Kauhea tapaturma, osanottoni asianosaisille. Aina se on kauheaa, kun lapsille tapahtuu jotain, isoille tai pienille. Aina se ottaa sydämestä ja pistää miettimään. Mutta ei pelossa voi elää eikä siihen pitäisi varsinkaan lapsiaan kasvattaa. Vaikka kuinka huolehtii ja murehtii etukäteen, aina voi tapahtua juuri se, mihin ei ole varautunut. Tai sitten nämä pumpulissa täysi-ikäiseksi kasvatetut herrantertut kohtaavat elämänsä ensimmäiset vastoinkäymiset ja uupuvat ja masentuvat jo ennen ylioppilaskirjoituksia tai odottavat työnantajien tarjoavan heille sellaista työtä, mitä he tykkäisivät tehdä.
Vaikka olen itse ylihuolehtija, murehtija ja panikoija, niin kyllä meillä lapset takapihalla saavat leikkiä keskenään ilman jatkuvaa valvontaa, vaikka pienempi on noin 3-vuotias. Pakotan itseni siihen, kun ei tosiaan kaikkea voi sentään pelätä. Takapihallamme ei mitään selkeitä vaaranpaikkoja ole kuin keväällä lumien pudotessa katolta (ja silloin sinne ei tietenkään lapsia päästetä) ja olohuoneen isoista ikkunoista näkyy pihalle hyvin, mutta en minä esimerkiksi ruokaa laittaessani tietenkään joka hetki lapsia pysty tarkkailemaan. Elämä on riski eikä siitä kukaan selviä hengissä, mutta pidän kyllä omalla takapihalla leikkimistä yhtenä niistä pienimmän pään riskeistä tässä maailmassa - siitä huolimatta, että aina välillä jollekin jotain tapahtuu.