukaan, vaan esittelee ehtoja ja käy jarrutuslakkoon. Se raivovaihe on syytä käydä läpi, kuten myös se sietämisvaihe ja tottumisvaihe. Tuossa vaiheessa ollaan vielä käytännössä sokeita omille virheille ja jäynävastarinnalle.
Vasta kun aletaan nähdä asioita toisenkin näkökulmasta, voidaan uudelleen luoda se yhteys johon koko ajan olisi ollut edellytykset. Mutta itsekeskeisyyden kulttuuri hurraa tukena ja kuiskuttelee korvaan, että sinä ansaitset paljon parempaa. Millä ihmeen perusteella, kun ei ole tullut käyttäydyttyä lopulta juuri paremmin kuin puolisokaan? Ainoa oikeutus on se, että minuahan ei näin kohdella. Pelkkää uhoa.
Ihmiset ovat useimmiten täydellisen kykeneviä kommunikoimaan jopa muukalaisen kanssa. Jos omien kanssa kommunikaatio katkeaa, siellä on käsittelemättömiä kaunoja, jotka pitää ensin käsitellä tasapuolisesti, ennen kuin voi väittää että on tehty kaikkensa.
Mutta siis, jos ihminen ei halua enää olla kumppaninsa kanssa yhdessä, niin mitä siltä pariterapialta sitten haettaisiin - keinoja SIETÄÄ epämiellyttävä ja vastenmielinen tilanne? Aivopesua? Aikoinaan oli varmasti hyvät syyt, miksi alettiin olla yhdessä, mutta jos niitä syitä ei ole enää, niin eikö tuo silloin kuulosta siltä, kuin ajateltaisiin, että ihminen nyt voi olla suhteessa "ihan kenen tahansa kanssa". Kulttuurimme parisuhdekäsitys on jotain ihan muuta, joten miksi pitemmän suhteen jälkeen määritelmä muuttuisi?
Silloin, kun erotaan, on varsinkaan lapsiperheessä harvoin kysymys jostain sellaisesta, jonka voisi vain puhua halki ja selvittää palauttaen alkuperäisen kumppanuuden tilan. Ei kyse ole aikuisten kiukuttelusta. Yhdessä oleminen voi oikeasti tuntua jo samalta, kuin olisi suhteessa kenen tahansa sattumanvaraisen ja jopa vastenmielisen ihmisen kanssa.
Aiemminhan ei erottu, ja aiemmin ei rakkaudella tai ihmisen omalla tahdolla ollutkaan merkitystä. Nykyisin parisuhteiden lähtökohta on aivan erilainen. Onko ihme, jos ihmisten on mahdoton kesken kaiken omaksua joku vanha, aikoja sitten väistynyt parisuhdekäsitys? Se vaan ei ole enää nykypäivää. Siitä voi olla eri mieltä, olisiko vanha käytäntö parempi. Itse en siihen usko - aika paljon pahoinvointia sekin aiheutti.