mitä menetän lapsettomana

Jokaisella on varmaan tähän oma vastauksensa.

Jos minulla ei olisi lastani, miettisin varmasti usein, mikä on elämän tarkoitus. Mietin ainakin ennen, ja usein noista mietteistä jäi tyhjä ja epävarma olo. Nyt minusta tuntuu, että näen selkeästi. Täytän elämäni tarkoitusta joka päivä.

Mitä maailman suurimpaan rakkauteen tulee, se astui elämääni jo silloin kun tapasin lapseni isän. En rakasta häntä yhtään vähempää kuin lastanikaan.

 

Et mitään. Jos siis et halua lapsia.

 

Ehkä menetät maailman ihanimman tuoksun, pullean pehmeän posken olkaasi vasten, pienen paksun käden silittämässä kasvojasi, hymyn joka valaisee maailmankaikkeutesi, riemun joka täyttää kotisi..

Ehkä menetät valvotut yöt kun pieni sairastaa, huolen joka repii sisintäsi, riittämättömyyden tunteen, monet turhat itkut..

Ehkä et menetä yhtään mitään.

 

Olen kyllä tuntenut suurta rakkautta ja raastavaa huolta. En ole koskaan kyllä halunnu kuolla kenenkään puolesta, sehän kuulostaa aivan absurdilta. Ehkä se liityyy juuri äitiyteen. Olen entistä tyytyväisempi omaan valintaan. Hoidan kyllä kavereiden lapsia mielellään. Saan vähän edes touhuta lasten kanssa vaikka omia en haluakaan.

 

Älä ala korjaamaan sellaista, mikä ei ole rikki. Jos et tahdo lapsia, et tahdo lapsia. Ennenkuin katkaiset piuhat, kehottaisin kuitenkin odottelemaan tuonne 30 tuolle puolen, biologinen tikitys tekee ihmisille kummia...

Mitä menettää? Rakkautta, näin ainakin omalla kohdalla. Nyt oikeastaan vasta tajuan mitä tarkotetaan kun sanotaan että on onnekas kun on joku jota rakastaa. Se on käsittämättömän iso juttu, enkä edes mieheen hullaantuneena koskaan tuntenut häntä kohtaan tälläista. Sitä en vaihtaisi mihinkään, vaikka en lasta alunperin halunnutkaan (hän sai alkunsa jostain kondomin metkusta, mitä emme ole koskaan oikeen tajunneet...)

 

Kiitos sinullekin pop. ihanasti sanottu. Luulen, että olen joltain osin hieman tunneköyhä. Rakkaus ei näyttele elämässäni suurta roolia. Arkiset asiat vaan mielessä. Ehkäpä jokn syvempi taso tässä jää saavuttamatta sen suhteen. Tunnen kuitenkin suurta intohimoa muihin asioivin esimerkiksi lukemiseen ja tietysti matkusteluun.

 

Et menetä mitään. Tämän elämän kun voi elää monella eri tapaa ja nauttia ihan saman verran oli sitten lapsia tai ei.

...hieman ohi, suren täällä noita jotka kommentoivat että jäät paitsi "äärettömästä" rakkaudesta. Itse luojan kiitos olen saannut kokea rakkautta, antajana ja vastaanottajana, muiltakin kuin omilta lapsilta. Toki ymmärrän että kaikki eivät ole näin onnekaita ja hienoa että oma lapsi voi tuollaisen tyhjiön täyttää.

 

[QUOTE="juliet";26271920]kukaan ei tule katsomaan vanhainkotiin.[/QUOTE]

Eipä ne lapset / lapsenlapsetkaan aina tule... Vanhainkodeissa riittää unohdettuja, yksinäisiä "lapsellisiakin" vanhuksia yllin kyllin.

 

Hauskaa, että sattuikin tällainen ketju juuri, kun olen itse näiden samojen kysymysten kanssa painimassa. Tilanteeni on toki monella tapaa täysin erilainen. Olen itse 24-vuotias ja avomieheni on 32-vuotias. Hän on ilmottanut olevansa haluton koskaan tekemään lapsia. Aluksi olin todella järkyttynyt ja olin varma ettei suhteemme tule kestämään tätä.

