Kun olit synnytyskivuissa, tunsiko miehesi empatiaa sinua kohtaan?

[1111]

Kun olit synnytyskivuissa, tunsiko miehesi empatiaa sinua kohtaan? Puhuiko jälkeenpäin että oli paha nähdä miten paljon sinua sattui tms?

Oma mies on muutaman kerran osoittanut empatiakyvyttömyyttä eri tilanteissa, lähinnä silloin kun olen sairas. Olemme asiasta keskustelleet mutta en vieläkään oikein tiedä onko mies jonka kanssa seurustelen lintu vai kala. Voi sanoa että traumat on jääneet... Kauhutilanne olisi se että synnytyksessä mies olisi vain välinpitämätön, lukisi lehteä, olisi harmistunut jos pyytäisin pitelemään vaikka pillimehua ja jälkeenpäin rehentelisi miten helppo juttu synnytys olikaan!

Varmaan tulisi ero. Tähän siis vaikuttavat nuo miehen aikaisemmat empatianpuutetörttöilyt.

Jotenkin, minulla on nyt oman miehen takia tullut tunne että suurin osa miehistä on empatiakyvyttömiä ilkimyksiä jotka kuvitelevat että nainen suunnilleen feikkaa synnytyskivut ja että eihän se nyt niiiiiiin paljon voi sattua ja että päivän keikka joka on lähinnä miehen mielestä tylsä kun pitää vaan istua muijan sängyn vieressä kättä pitelemässä vaikka telkusta tulisi jäkistä.

Miten TEILLÄ miehet ovat käyttäytyneet synnytyksessä? Onko mies nähnyt synnytyksen vain "upeana kokemuksena jossa hänen lapsensa, miehen liha ja veri syntyy ja HÄNESTÄ tulee isä" vai onko mies ajatellut myös teitä,teidän kipujanne ja kärsimyksiänne ja kenties synnytyksen aikanakin ottanut ne puheeksi? Lohduttaisi oudosti tietää että tällaisia miehiäkin on.

Luin muutamia synnytyskertomuksia netistä jotka oli kirjoitettu miehen puolelta ja ne keskittyivät siis täysin siihen miten 1. mies harmitteli kun oli tylsää 2. naisen verinen alapää pelotti 3. oli upeaa kun OMA lapsi syntyi ja koko tilanne oli muutenkin vain miehen lasta ja miehen elämää kuvaava juttu jossa naista ja naisen, siis oman rakkaan puolison kipuja ei mainittu sanallakaan eikä sanallakaan puhuttu miten pahaa teki nähdä oma rakas niin kovissa tuskissa.

Miten menee oikeasti?

 

[ihme mies]

Ei kai kukaan mies pysty täysin samaistumaan ihan sataprosenttisesti siihen tilanteeseen mutta jotain on todella pahasti vialla jos on oikeasti välinpitämätön ja pitää tapahtumaa tylsänä. Olin itse molempien lasten synnytyksissä mukana ja se olin minä joka ensiksi ehdotti epiduraalia koska teki itselle pahaa katsoa kuinka pahat kivut toisella oli. Mä oon aina ollut ja tuun olemaan sitä mieltä että miehen kuuluu olla synnytyksessä läsnä vaikka siinä voi kyllä itsensä tuntea avuttomaksi mutta se nyt vasta avutonta on jos odotellaan jotain puhelinsoittoa synnytysosastolta himassa.

 

[kuppa]

Mun mies ei aina ymmärrä tarjota empatiaa, jos olen vaikka kipeänä. Synnytyksestä parhaiten muistaa sen nyytin jonka sai syliinsä. Kuitenkin synnytyksen aikana mies oli mun tukena ja tarjosi juotavaa ym. Ilmeestä päätellen mies ois mieluummin kantanu ne kivut, kun katsonu vierestä.

 

[aamuntorkku]

No kyllä se esikoisen synnytyksessä yritti kovasti kysellä voiko auttaa (ei voinut, ei saanut edes koskea muhun :saint.
Ja sit ku oli soittanut äidilleni tytön syntymän jälkeen, oli tosi liikuttuneena kertonut, kun "xxx oli niin kipeä...". (Äitini kertoi jälkeenpäin..)

