mitä menetän lapsettomana

[QUOTE="heikosti positiivinen";26277277]Tunnustaudun myös traumaattisen lapsuuden kokeneeksi. EHkäpä se on yksi selittävä tekijä. Hoivaamisesta ei ymmärrä mitään, kun oma hoivakin ollut vähän niin ja näin.[/QUOTE]

Mulla on ollut oikein hyvä lapsuus ja silti en halua lapsia. Ihan vain ettei jotkut ajattele, että kaikki jotka eivät halua lapsia ovat jotenkin traumatisoituneita. On olemassa ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti halua lapsia.

 

[QUOTE="heikosti positiivinen";26277277]Tunnustaudun myös traumaattisen lapsuuden kokeneeksi. EHkäpä se on yksi selittävä tekijä. Hoivaamisesta ei ymmärrä mitään, kun oma hoivakin ollut vähän niin ja näin.[/QUOTE]

Hyvinkin selittää ettei ole vauvakuumetta tullut pahemmin. Ei ole hoivaa ja hellyttä saanut lapsena ei sitä oikeen osaa antaa muillekaan aikuisena. Kokeilemalla sekin tietty selviää, mutta ei lapsia tehdä kokeilumielessä onko minusta antamaan lapselle kaikki mitä toinen haluaa ja vaatii. Jos on vähänkin epävarma sen suhteen parempi kun ei lapsia tee lainkaan. Maailmassa on jo liikaakin lapsia jotka ei saa rakkautta lainkaan.

 

en lukenut kuin aloituksen ja vastaan siihen.
eli
jos kerran et tunne haluavasi lapsia niin silloin sinä et menetä mitään vaikka et niitä teekään. ei kaikkien tarvitse lisääntyä vaikka muut painostaisivat, jos kerran itse ei tunne tarvetta lapsien hankkimiseen niin sitten niitä ei kannata hankkia.

 

Minusta on melko pelottavaa kun yleensä tästä puhuttaessa alkaa se hehkutus siitä miten rakastat lasta enemmän kuin mitään muuta ja kyllä sitä sen takia kannattaa tehdä lapsia. Kaikki varmasti kuitenkin tietää, että on olemassa myös vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan. Normaalijärkinen ihminen ei varmastikaan pahoinpitele tai muuten kaltoin kohtele lasta, mutta jos lasta ei oikeasti ole halunnut eikä häntä osaa rakastaa siitä on kyllä haittaa lapselle. Siksi lapsia pitäisi tehdä vain jos niitä ihan oikeasti haluaa, ei siksi, että kaikkien pitäisi lapsia tehdä.

 

[QUOTE="sipsi";26272148]Tokihan ihminen voi elämänsä aikana saada ihmissuhteita, ystäviä, jotka vanhainkotiinkin tulevat katsomaan - tai heidän lapsensa. Ja 100% takuuta siitä, että oma lapsi käy vanhainkodissa katsomassa, ei todellakaan ole (aikanaan karusti tämän hoitajaopintojen harjoittelujaksoilla ja kesätöissä huomasin)joten sen varaan ei lastentekoa kannata asettaa. Lisäksi, varmaa ei kenenkään kohdalla ole, että vanhainkoti-ikäiseksi edes elää

Ap, jos olet tyytyväinen elämääsi lapsettomana, niin ole vaan Miksi miettiä jotain mitä kenties menettää, jos sitä ei halua?[/QUOTE]

Näinpä juuri. Mieluummin hyväksyy sen, ettei halua ottaa vastuuta pienistä ihmisistä ja haluaa elää vapaammin, kuin tekee niitä "koska muillakin on". Toivottavasti ap olet onnellinen lapsettomana, jos päätät olla "jakaantumatta"!

Hyvähän tuota on miettiä nyt perinpohjaisesti, ettei sitten nelikymppisenä ala harmittaa, kun se lapsenteko ei enää silloin ole mikään itsestäänselvyys noin biologiselta kannalta. Ei kuitenkaan ole lainkaan hullu ajatus elää vain itselleen ja puolisolleen!

 

Kiitos tuosta toisestakin näkökohdasta, kaikkien ei tosiaan ole traumatisoituneita, jotka eivät halua lapsia. Luulen, että minun menneisyys oli sen verran rankka, että nyt kun saa olla rauhassa, nautin siitä. Onhan se lapsuus aika vaikea silloin, kun on epävakaiden aikuisten pyöritettävänä. Hartain toive silloin olisi, että asiat ollisivat jotenkin paremmin. Nyt ne ovat, tosin kymmenen vuotta meni asioiden käsittelemiseen. Ehkä sitä ei tosiaan kaipaa mitään, mikä viittaa perhe-elämään. On kyllä kohdallani mahdollista, että alan kaipaamaan lasta, jos tästä vielä eheydyn tulevaisuudessa.

