Kuten jo kirjoitin, niin minä en ole missään tekemisissä osan sukulaisteni kanssa, joten en luonnollisesti ole myöskään heitä tapaamassa. Mutta sinun kohdallasi aina jaksat kirjoittaa kuinka tärkeä miehen äiti on, mutta ette kuitenkaan käy koskaan häntä (tai muuta sukua tapaamassa). Sitä minä olen ihmetellyt. Eivätkö lapsennekaan halua tavata sukulaisiaan? Minusta tuntuu, että miehesi puoli on kovasti alakynnessä sinun puoltasi vastaan. Asutte Suomessa, lapset puhuvat suomea paremmin, tuntevat sinun suvun, lapsilla vain Suomen kansalaisuus, ei käydä Turkin suvun luona jne.
Saatte toki tehdä ihan miten vaan, mutta välillä herättää ihmetystä.
Sitä paitsi me olemme tavanneet useammin kuin joka toinen vuosi.
Ihmettelenkin sitä, miksi et ole missään tekemisissä sukulaistesi kanssa, kun se kerran olisi täysin mahdollista teidän kohdallanne.
Kyllä, miehen suku on meille tärkeä. Olemme tekemisissä säännöllisesti puhelimitse, netin kautta, jne. Ja kyllä me "koskaan" ollaan miehen sukua tavattu. Anoppilassa on lähes 11-vuotisen yhteiselon aikana kyllä tullut käytyä useamman kerran, ja anoppi kävi meillä kun asuimme Turkin länsirannikolla. Suomeen muuton jälkeenkin minä ja tyttö ollaan käyty anoppilassa kerran (ja anoppila tarkoittaa tässä yhteydessä siis paitsi anopin, myös miehen sisarusten, serkkujen, tätien yms tapaamista), mies pari kertaa, lisäksi isä ja tytär tapasivat sukua Keski-Euroopassa (jonne suku siis kokoontui häihin). Ei siis voi sanoa, etteikö sukua olisi koskaan tavattu.
Totta hitossa miehen suku on "alakynnessä" verrattuna minun sukuuni. Ihan vaan siitä syystä, että asumme Suomessa! Jos asuisimme Turkissa, olisi Suomen suku, kieli ja kulttuuri lapsipuolen asemassa. Kahdessa maassa emme valitettavasti kykene asumaan samanaikaisesti, vaikka ihan helvetin taitavia olemmekin, joten jompikumpi maa jää väkisinkin tappiolle.
Turkki ja turkkilaisuus on kuitenkin hyvin vahva osa elämäämme - tuossa tuo 8 v tytär tälläkin hetkellä istuu vieressäni katsoen turkkilaisia ohjelmia telkkarista vaikka suomalaisiakin olisi tarjolla, 6 v poika on turkkilaisen isänsä ja tämän turkkilaisten ystävien kanssa keskustassa ja taatusti puhekielenä on turkki. Syötiin juuri turkkilaista ruokaa, ja sitä rataa. Kävin lasten kanssa Turkissa 9 kk sitten. Lapset ovat erittäin kaksikulttuurisia.
Lapset tottakai haluaisivat tavata sukulaisiaan. Mutta kuten itsekin totesit tässä ketjussa useasti, lapset eivät aina voi saada kaikkea mitä haluavat. Mekin haluaisimme tavata sukua, mielellämme kävisimme siellä vaikka vuosittain. Mutta niin kauan kun matka sukulaisiin on niin pitkä kuin se on, ja niin kallis kuin se on, ja niin kauan kun perheessämme on vain yksi työssäkäyvä aikuinen, ja niin kauan kun emme halua elää ihan kädestä suuhun ja tinkiä kaikesta kivasta vain päästäksemme reissuun, niin sukuloimassa ei tulla käymään ihan helposti saati usein. Se on itsestäänselvyys meille, itsestäänselvyys lapsillemme, itsestäänselvyys sukulaisille -
ainoa, jolla on ongelma asian suhteen, olet sinä. Ihminen, jota emme edes tunne