Kuopuksen syntymän yhteydessä jännitti kuulemma eniten sitä, katkeaako mulla verisuoni otsasta

 

[Lettuperkele]

Mies oli mukana koko ajan ja kummallakin kauhean paha mieli kun mun piti jäädä osastolle öisin ja hän ei saanut - mulla oli siis käynnistys, joka saatiin alkamaan vasta kolmantena päivänä. Salissa oli vieressä, auttoi minkä pystyi. Ponnistuksessa puristi kättä ja itki avoimesti (ja jälkeen päin sanonut että pahinta oli se, kun ei mitenkään pystynyt mua auttamaan kivuissa). Sitten meillä olikin perhehuone sairaalassa seuraavat kolme päivää.

Jälkikäteen kun ollaan puhuttu, niin sanoi että ei paljoa käynyt mielessä nää tyypilliset asiat (lortto venyy, verta - apua!) eikä todellakaan ollut tylsää. Pitkäksihän siinä käynnistysprosessissa aika tuli, ei siitä pääse yli eikä ympäri. Lopulta viikoin 42+3, vähän ennen puolta yötä se odotus sitten vihdoin "palkittiin".

 

["Vesipeto SUrku"]

Mä oon muistaakseni joskus kysynyt että miltä on tuntunut niin ei se kuulemma tavallaan tunnu pahalta kun kipu kuuluu synnytykseen.. On toki kaikissa neljässä synnytyksessä ollut mukana ja auttanut sen minkä kyennyt, ollut tukena ja tarjonnut ilokaasumaskia ja puristanut kättä.. Pahimmalta lienee hänestäkin tuntunut kuitenkin toisen lapsemme syntyminen kuolleena. Viimeisin synnytys oli niin nopea ettei mies varmaan tajunnut edes miten kivuissani olen.. Tai kait se jotain tajusi kun puuskutin autossa minuutin välein ja kysyi että painaako kaasua vähän reilummin..

 

["vieras"]

mun mies oli just tollanen kahessa ekassa synnytyksessä että luki lehteä, ärsyyntyi jos pyysin valoja pois, oli kyllästynyt, ei osannut hahmottaa kuinka kipeä olin ja tosiaankin sanoi jälkeenpäin että olipas helppo synnytys :O Toisen synnytyksen jälkeen kaveri meni MAKAAMAAN mun sänkyyn sen jälkeen kun olin synnyttänyt, siis ihan nukkui siinä ja mä jouduin istumaan tuolilla, kun hän oli kuulemma niin väsynyt, voi luoja.... No siitä kyllä avauduin sitten ihan reiluusti ja kolmannessa synnytyksessä oli mennyt ilmeisesti viesti perille kun käytös oli jo parempaa.. Ja en siis usko että "pahalla" on ollut tuollainen, ei vaan oikeasti ole vissiin tajunnut (mitä mun on tosi vaikea kyl ymmärtää, miten joku ei voi tajuta)....... Ja joo, tää sama empatiakyvyn puute näkyy muissakin asioissa sillon tällön kyllä...

 

["vieras"]

Kuus synnytystä takana. Ja kyllä mies osaa minun puolesta jännittää. Mutta minusta ollu helpompi että jos on tullu ihan vasta lopussa paikalle muuten mä saan rauhotella meistä. On vähän liianki empaattinen tapaus.

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";26439110]mun mies oli just tollanen kahessa ekassa synnytyksessä että luki lehteä, ärsyyntyi jos pyysin valoja pois, oli kyllästynyt, ei osannut hahmottaa kuinka kipeä olin ja tosiaankin sanoi jälkeenpäin että olipas helppo synnytys :O Toisen synnytyksen jälkeen kaveri meni MAKAAMAAN mun sänkyyn sen jälkeen kun olin synnyttänyt, siis ihan nukkui siinä ja mä jouduin istumaan tuolilla, kun hän oli kuulemma niin väsynyt, voi luoja.... No siitä kyllä avauduin sitten ihan reiluusti ja kolmannessa synnytyksessä oli mennyt ilmeisesti viesti perille kun käytös oli jo parempaa.. Ja en siis usko että "pahalla" on ollut tuollainen, ei vaan oikeasti ole vissiin tajunnut (mitä mun on tosi vaikea kyl ymmärtää, miten joku ei voi tajuta)....... Ja joo, tää sama empatiakyvyn puute näkyy muissakin asioissa sillon tällön kyllä...[/QUOTE]
Minusta oli ihan huippua ku mies neljännessä synnytyksessäni otti lehden käteen ja paneutu siihen. Ja kesken jännittävän tarinan vauva parkas maailmaan. Mä en olis kestäny sitä sen hössötystä. Ukkoa kyllä vähän hävetti jälestäpäin että mitähän ne kätilötki ajatteli mut oli ollu niin omassa ajatuksessa ettei kuullu mitään mitä ympärillä tapahtuu.