 

[QUOTE="vieras";26277356]Minusta on melko pelottavaa kun yleensä tästä puhuttaessa alkaa se hehkutus siitä miten rakastat lasta enemmän kuin mitään muuta ja kyllä sitä sen takia kannattaa tehdä lapsia. Kaikki varmasti kuitenkin tietää, että on olemassa myös vanhempia, jotka eivät rakasta lapsiaan. Normaalijärkinen ihminen ei varmastikaan pahoinpitele tai muuten kaltoin kohtele lasta, mutta jos lasta ei oikeasti ole halunnut eikä häntä osaa rakastaa siitä on kyllä haittaa lapselle. Siksi lapsia pitäisi tehdä vain jos niitä ihan oikeasti haluaa, ei siksi, että kaikkien pitäisi lapsia tehdä.[/QUOTE]

saanko olla rehellinen? Miten musta tuntuu että nämä eniten hehkuttavat kuuluvatkin kastiin "ei niin varma". Mutta hehkutetaan julmettua rakkautta koska luullan että muuta ei saa sanoa.

Mä rakastan lapsiani. Varmaan saman verran kuin miestänikin. Ja omia vanhempia. Rakkaus kaikkia kohtaan on erilaista, mutta en nyt voi määrittää onko se suurempaa vai pienempää. En kadu että tein lapsi, en missään nimessä. Koska he syntyivät miehen ja minun rakkaudesta. Mutta olisiko elämäni jotenkin huonompaa ilman lapsia? Ei. Yhtä kokemusta ehkä köyhempi - toisaalta tilalla voisi olla kokemuksia joita ei välttämättä lasten kanssa tule eteen.

Tässäkin ketjussa on muutama viesti jotka oikein puistattaa. Tehdä nyt lapsia vanhuuden varaksi? Tai että lapset on elämän ainoa tarkoitus... Kamalat paineet asetaan niille lapsille...ja ihan oikeasti, ihmisen täytyy pystyä elämään tarkoituksellista elämää ilman lapsiakin. Mitäs sitten -jos lapset on ainoa tarkoitus- tpahtuu kun lapset kasvaa aikuiseksi ja muuttaa pois?

 

30-vuotias on vielä nuori sanomaan, ettei koskaan halua lapsia. Mieli ehtii kymmenessä vuodessa muuttua moneen kertaan. (24-vuotiaasta nyt puhumattakaan.)

Toivottavasti kukaan ei nyt ainakaan vaippakauden takia jätä lapsia tekemättä, siis jos vanhemmuus muuten kiinnostaisi. Se paskavaipparumba kun ei kestä kuin max. 3 vuotta per lapsi ja elämä on kyllä koko lailla pidempi kuin tuo.

 

[QUOTE="joo";26277516]30-vuotias on vielä nuori sanomaan, ettei koskaan halua lapsia. Mieli ehtii kymmenessä vuodessa muuttua moneen kertaan. (24-vuotiaasta nyt puhumattakaan.)

Toivottavasti kukaan ei nyt ainakaan vaippakauden takia jätä lapsia tekemättä, siis jos vanhemmuus muuten kiinnostaisi. Se paskavaipparumba kun ei kestä kuin max. 3 vuotta per lapsi ja elämä on kyllä koko lailla pidempi kuin tuo.[/QUOTE]

Mua ei kiinnosta vaipparumba, eikä yöheräilyt, eikä leikkiminen, eikä kieltäminen, eikä harrastuksiin vieminen, eikä opettaminen, eikä kasvattaminen, ei pienet kätöset kaulan ympärillä. Yksinkertaisesti omat lapset ei mitenkään mua kiinnosta. Tosin olen vielä nuori joten en vanno ettenkö vielä joskus lapsia haluaisi. Ainakaan tähän päivään mennessä ei ole mikään noista ikinä kiinnostanut. Toisia kun taas kiinnostaa ihan lapsesta asti.

30-vuotias on kyllä biologisesti katsottuna jo siinä iässä, että pitäisi pikkuhiljaa alka tietämään haluaako lapsia vai ei.

 

Vaikutuin Mien mielipiteestä. Realistinen ja erittelevä eikä mystfioi rakkautta. KIITOS!