Tilannetta mutkistaa vielä hänen nykyinen työpaikkansa, sillä asumme nyt pk-seudulla ja hän haikailee takaisin synnynseuduilleen, pohjoiseen. Jos siirto ja muutto tulee joskus lähitulevaisuudessa, olisi se iso muutos itsellenikin. Tässä pitäisi nyt miettiä tavallaan mikä on minkäkin arvoista. Haluanko muuttaa kauas pohjoiseen ihmisen kanssa, joka on varma ettei koskaan tahdo lapsia. Rakastan häntä syvästi ja en haluaisi menettää noin hienoa ihmistä. Raastavinta on, että hän olisi mielestäni vieläpä hyvä isä, jos sellaiseksi haluaisi. Luotettava, rehellinen, vastuullinen jne.

Asioita käänneltyäni päässäni aloin miettimään juurikin tätä aihetta: mitä menetän jos elän loppuelämäni lapsettomana? Tällähetkellä todellakaan en usko, että menetän mitään ja tunnen noita samoja piirteitä itsessäni, mitä muut ovat maininneet. Halua tehdä asioita omasta tahdosta ja omilla ehdoilla, nukkua niin pitkään kuin haluaa, extempore matkoja jne.

Ikäni puolesta aihe ei ole läheskään niin ajankohtainen, mutta itse koen ääretöntä stressiä näiden valintojeni kanssa. Mahdollisen siirron tullessa, muutanko yhdessä avomieheni kanssa monta sataa kilometriä paikkaan, jossa minulla ei ole kaukaisempiakaan sukulaisia lähelläni. Vai jäänkö tänne ja menetän elämäni rakkaimman, hienoimman ihmisen ja kadun päätöstäni lopun ikääni. Lapsia kun ei tehdä, niitä saadaan. Tällä tarkoitan, sitä että enhän tiedä itsekkään voinko edes saada mahdollisesti lasta?

Olkaa kilttejä ja sanokaa tähän jotain lohduttavia ja viisaita sanoja. Tiedän, ettei päätöstä tee kukaan puolestani, mutta ihan tosissaan, mitä menetän?

 

Menetät tietysti kokemuksen siitä mitä on olla äiti. Se todellakin muuttaa elämän. Rakkaus omaan lapseen on asia, jota on vaikea käsittää lapsettomana. Lapsen kehitystä on hieno seurata - ainakin ensimmäiset 6 kk äitinä on ollut hienoa koska lapsi muuttuu ja kasvaa niin nopeasti. Toisaalta menetät myös huolen lapsen hyvinvoinnista, puuduttavan vauva-arkirutiinin, todennäköisesti osan harrastuksista ja ehkä myös osan (lapsettomista) ihmissuhteista. Lisäksi ainakin näin aluksi itse olen menettänyt paljon parisuhteen osalta, mutta toivo elää, että se puoli vielä saadaan korjattua.

Eli elämä muuttuu erilaiseksi. Muuttuuko se paremmaksi, sitä on vaikea toisen puolesta sanoa. Itse sain siis muutama kuukausi sitten lapsen ja olen yli 40 v. Olisin voinut jatkaa elämää hyvin ilman lasta, en koskaan ollut kokenut vauvakuumetta tai yleensäkään tarvetta hankkia lasta. Olisin voinut jatkaa elämääni lapsettomana ja olla valintaani tyytyväinen. Elämä oli ihan kohdallaan; elin onnellisessa parisuhteessa, minulla oli hyvä työpaikka, paljon harrastuksia, mukavasti ystäviä, matkustelin paljon ja olin pääasiallisesti tyytyväinen elämääni. Mutta sitten kohtalo puuttui peliin. Toisaalta olen tyytyväinen, että päätin pitää lapsen. Mutta tiedostan myös vahvasti, että lapsi ei sinänsä muuttanut elämääni onnellisemmaksi/onnettomammaksi, vain erilaiseksi.