 

["mä"]

Se oli kiinnostuneempi synnytyssalin tietokoneista ja niiden ohjelmistoista jne. kuin mun kivuista. Hyvä niin mä en olisi kestänyt jos se olisi kokoajan höösännyt siinä vieressä.

 

[Jessi75]

on ollu molemmissa erittäin empaattinen ja ekassa yhteisen lapsen synnytyksessä sanoikin kätilöille että kamalaa kattoo kun toiseen sattuu eikä voi auttaa :heart: toisen yhteisen lapsen syntymä oli niin nopee ettei siinä kerenny paljon muuta kun synnyttää, vauva synty 25min sairaalaan tulon jälkeen. oli kyllä tässäkin synnytyksessä iso tuki ja yhdessä sitten itkettiin ilosta kun tuli se tyttö mitä oltiin kovin toivottu :heart: mä olen meistä se empatiakyvyttömämpi ehdottomasti.

 

[Silja.S]

Moni mies on yksinkertaisesti kyvytön empatiaan. Yhtä moni ei osaa näyttää empatiaa, vaikka sitä tunteekin. On myös niitä miehiä, jotka teeskentelevät empatiaa (nämä ovat pahimpia) niin hyvin, että nainen uskoo miehen olevan normaali, mutta todellisuus on jotain aivan muuta. Sitten on se harvinaisempi miestyyppi, joka kykenee empatiaan ja osaa näyttää sen. Ei tämä avaruustiedettä ole. Naisiakin on monenlaisia. Joko sinulla on ollut tuuria miehen valinnassa tai sitten ei.

Itse en kumpaankaan synnytykseen miestä halunnut. Tein homman itse, koska en uskonut hetkeäkään, että mies olisi oikeasti voinut tajuta miten se sattui.

 

["heluna"]

Kun olit synnytyskivuissa, tunsiko miehesi empatiaa sinua kohtaan? Puhuiko jälkeenpäin että oli paha nähdä miten paljon sinua sattui tms?

Oma mies on muutaman kerran osoittanut empatiakyvyttömyyttä eri tilanteissa, lähinnä silloin kun olen sairas. Olemme asiasta keskustelleet mutta en vieläkään oikein tiedä onko mies jonka kanssa seurustelen lintu vai kala. Voi sanoa että traumat on jääneet... Kauhutilanne olisi se että synnytyksessä mies olisi vain välinpitämätön, lukisi lehteä, olisi harmistunut jos pyytäisin pitelemään vaikka pillimehua ja jälkeenpäin rehentelisi miten helppo juttu synnytys olikaan!

Varmaan tulisi ero. Tähän siis vaikuttavat nuo miehen aikaisemmat empatianpuutetörttöilyt.

Jotenkin, minulla on nyt oman miehen takia tullut tunne että suurin osa miehistä on empatiakyvyttömiä ilkimyksiä jotka kuvitelevat että nainen suunnilleen feikkaa synnytyskivut ja että eihän se nyt niiiiiiin paljon voi sattua ja että päivän keikka joka on lähinnä miehen mielestä tylsä kun pitää vaan istua muijan sängyn vieressä kättä pitelemässä vaikka telkusta tulisi jäkistä.

Miten TEILLÄ miehet ovat käyttäytyneet synnytyksessä? Onko mies nähnyt synnytyksen vain "upeana kokemuksena jossa hänen lapsensa, miehen liha ja veri syntyy ja HÄNESTÄ tulee isä" vai onko mies ajatellut myös teitä,teidän kipujanne ja kärsimyksiänne ja kenties synnytyksen aikanakin ottanut ne puheeksi? Lohduttaisi oudosti tietää että tällaisia miehiäkin on.