 

[QUOTE="vieras";26277568]Mua ei kiinnosta vaipparumba, eikä yöheräilyt, eikä leikkiminen, eikä kieltäminen, eikä harrastuksiin vieminen, eikä opettaminen, eikä kasvattaminen, ei pienet kätöset kaulan ympärillä. Yksinkertaisesti omat lapset ei mitenkään mua kiinnosta. Tosin olen vielä nuori joten en vanno ettenkö vielä joskus lapsia haluaisi. Ainakaan tähän päivään mennessä ei ole mikään noista ikinä kiinnostanut. Toisia kun taas kiinnostaa ihan lapsesta asti.

30-vuotias on kyllä biologisesti katsottuna jo siinä iässä, että pitäisi pikkuhiljaa alka tietämään haluaako lapsia vai ei.[/QUOTE]

Sinun kaltaisistasi en puhunutkaan, mutta tässäkin ketjussa taisi parikin eri kirjoittajaa sanoa, että vanhemmuus välillä käy mielessä, mutta sitten ajatus aina tyrehtyy "paskavaippoihin tukehtumiseen".

Ja kyllä se on nykyisin ihan yleistä, että 40-vuotiaana sitten muutetaan mieli kiivaan vapaaehtoislapsettomuuden jälkeen viime hetkellä (ja tukitaan lapsettomuuspolien jonot). Eli vaikka kuinka olisi vielä kolmekymppisenä vannoutunut vela, voi silti tarvita sitä spermapankkia kymmenen vuoden päästä (tai vaihtoehtoisesti jäädä kokonaan ilman ja katkeroitua).

 

[QUOTE="joo";26277628]Sinun kaltaisistasi en puhunutkaan, mutta tässäkin ketjussa taisi parikin eri kirjoittajaa sanoa, että vanhemmuus välillä käy mielessä, mutta sitten ajatus aina tyrehtyy "paskavaippoihin tukehtumiseen".

Ja kyllä se on nykyisin ihan yleistä, että 40-vuotiaana sitten muutetaan mieli kiivaan vapaaehtoislapsettomuuden jälkeen viime hetkellä (ja tukitaan lapsettomuuspolien jonot). Eli vaikka kuinka olisi vielä kolmekymppisenä vannoutunut vela, voi silti tarvita sitä spermapankkia kymmenen vuoden päästä (tai vaihtoehtoisesti jäädä kokonaan ilman ja katkeroitua).[/QUOTE]

On minullakin vanhemmuus käynyt mielessä. Olen ajatellut eikö olisi ihanaa kun pieni ihminen olisi minun oma ja minä saisin sitä rakastaa. Varmasti se olisi, mutta sitä arkea en kaipaa.

Tuota varmasti tapahtuu, en tiedä kuinka yleistä on, mutta juuri sen takia olisikin hyvä jo 30-vuotiaana tietää mitä haluaa. Se voi olla myöhäistä saada lapsia 40-vuotiaana.

 

Mä sain omat lapseni 35 ikävuoden molemmin puolin. Koskaan ei biologinen kello alkanut tikittää, ja monesti ajattelin, etten välttämättä halua lapsia. Usein sanoinkin, että nautin toisten lapsista, kun niistä pääsee eroon sitten kun siltä tuntuu. Elämäni oli ollut täynnä kaikenlaisia kokemuksia, joista en luopuisi mistään hinnasta. Nyt kun minulla kuitenkin lapset on, tiedän, että olisin menettänyt paljon ilman heitä. En kuitenkaan osaa oikein pukea sanoiksi, mitä olisin menettänyt. Ja kuten tässä ketjussa on todettukin, jos en olisi lapsia saanut, en tietäisi menettäneeni mitään. Kai kyse kuitenkin on pyyteettömastä rakkaudesta, joka on erilaista kuin mitä olen tuntenut esim. vanhempiani kohtaan.

 

Mulla ei ainakaan ollut mitään hinkua saada lasta, lapsi sai vahingossa alkunsa kun olin 23v. Ei mulla edes ollut mitään kokemusta lapsista enkä ollut ajatellut lapsentekoa ollenkaan.
No joo, nyt mulla on lapsi, ja olen niin onnellinen ja kiitollinen siitä että hänet olen saanut, etten voi sanoin kuvata..