Muuten mielenkiintoisena 'sivutuotteena' lapsen saaminen yli 40 vuotiaana on jotenkin avannut mieltäni ja olen avoin esim vielä vaihtamaan ammattia tai alkamaan yrittäjäksi. Asioita, joihin ajattelin olevani liian vanha ennen 'vanhana' lapsen saamista

 

No eihän niitä lapsia ole pakko tehdä jos ei halua mutta älä sitten vanhana valita kun ei kukaan käy kattomassa eikä kukaan hoida sun asioita kun et itse pysty. Itse olin vuosia vanhustyössä ja ne kaikkein yksinäisimmät ja katkerimmat vanhukset oli niitä lapsettomia. TOsi monella vanhuksella se elämänpiiri kutistuu niihin omiin jälkeläisiin siinä vaiheessa kun on vanha ja raihnainen ja kaikki omat ikätoveritkin on samassa tilanteessa. KUkaan ei käy kattomassa ja kukaan ei ota hoitaakseen sun asioita sitten kun et itse siihen pysty.

Ei se nyt tietysti täysin väistämätön kohtalo ole, mutta noin se näyttää pääsääntöisesti menevän. Joillakin onnekkailla on joku siskon tai veljen lapsi joka hoitaa asioita ja huolehtii vanhuksesta mutta ei kaikilla. Ja yhteiskunnan varaan ei kannata omaa vanhuuttaan laskea, tiedä onko varaa yhteiskunnalla hoitaa vanhuksia kun me ollaan vanhoja, voi olla että siirrytään takas siihen että lapset ja lapsenlapset huolehtii.

 

Jouduin tätä asiaa pohtimaan erittäin syvällisesti, kun biologista lasta ei alkanut kuulumaan ja kun sitten tuli aika luopua lapsettomuushoidoistakin. Tuossa hetkessä kävin läpi rankat hautajaiset, hautasin lapsieni lisäksi myös tulevat lapsenlapseni. Hautasin ne hetket, jolloin lapsi kiipeää syliin, kutsuu äidiksi, halaa tai suukottaa ilman minkäänlaista varauksellisuutta. Hautasin makuuhuoneessa kuuluvan tuhinan, päiväkodin pihasta kohti juoksevan lapsen ilon, syliin suruissaan käpertyvän käärön. Hautasin kasvavan lapsen ja teinin kanssa käytävät keskustelut, yhteiset jäätelökioskiretket, ensimmäisen voikukan aiheuttaman ilon keväisin ja pohdinnat avaruudesta ja elämästä.

Muutama vuosi näiden hautajaisten jälkeen sain kuitenkin kokea ihmeen. Sain lapsen ja olen päässyt jo monia noista hautaamistani asioista kokemaan. Toki olen myös kokenut yksinhuoltajan väsymyksen, lapsen kiukuttelut, yövalvomiset, suurimmat vihan tunteet ikinä, raivarit (niin lapsen kuin omat) ja näiden jälkeiset vilpittömät anteeksipyynnöt ja -annot.

Ilman lastani olisin menettänyt isoimmat tunteet ikinä.

 

Yritän muotoilla tän jotenkin lyhyesti..

Sanoisin, että lapsettomana menettää ne elämän ja tunteiden ääripäät. Sen suurimman rakkauden ja onnen tunteen kun vauva on syntynyt, sen suurimman huolen kun lapsi sairastaa, sen pahimman turhautumisen kiukun uhmaikäisen kanssa..

Elämäni olisi huomattavasti tasaisempaa ilman lapsia. Ennen suurin stressin aiheeni oli jokin työhön liittyvä deadline, lasten kanssa ne suurimmat huolenaiheet ovat ihan toisella tasolla. Toisaalta taas elämäni onnellisin päivä ennen lapsia oli ehkä hääpäivä - joka jäi oman esikoisen syntymän jälken kiistatta toiseksi.

Ilman omaa lasta ei voi ymmärtää kuinka syvää rakkautta voi toista kohtaan tuntea. Lapset laittoivat ainakin oman elämäni tärkeysjärjestyksen uusiksi, enkä voi olla ajattelematta että kaikista raskaudesta huolimatta elämäni olisi paljon latteampaa ilman lasten tuomaa elämän- ja tunteidenkirjoa. Lasten myötä avautui kokonaan uusi maailma, jota en olisi voinut millään osata kuvitella ennen lapsia.

Mutta, kuten moni on todennut, jos ei tee lapsia, ei tiedä mitä menettää.

