Kaitpa se on jotenkin ehkä meissä suomalaisissa sisään kirjoitettuna tommonen pieni pelko persiissä- ajattelutapa. Että ikään kuin ei voisikaan nauttia pyyteettömästi kaikesta siitä hyvästä, ilosta ja onnesta, mitä tielle tulee, vaan aina pitää ajatella, että kohta se taivas tippuu. Ja tippuuhan se, elämä kun on yhtä vuoristorataa - ylä- ja alamäkineen - ja silloin kun siinä suossaan ja epätoivossaan rämpii, niin on jotenkin katkeransuloista itselleen tilittää: - Mitäs mä sanoin, mä tiesin että näin käy.
Mä yritän oppia ja opetella elämään tässä onnessani just nyt, nauttia joka hetkestä, elämän ihmeestä, mikä kantaa ja vahvistaa mua nyt. En mä enää jaksa miettiä ja murehtia huomista, kun ei se kannata, kun ei se sillä murehtimisen määrällä mulle kuitenkaan aukea yhtään sen enempää. Ja ihan hyväkin juttu. Ja se onni, mikä nyt on, niin se myös auttaa siinä epätoivon ja murheen syöverissäkin - se, että on mistä ammentaa iloa ja rakkautta sen huomisen kohtaamiseen... Toisaalta, viimeaikaisten kokemusten ravistelemana, niissä vastoinkäymisissäkin on sitä hyvää - eihän sitä tietenkään huomaa eikä ymmärrä siinä tilanteessa, mutta kun on aikaa kulunut ja on saanut etäisyyttä asiaan/asioihin, niin kyllä siitä kurjuudestakin on saanut itselleen ikään kuin jotain hyvää; on vahvistunut, on oppinut itsestään ja elämästään uutta, osaa kenties seuraavalla kerralla tehdä asioita toisin, on rohkeampi elämään...
Pidä kiinni tästä onnen ja rakkauden tunteestasi, onnistumisestasi
. Ole pyyteettömästi ja häpeilemättömästi onnellinen, ryve siinä hyvässä olossa
. Olet sen varmasti ansainnut. Mä tiedän sen
.