 

[QUOTE="heikosti positiivinen";26277463]Kiitos tuosta toisestakin näkökohdasta, kaikkien ei tosiaan ole traumatisoituneita, jotka eivät halua lapsia. Luulen, että minun menneisyys oli sen verran rankka, että nyt kun saa olla rauhassa, nautin siitä. Onhan se lapsuus aika vaikea silloin, kun on epävakaiden aikuisten pyöritettävänä. Hartain toive silloin olisi, että asiat ollisivat jotenkin paremmin. Nyt ne ovat, tosin kymmenen vuotta meni asioiden käsittelemiseen. Ehkä sitä ei tosiaan kaipaa mitään, mikä viittaa perhe-elämään. On kyllä kohdallani mahdollista, että alan kaipaamaan lasta, jos tästä vielä eheydyn tulevaisuudessa.[/QUOTE]

No todellakin on hieno asia, että yrität ensin saada oman itsesi kuntoon, ennenkuin alat lapsista haaveilemaan. Sieltä ne möröt kuitenkin jossain vaiheessa löytää edestään, varsinkin kun kyseessä on mitä todennäköisimmin asia, joka nuo traumat tuo mieleen.

Ja vaikkei taustalla olisikaan mitään traumaattista lapsuutta, on aika kapeakatseista pitää "lapsellista" perhettä sinä ainoana, idealistisena perhemallina.

 

No en tiedä, onko se nyt niin kapeakatseista. Ehkä jossain määrin, mutta kaikilla meillä on ollut jonkinlainen perhe ja kyllä varmaan aivan jokainen joutuu pohtimaan, siis tekemään valinnan, haluaako itse perhettä vai ei. En puhunut mistään ideaalista, mutta kyllä silti mielestäni olen poikeeava, kun en halua lapsia.

 

[QUOTE="heikosti positiivinen";26277601]Vaikutuin Mien mielipiteestä. Realistinen ja erittelevä eikä mystfioi rakkautta. KIITOS![/QUOTE]

Kiitos kaunis ja kumarrus.

Elämä on niin moni muotoinen yhtälö. Mikä sopii yhdelle, ei sovi toiselle. Ja siihen kun otetaan vielä elämän kumppani mukaan niin taas menee vaikeammaksi.

Kaikki kuitenkin lähtee siitä että tuntee itsensä ja sen mikä tekee onnelliseksi. Toiset kokevat että onni alkaa omasta lapsesta ja sitä määränpäätä kohti mennään. Toinen on epävarma - hakee paikkaansa. Ja kolmas kokee että ei tarvitse lasta onneen. Kaikki tasan yhtä hyviä tapoja elää ja olla. Kunhan se on oikea ratkaisu SINUN sydämmessä ja toki puolisonkin.

Rakkaus, se mystinen juttu. Rakastan miestäni kuten aikuinen rakastaa toista aikuista. Vanhemmat - ehkä jo velvollisuudesta rakastan heitä . Ja lapset - ne pienet minusta riippuvat olennot, voiko heitä olla rakastamatta? Ei. Mutta he ovat elämässäni lainaa.

 

En minä omasta mielestäni mystifisioi rakkautta. Enkä ajattele, että äidinrakkaus olisi jotenkin ylivertaista.
Tai ei minun rakkauteni ainakaan omiin lapsiini, välillä se on sydän vereslihalla rakastamista. Ja pelkkä rakkkauden tunnetta, onnea ja iloa eivät lapseni aina minussa saa esiin. Oikeastaan pikemminkin lapseni, ovat ihmisiä, jotka ovat saaneet minussa ehkä kaikkein selkeimmin herätettyä esiin tunteiden koko kirjon.
Jos olisin kielisoitin, olisvat lapset niitä soittajia, jotka ovat eniten venyttäneet kieliäni, saaden ne välillä hyvin kireiksi ja lopulta katkeamaan. Mutta myös niitä, jotka kaikkin heleimmin ja hellimmin ovat ne kielet saaneet soimaan.


Mutta edelleen, minä halusin lapsia. Ja minulle, lapsettomaksi jääminen olisi ollut kipeä asia, ei omavalintainen ja toivottu. Joten minä ajattelisin, että olisin menettänyt paljon ilman lapsia.

 

Mukava, että olet saanut lapsia. Tämä keskustelu herättää minussa hieman alakuloisuutta. Ei kuitenkaan ole helppo asia luopua ajatuksesta lapsista. Silti sisimmässään aina tietää, mikä on itselle oikein.

 

[QUOTE="heikosti positiivinen";26278957]Mukava, että olet saanut lapsia. Tämä keskustelu herättää minussa hieman alakuloisuutta. Ei kuitenkaan ole helppo asia luopua ajatuksesta lapsista. Silti sisimmässään aina tietää, mikä on itselle oikein.[/QUOTE]


Niin. :hug: Omaa sisintään ja itseään pitää kuunnella.

 

tuli tarpeeseen. Harvoin näin sielunsa syvimpiä kiemuroita yrittää ymmärtää. Riipaisee jostain syvältä nämä asiat. Ihanat mammat ja lapsettomat täällä kommentoi.