 

samaa pohtiva.. kuten jo totesitkin ei kukaan voi vastata puolestasi.
Joten sinun on itse vastattava siihen..
Mielestäni sinun ei tarvitse pakottaa sisältäsi vastausta siihen, että voitko elää lapsettomana koko elämmäsi. ellet sitten selkeästi jo tunne, että et tule lapsia haluamaan.
Mielestäni se on niin suuri päätös, että sellaiselle on annettava aikaa, eikä kukaan toinen voi sinua pakottaa valitsemaan suuntaan tai toiseen.
Toki sitoutuminen mieheen, joka on selkeäksi tehnyt sen,ettei tule koskaan haluamaan lapsia, asettaa sinut jo sen kysymyksen eteen. Mutta siltikään, ellet itse ole varma, ettet halua.. et voi kai luvata miehelle, ettet sinä sitten tulisi koskaan haluamaankaan.
Tiedän, että tuntuisi varmaan varmemmalta, sitotuneemmalta, ja oikeudenmukaisemmaltakin tavallaan lähteä miehen mukaan, jos olisi itse ratkaisustaan varma.
Mutta onko mahdotonta lähteä niin, että lähtee miehen mukaan avoimin mielen ja antaa itselleen vielä liikkumavapautta asiassa. Jos elämä Pohjoisessa ja miehen rinnalla tuntuu rikkaalta ja rakkaalta, eikä vaan vajaalta kun lapsia ei ole, eikä tule
on tehnyt oikean ratkaisun. Mutta jos se lapsettomuusasia taas tuntuukin pahalta, eikö silloin sitten ole tienristeyksessä, jossa asia on silloin arvioitava uudelleen.

Sitä, mitä sinä menettäisit lapsettomana, siihen en oikeastaan voi vastata.
Tiedän vaan, mitä minä olisin menettänyt. Mutta, jos kuuntelet nyt sydäntäsi, voitko olla lähtemättä mukaan?

Sitä millaiseksi elämä siellä uudessa paikassa muodostuisi, sitähän ei voi ennalta tietää, ennenkuin kokeilee. Ja jos ei kokeile, ei sitä tietää saakaan.

 

No eihän niitä lapsia ole pakko tehdä jos ei halua mutta älä sitten vanhana valita kun ei kukaan käy kattomassa eikä kukaan hoida sun asioita kun et itse pysty. Itse olin vuosia vanhustyössä ja ne kaikkein yksinäisimmät ja katkerimmat vanhukset oli niitä lapsettomia. TOsi monella vanhuksella se elämänpiiri kutistuu niihin omiin jälkeläisiin siinä vaiheessa kun on vanha ja raihnainen ja kaikki omat ikätoveritkin on samassa tilanteessa. KUkaan ei käy kattomassa ja kukaan ei ota hoitaakseen sun asioita sitten kun et itse siihen pysty.

Ei se nyt tietysti täysin väistämätön kohtalo ole, mutta noin se näyttää pääsääntöisesti menevän. Joillakin onnekkailla on joku siskon tai veljen lapsi joka hoitaa asioita ja huolehtii vanhuksesta mutta ei kaikilla. Ja yhteiskunnan varaan ei kannata omaa vanhuuttaan laskea, tiedä onko varaa yhteiskunnalla hoitaa vanhuksia kun me ollaan vanhoja, voi olla että siirrytään takas siihen että lapset ja lapsenlapset huolehtii.

voihemmetti. Tehdäänkö lapset todellakin sen vuoksi että "joku hoitaisi vanhana". Entäpäs jos teet vaikka kymmenen mukulaa ja kaikki muuttaakin syystä x austraaliaan?Odotatako että tulevat sinua sitten hoitamaan kun olet vanha? Että luopuvat omasta elämästä sinun vuoksi?

Anteeksi suuttumus, mutta itse en koskaan ole voinnut ymmärtää seikkaa jossa lapsille velvoitetaan omasta vanhemmasta huolehtiminen kun tämä on vanha. Itse en voisi moista odottaa. He tulevat käymään jos kokevat sen tärkeäksi. Kuitenkin aion elämäni elää niin että arvolline vanhuus ei ole lapsien tuottama "tuote". Vaan viimeisessä kädessä tukeudun rahalla saatavaan apuun. Lapsilleni toivon että saavat elää omaa elämäänsä, heillä luultavammin on(toivottavasti) oma perhe tuolloin, työt ja muut kuviot.