Luin muutamia synnytyskertomuksia netistä jotka oli kirjoitettu miehen puolelta ja ne keskittyivät siis täysin siihen miten 1. mies harmitteli kun oli tylsää 2. naisen verinen alapää pelotti 3. oli upeaa kun OMA lapsi syntyi ja koko tilanne oli muutenkin vain miehen lasta ja miehen elämää kuvaava juttu jossa naista ja naisen, siis oman rakkaan puolison kipuja ei mainittu sanallakaan eikä sanallakaan puhuttu miten pahaa teki nähdä oma rakas niin kovissa tuskissa.

Miten menee oikeasti?

No mä meinasin jättää oman mieheni aikanaan juuri siksi että ei tuntunut välittävän minusta yhtään(se alkoi raskausaikana ja huipentui synnytykseen) ois vaan istunut sohvatuolilla tai ihmetellyt että mitä laitteita siellä sairaalassa on, minua ei ois muistanut ollenkaan ellen ois ärähtänyt ja sittenkin hieroi selästä ehkä 2kertaa 5sekunttia. kyl ärsytti ja suututti.

Ja kun lapsi syntyi niin itki(onnesta, että lapsen syntymä kyllä oli iloinen asia mutta edelleenkään minä en saanut mitään huomiota), ryntäsi vaan viestittelee äidilleen/isälleen ja sit malttoi 20min olla mun kanssa ja vauvan kanssa ja oli taas menossa, ku mä meen kattoo onko ne vastannu(no mitä väliä, ukko ei kuitenkaan sairaalaan voinut yöksi jäädä joten kotiin lähtö oli muutenkin edessä vähän ajan päästä, eli olis silloin kytännyt puhelintaan).

 

["Näin meillä"]

Ensimmäisen lapsen synnytyksen alkaessa puolen yön aikaan makasin ensin pari tuntia hiljaa sängyssä, kun supistukset tulivat niin voimakkaiksi, etten tähän enää kyennyt, menin olohuoneeseen lukemaan. Tunnin kuluttua mies ryntäsi olohuoneeseen huutamaan naama punaisena, ettei HÄN saa nukuttua, kun oven alta näkyy valoa makuuhuoneeseen. Synnytyslaitoksella mies valitti tylsyyttä ja murjotti, kun en kivuissani sietänyt hänen kosketusta. Lapsen synnyttyä itki liikutuksesta.

 

[J-Annika]

Mä oon aika vaikea ihminen ja vaikea miellyttää varsinkin jos sattuu. Ja oon huomannut parissa tilanteessa miten mies VOISI käyttäytyä synnytyksessä ja näin ollen puhuttiin moneen otteeseen miten toivoisin hänen käyttäytyvän (ei silittelyä tai hengitysohjeita....) ja että hän pitää johdot käsissä (katsoo kun lähdetään että valot on kiinni, kassissa tarvittavat tavarat, kissalla ruokaa ymym) koska osaa olla tohelo ja huonomuistinen. Kirjoitin lapun valmiiksi mitä pitää ottaa mukaan ja sanoin että ottaa rauhallisesti eikä ala juosta tai hössöttää tai mulla sekoo pää. Ja yllättävää kyllä - mies teki kaiken niin ettei mulla mennyt kertaakaan hermot ja osasi olla oikein tukena! En usko että itki synnytyksessä, mutta jälkeenpäin puhunut siitä kuinka uskomaton kokemus se oli. Eikä ollut milläänsä verestä tai mistään muusta yökötyksestä ja jos se siitä olisi kehannut valittaa niin olisin kyllä pamauttanut

Ainiin. Pyysin anteeksi jo ennen synnytystä että jos ja kun tulen loukkamaan hänen tunteitaan tai tiuskimaan ja että älä sano siihen mitään, oon vain semmoinen kun sattuu.

 

[astrolabe]

Pidellä pillimehua? Olen ollut kyllä tyytyväinen valintaani ottaa mukaan tuttu sukulaisnainen synnytykseen, joka äiti itsekin. Ei ole tarvinnut missään vaiheessa epäillä, etteikö toinen tietäisi jo valmiiksi mitä tarvitsen. Jos tulisi lisää lapsia, olisi ehdottoman selvää, että mies lähtisi mukaan synnytykseen.