 

Tosiaan jokainen itse päättää mitä haluaa elämältään ja jokainen itse tietää parhaiten mitä elämältään haluaa. Toiisille lapsen haluaminen on itsestäänselvyys ja toiselle taas se, että ei halua lapsia.

Minulle itselleni on aina ollut selvää, että haluan olla äiti. Lasten saaminen sitten olikin kaukana itsestäänselvyydestä. Vuosia lapsettomuudesta kärsineenä olen äärimmäisen onnellinen siitä, että olen saanut kaksi ihanaa tyttöä. Omalla kohdallani lapsettomaksi jääminen olisi ollut todella kova paikka ja nyt nautin lasten kanssa elämisestä ja heidän kehityksensä seuraamisesta.

Täytyy vielä sanoa, että on hienoa, että tässä ketjussa on käyty asiallista keskustelua eikä ketään ole syyllistetty niin kuin monessa muussa Mitäs nyt? -keskusteluaiheissa.

 

[QUOTE="heikosti positiivinen";26278438]No en tiedä, onko se nyt niin kapeakatseista. Ehkä jossain määrin, mutta kaikilla meillä on ollut jonkinlainen perhe ja kyllä varmaan aivan jokainen joutuu pohtimaan, siis tekemään valinnan, haluaako itse perhettä vai ei. En puhunut mistään ideaalista, mutta kyllä silti mielestäni olen poikeeava, kun en halua lapsia.[/QUOTE]

No onhan se tietenkin yhteiskunnankin kannalta tae jatkuvuudesta, että ihmiset muodostavat perheitä, johon lapsetkin kuuluvat. Ja ihmisen geeneihinkin tietysti ohjelmoitu, kun me täällä kerran vielä tallataan Mutta jokaisella on oikeus olla poikkeava, siinä määrin kun se ei kenenkään oikeuksia loukkaa.

Nykyään ihminen voi (ainakin Suomen kaltaisessa maassa) pitkälti itse vaikuttaa siihen, millaiseksi elämä muodostuu. Jos jostain ideologisesta syystä jätttää lapset tekemättä (ekologinen ajattelu), tai kokee, ettei ole riittävä äidiksi, on se jokaisen oma valinta. Monesti vaan kuulee, että vapaaehtoisesti lapsettomia pidetään itsekkäinä. Noh, sitähän he omalla tavallaan ovatkin. Mutta jos oikeasti tuntee, ettei jostain syystä osaa tai halua ottaa sitä vastuuta, joka lasten saanniin myötä harteille kaatuu, on sen myöntäminen todellakin vastuullisempaa kuin se, että hankkii lapsia vastentahtoisesti vain, koska se on yhteiskunnan normi. Ymmärrätkö mitä ajan takaa?

Sanoit, että tunnet alakuloa näiden viestien lukemisesta. Älä nyt vaivu synkkyyteen, hyvä immeinen. Tietenkin varmasti ajatuksesta luopuminen aiheuttaa surua, mutta eihän mikään Sinun kohdallasi vielä ole sanottua. Elä mieluummin tässä päivässä, älä ota asiasta turhaa stressiä. Asiat selviävät aikanaan!

 

en tiedä. ei ehkä mitään.. suurimman osan kannattaisi jättää ihan tekemättä ne.

 

Jos jostain ideologisesta syystä jätttää lapset tekemättä (ekologinen ajattelu), tai kokee, ettei ole riittävä äidiksi, on se jokaisen oma valinta. Monesti vaan kuulee, että vapaaehtoisesti lapsettomia pidetään itsekkäinä. Noh, sitähän he omalla tavallaan ovatkin.

Lapset voi jättää tekemättä ihan vain sen takia, että ei halua lapsia. Siihen ei tarvitse olla mitään ekologista syytä tai traumaa takana. Kaikilla ei vain ole halua tehdä lapsia. Minä en jätä lapsia tekemättä siksi, että haluaisin pelastaa maapallon, minulla on ollut oikein hyvä lapsuus ja osaisin varmasti rakastaa ja hoivata lasta. En myöskään jätä lasta tekemättä sen takia, että en halua vaihtaa vaippoja tai herätä öisin tai että haluan matkustella. Minulla ei yksinkertaisesti ole halua tehdä lapsia. Ihan samalla tavalla kuin minulla ei halua opiskella lääkäriksi tai harrastaa jalkapalloa. Ei niihin ole mitään sen ihmeellisempää syytä.

Ja milläköhän tavalla vapaaehtoisesti lapsettomat ovat itsekkäitä?