 

Täällä samanlainen! :wave:
En tunne veto lastenhankintaan, en ole koskaan tuntenut.

Joskus olen miettinyt, millaista olisi olla vanhempi. Olen jopa miettinyt lapselle sopivaa nimeä. Joka kerta haaveilu tyssää ajatukseen paskavaipparallista ja itkupotkuraivareista.

 

En ole " hankkinut" lapsiani vanhuuden turvaksi, ja näin, kun vielä olen terve ja työelämässä ja talous on kohtalaisessa tasapainossa ajattelen,etten koskaan heitä haluaisikaan velvoittaa minua hoitamaan.
Siksi toivonkin, että jos joskus sairastun ja sairaus muokkaa persoonaani, etten muuttuisi takertuvaksi lapsiini, ripustautuisi heihin ja sotkisi heidän elämäänsä.

 

voihemmetti. Tehdäänkö lapset todellakin sen vuoksi että "joku hoitaisi vanhana". Entäpäs jos teet vaikka kymmenen mukulaa ja kaikki muuttaakin syystä x austraaliaan?Odotatako että tulevat sinua sitten hoitamaan kun olet vanha? Että luopuvat omasta elämästä sinun vuoksi?

Anteeksi suuttumus, mutta itse en koskaan ole voinnut ymmärtää seikkaa jossa lapsille velvoitetaan omasta vanhemmasta huolehtiminen kun tämä on vanha. Itse en voisi moista odottaa. He tulevat käymään jos kokevat sen tärkeäksi. Kuitenkin aion elämäni elää niin että arvolline vanhuus ei ole lapsien tuottama "tuote". Vaan viimeisessä kädessä tukeudun rahalla saatavaan apuun. Lapsilleni toivon että saavat elää omaa elämäänsä, heillä luultavammin on(toivottavasti) oma perhe tuolloin, työt ja muut kuviot.

Peesi - mä sijoitan rahoja vanhuuden varalla. En tee lapsia sen vuoksi.

 

En ole " hankkinut" lapsiani vanhuuden turvaksi, ja näin, kun vielä olen terve ja työelämässä ja talous on kohtalaisessa tasapainossa ajattelen,etten koskaan heitä haluaisikaan velvoittaa minua hoitamaan.
Siksi toivonkin, että jos joskus sairastun ja sairaus muokkaa persoonaani, etten muuttuisi takertuvaksi lapsiini, ripustautuisi heihin ja sotkisi heidän elämäänsä.

Niin samaa mieltä. Jotain on mielestäni pielessä jos lapsia lähdetään hankkimaan "vanhuuden varalle". Toki on ihanaa jos voivat minua käydä silloin tällöin katsomassa. Mutta kyllä minä olen itse vastuussa elämästäni enkä todellakaan halua olla lapsille valvollisuus.

Tälläinenkin kamala skenaario: Olen omassa kodissa vielä joten kuten toimeen tuleva. Lapseni asuu vaikkapa 50 km päässä. Hänella on jokunen lapsi, pari koulussa, yksi tarhassa. Hän käy töissä, ja hänen puolisonsa tekee vuorotyötä. Sitten hänen pitäisi arjessa vielä jotenkin revetä minua hoitamaan - tuomaan ja viemään paikasta toiseen, auttamaan arjessa. Ei hyvänen aika, se olisi aivan kamalaa ja pois niiltä lapsenlapsiltakin. En mä voi, en niin mitenkään ajatella että tuon stressin heittäisin oman lapseni arkeen. EN mitenkään.

 

Itselleni lapset ovat tuoneet valtavan ilon ja huolen. Elämä olisi erilaista ilman lapsia.Toisaalta koen, että elämäni olisi paljon tylsempää ilman lapsia. Yksi kaverini oli naimisissa miehen kanssa, joka ei halunnut lapsia.Suhde kaatui myöhemmin tähän ristiriitaan.