 

[röppö]

Viikko sitten syntyi mieheni ensimmäinen lapsi.
Oltiin alunperin sovittu,ettei mies lähde synnytykseen mukaan,mutta kun hetki koitti minä muutin mieleni ja olen jälkeenpäin erittäin tyytyväinen.
Tuo kokemus lähensi meitä hirmuisesti.
Mies oli vuorokauden ensin seuranani,kun mitään ei meinannut tapahtua ja makasin sängyssä,kun laitettiin huonojen veriarvojen takia verta tippumaan.
Kun viimein synnytyssaliin pääsimme,supistukset olivat todella voimakkaita.
Tuli itku itselläkin,kun katsoin miestä,joka piti minua kädestä ja kyyneleet valuivat hänen poskillaan.
Jälkeenpäin sanoi,ettei tiennyt miten olisi ollut,kun ei voinut auttaa mitenkään vaikka olisi halunnut ottaa edes osan kivuista itselleen.
Mulle riitti että hän oli siinä.:heart:

 

[kaffetauko]

meillä taisi miehelle jäädä kivuista suuremmat 'traumat' kuin minulle. Itse olin niin väsynyt ja sekaisin kun tositoimiin päästiin, että olen jo oikeastaan unohtanut miltä se tuntui. Mies taas välillä puhuu (kun jonkun kanssa synnytyksistä tulee puhe), kuinka hirveää oli katsoa kun toinen kärsii, kun ei voinut tehdä mitään.

Mutta toki sai tuntea ja sanoa myös, että 'upeaa kun oma lapsi syntyi' (!?), huonommin olisi asiat, jos ei näin kokisi?

 

[bud]

Ihana mies sulla röppö!

 

["vieras"]

Mun miehestä tuntui todella pahalta. Toiseen synnytykseen ei meinannut tulla mukaankaan ensin kun "en mä kuitenkaan voi mitään tehdä" ja "tuntuu niin pahalta katsoa sun tuskaa", mutta tuli sitten kuitenkin kun sanoin siitä olevan apua kyllä. Ekalla kertaa oli järkyttynyt ja pyyhki omia silmäkulmiaankin ja oli tosi huolestunut. Pelkäsi mun jopa kuolevan siihen synnytyspöydälle.
Ei ollut osannut varautua kun mun synnytykset on olleet pitkiä ja hankalia ja meidän synnytysvalmennuksessa näkemä video oli kyllä aika kesy

Mun mies on muutenkin herkkä ja empaattinen mieheksi.

 

["vieras"]

Itse oli niin sekaisin kivusta, että en tajunnut ympäristöstä tai kätilön puheista mitään. Mies sitten selitti kaiken hitaasti ja kärsivällisesti niin että ymmärsin asian. Ilmeisesti hoiti homman hyvin, sillä synnytyksen jälkeen kätilö sanoi, että miestä voisi lainata muidenkin naisten synnytyksiin mukaan.

Mun mies on sellainen suomalainen perusjössikkä, mutta ollessani sairaana tai muuten elämän kolhiessa hän osaa olla tukena. Miehen mielestä sairasta pitää hemmotella kunnolla

 

[röppö]

Ihana mies sulla röppö!

Niin se on. :heart:

 

[bud]

En usko, että mies synnytysten hetkellä tunsi empatiaa minua kohtaan. Ei silloin sanonut, eikä myöhemminkään. Oli kuin valkoinen lakana siinä keinutuolissa. Ja jälkeenpäin muisteli, kuinka väsynyt oli, kun joutui valvomaan. Yritin siinä sitten muistuttaa, että minähän se synnytin valvomisen lisäksi.. ja ne kivutkin vielä kärsin!

 

["vieras"]

Kaverini miehelle synnytys oli niin paha paikka, että ei halua enää ketään pistää siihen tilaan. Siksi ei heille tule enempää lapsia, vaikka kaverini haluaisi. Että joskus näinkin. Heillä oli jouduttu imukuppia käyttämään sun muuta vähemmän mukavaa.

 

[Sateenkaaren väärässä päässä]

Mies oli todella täydestä sydämestään mukana synnytyksessä. Teki kaikkensa, että mulla olisi ollut parempi olo. Viimeisiä muistoja ennen tajun menoa mulla oli miehen todella huolestunut katse ja paniikki silmissä.

Jälkeenpäin kun käytiin tapahtunutta läpi kahdestaan, niin mies sanoi, että oli ollut todella peloissaan, mutta luotti kuitenkin lääkäreihin, että he pelastavat meidät. Toista lasta meille ei kuitenkaan sitten tule, tapahtunut pelästytti miehen niin perin pohjin. On siihen silti muitakin syitä.