M
mumandproblem
Vieras
Meillä tyttö 9v, nimeltään Rosie.
Mies on englantilainen, ja on puhunut tytölle luonnollisesti englantia. Ja kun minä olen suomalainen, olen puhunut hänelle suomea. Palataanpa ajassa taaksepäin. Tästä tulee pitkä, lue vain loppu jos haluat selvittää pointin heti
Pieni Rosie on kotihoidossa eskari-ikään asti. Tyttö ymmärtää sekä suomea että englantia, tosin ei ole koskaan sanonut mitään suomeksi. EI KOSKAAN. En kuitenkaan osaa vielä huolestua, sillä koen että kaksikieliselle 5-vuotiaalle riittää yksikin kieli.
Eskari alkaa. Iloinen tyttö, äidin kiharatukkainen rinsessa, astelee Hello Kitty-reppu selässään eskariin, ja jää sinne iloisin mielin.
Lähden töihin hyvillä mielin, mutta haikeana.
Kello 14 palaan hakemaan tytärtäni. Rentouduin töiden parissa niin paljon, etten ole ehtinyt edes ikävöimään.
Eskarintädit vinkkaavat, että Rosie puhuu vain englantia. Häntä ei kiinnosta suomen kieli lainkaan. Yllätyn jälkimmäisestä, sillä toki hoitajat tiesivät tytön puhuvan vain englantia. Rosie ei pukahdakaan suomeksi. Se tulee tuottamaan kommunikaatiovaikeuksia, sanovat hoitajat. Tyttäreni katso heitä silmät suurina.
Kotona istuudumme sohvalle, ja aloitan jotain tämän tyylistä: "Muru, eskarissa ne lapset ovat suomenkielisiä - eivät ne ymmärrä englantia." - But I don´t want speak Finnish!, rääkäisee lapseni tukahtuneena. "Rosie, sun on vähän pakko. Ei ne ymmärrä sua, jos sä puhut englantia." Lapseni alkaa nyyhkyttää: - Finnish is silly language. English is my own language! "No puhu sitä sitten, mutta koita ymmärtää että ne ei sit tajua mitä sä puhut" -Just right, I don´t care.
Eskarivuoden sisään mahtuu monia vaikeuksia. Pohdimme asiaa neuvolassa ja eskarissa - mikä voi oikein mättää. Päätämme kuitenkin jättää asian sikseen - eiköhän sitä suomea ala tulla jo ihan ympäristön vaikutuksesta.
Ei kuitenkaan ala. Eskarikaveritkin alkavat tottua, että joukon armoton prinsessa ei nyt vaan puhu suomea. Kaverit oppivat vähän englantia, ja sosiaalisella Rosiella on paljon ystäviä ja best friend löytyy. Hän on ylpeä siitä, että saa olla englantilaisen paras kaveri. Ja Rosie on ylpeä englantilaisuudestaan.
Koulu alkaa. Kiharapää on kasvanut. Lähden taas avoimin mielin, sillä vaikka minulla ei olekaan enää pientä vauvaa, Rosie on oppinut suomea, ja sujuvaa sellaista.
Ei enää melkeinpä uskoisi, että tyttöni, lempinimeltään suomessa ihan "Rosi", ei puhunut 2,5 kuukautta sitten lainkaan suomea.
Rosie ei kuitenkaan puhu suomea koulussa. Ei millään. Rosie on rohkea ja reipas, taitava laulaja. Hän lauloi esiintymistunnilla monesti luokan edessä - englanniksi. Suomea ei vaan tule. Erityisopettaja ei tiedä mitä sanoa - ei sitä voi oikein pakottaakkaan. Odotetaan, taas. Rosie menestyy hyvin, sillä hän kirjoittaa suomea. Äidinkielen numero otetaan kirjoituksen perusteella. Siinä mielessä hän on erityistapaus.
Kun tyttö meni toiselle luokalle, alkoi puhetta tulla suomeksi, arastellen, mutta tuli kuitenkin. Välillä. Joulun aikaan Rosie puhui tyyliin puolet suomea ja puolet englantia. Olimme kaikki niin ylpeitä tyllihametytöstämme, ja kerroimme sen kyllä hänelle.
Sitten suunta lähti laskuun. Suomen kieli vain väheni, ja väheni, ja väheni....
Suomen kielen numero (siis äidinkieli) laski kolmella, ja viimeisenä viikkona Rosie ei puhunut suomea enää lainkaan, olimme taas lähtöruudussa.
Nyt hän aloittelee syksystä kolmatta luokkaa. Kysynkin, että mitä voisi tehdä, että saisi puhetta tulemaan?