 

No eihän niitä lapsia ole pakko tehdä jos ei halua mutta älä sitten vanhana valita kun ei kukaan käy kattomassa eikä kukaan hoida sun asioita kun et itse pysty. Itse olin vuosia vanhustyössä ja ne kaikkein yksinäisimmät ja katkerimmat vanhukset oli niitä lapsettomia. TOsi monella vanhuksella se elämänpiiri kutistuu niihin omiin jälkeläisiin siinä vaiheessa kun on vanha ja raihnainen ja kaikki omat ikätoveritkin on samassa tilanteessa. KUkaan ei käy kattomassa ja kukaan ei ota hoitaakseen sun asioita sitten kun et itse siihen pysty.

Ei se nyt tietysti täysin väistämätön kohtalo ole, mutta noin se näyttää pääsääntöisesti menevän. Joillakin onnekkailla on joku siskon tai veljen lapsi joka hoitaa asioita ja huolehtii vanhuksesta mutta ei kaikilla. Ja yhteiskunnan varaan ei kannata omaa vanhuuttaan laskea, tiedä onko varaa yhteiskunnalla hoitaa vanhuksia kun me ollaan vanhoja, voi olla että siirrytään takas siihen että lapset ja lapsenlapset huolehtii.

Joo ennen ei ollut mahdollisuutta taloudellisesti hoitaa asioita muuten/eikä muuten ollut palvelujakaan.

Nykyään on rahalla saatavissa monenlaista. JA jokaiselle on mahdollisuus säästääkin vanhuuden varalle. Toistaiseksi myös eläettäkin kaikki työssäkäyvät kartuttaa. Elämän voi elää niinkin että vanhuksena on varaa sijoittaa omaan hyvinvointiin - ja lapset on vaan ja ainoastaan elämän rikaste. Ei asioiden hoitjaksi tehty "laitos"

 

NO jos et lapsia kerran halua niin en usko että menetät mitään. Mikä menetys se on jos jää paitsi asioista joita ei edes halua? Itse olen vielä toistaiseksi tahattomasti lapseton ja uskon jääväni paljosta paitsi jos en lasta saa, mutta jos näin käy niin sen kanssa pitää sitten vaan elää.

 

Se on sellainen juttu, ettet pysty sitä nyt edes kuvittelemaan mitä menetät.
Ja vallankin jos sulla ei ole hinkua, mikä on outoa.
Ei mulla ole sanoja siihen kuinka ihanaa on ollut vauvan kanssa ja pienen taaperon kanssa.
Sitten leikki-ikäisen kanssa.
Lapseni on paras urani.
On tuottanut iloa useille ihmisille.
Ja todella kaunis, älykäs lapsi!

 

[QUOTE="äiti";26274405]Se on sellainen juttu, ettet pysty sitä nyt edes kuvittelemaan mitä menetät.
Ja vallankin jos sulla ei ole hinkua, mikä on outoa.
Ei mulla ole sanoja siihen kuinka ihanaa on ollut vauvan kanssa ja pienen taaperon kanssa.
Sitten leikki-ikäisen kanssa.
Lapseni on paras urani.
On tuottanut iloa useille ihmisille.
Ja todella kaunis, älykäs lapsi![/QUOTE]
Ihminen voi kokea täydellisen elämän ihan ilman noita kaikkea.

Mä olen asunut 10 eri maassa ja voisin ilmaista samoin kuin sinä: Kukaan ei voi tajuta miten mahtavaa elämä on kun on kokokenut sen kaiken mitä minäkin. Että vastaavaa kokemusta ei voi ohittaa mikään. Että se on ollut elämäni suurimpia juttuja ja jota en vaihda mihinäkään.

Ja jos et tee näin, niin elämäsi on köyhää ja äärimmäisen merkityksetöntä....

Ja ei, ei lainkaan ole outoa olla haluamatta lapsi. Outoa on että tekee lapsista itselleen elämän ainoa tarkoituksen ja "uran" kuten mainitsit.

 

Et ainakaan tiedä mitä menetät jos et tee niitä lapsia. Eli periaatteessa et menetä yhtään mitään, koska et tule tietämäänkään millaista on olla vanhempi. En sanoisi että äitiys on mitään "lisää" muuhun elämään, vaan se muuttaa koko elämän...

Eli, jos et halua lapsia, niin älä vain tee niitä. Uskon että elät ihan yhtä onnellisen ja täyden elämän myös ilman lapsia.