Mies on englantilainen, ja on puhunut tytölle luonnollisesti englantia. Ja kun minä olen suomalainen, olen puhunut hänelle suomea. Palataanpa ajassa taaksepäin. Tästä tulee pitkä, lue vain loppu jos haluat selvittää pointin heti
Pieni Rosie on kotihoidossa eskari-ikään asti. Tyttö ymmärtää sekä suomea että englantia, tosin ei ole koskaan sanonut mitään suomeksi. EI KOSKAAN. En kuitenkaan osaa vielä huolestua, sillä koen että kaksikieliselle 5-vuotiaalle riittää yksikin kieli.
Eskari alkaa. Iloinen tyttö, äidin kiharatukkainen rinsessa, astelee Hello Kitty-reppu selässään eskariin, ja jää sinne iloisin mielin.
Lähden töihin hyvillä mielin, mutta haikeana.
Kello 14 palaan hakemaan tytärtäni. Rentouduin töiden parissa niin paljon, etten ole ehtinyt edes ikävöimään.
Eskarintädit vinkkaavat, että Rosie puhuu vain englantia. Häntä ei kiinnosta suomen kieli lainkaan. Yllätyn jälkimmäisestä, sillä toki hoitajat tiesivät tytön puhuvan vain englantia. Rosie ei pukahdakaan suomeksi. Se tulee tuottamaan kommunikaatiovaikeuksia, sanovat hoitajat. Tyttäreni katso heitä silmät suurina.
Kotona istuudumme sohvalle, ja aloitan jotain tämän tyylistä: "Muru, eskarissa ne lapset ovat suomenkielisiä - eivät ne ymmärrä englantia." - But I don´t want speak Finnish!, rääkäisee lapseni tukahtuneena. "Rosie, sun on vähän pakko. Ei ne ymmärrä sua, jos sä puhut englantia." Lapseni alkaa nyyhkyttää: - Finnish is silly language. English is my own language! "No puhu sitä sitten, mutta koita ymmärtää että ne ei sit tajua mitä sä puhut" -Just right, I don´t care.
Eskarivuoden sisään mahtuu monia vaikeuksia. Pohdimme asiaa neuvolassa ja eskarissa - mikä voi oikein mättää. Päätämme kuitenkin jättää asian sikseen - eiköhän sitä suomea ala tulla jo ihan ympäristön vaikutuksesta.
Ei kuitenkaan ala. Eskarikaveritkin alkavat tottua, että joukon armoton prinsessa ei nyt vaan puhu suomea. Kaverit oppivat vähän englantia, ja sosiaalisella Rosiella on paljon ystäviä ja best friend löytyy. Hän on ylpeä siitä, että saa olla englantilaisen paras kaveri. Ja Rosie on ylpeä englantilaisuudestaan.
Koulu alkaa. Kiharapää on kasvanut. Lähden taas avoimin mielin, sillä vaikka minulla ei olekaan enää pientä vauvaa, Rosie on oppinut suomea, ja sujuvaa sellaista.
Ei enää melkeinpä uskoisi, että tyttöni, lempinimeltään suomessa ihan "Rosi", ei puhunut 2,5 kuukautta sitten lainkaan suomea.
Rosie ei kuitenkaan puhu suomea koulussa. Ei millään. Rosie on rohkea ja reipas, taitava laulaja. Hän lauloi esiintymistunnilla monesti luokan edessä - englanniksi. Suomea ei vaan tule. Erityisopettaja ei tiedä mitä sanoa - ei sitä voi oikein pakottaakkaan. Odotetaan, taas. Rosie menestyy hyvin, sillä hän kirjoittaa suomea. Äidinkielen numero otetaan kirjoituksen perusteella. Siinä mielessä hän on erityistapaus.
Kun tyttö meni toiselle luokalle, alkoi puhetta tulla suomeksi, arastellen, mutta tuli kuitenkin. Välillä. Joulun aikaan Rosie puhui tyyliin puolet suomea ja puolet englantia. Olimme kaikki niin ylpeitä tyllihametytöstämme, ja kerroimme sen kyllä hänelle.
Sitten suunta lähti laskuun. Suomen kieli vain väheni, ja väheni, ja väheni....
Suomen kielen numero (siis äidinkieli) laski kolmella, ja viimeisenä viikkona Rosie ei puhunut suomea enää lainkaan, olimme taas lähtöruudussa.
Nyt hän aloittelee syksystä kolmatta luokkaa. Kysynkin, että mitä voisi tehdä, että saisi puhetta tulemaan?
