Onko olemassa yksinäisiä äitejä?

Musta tuntuu, että perheen hankittuani olen jäänyt ihan yksin. Lasten saannin myötä kaverit ovat kaikonneet ympäriltä, kun ajatukset eivät enää kohtaa... En ymmärrä miksi. Olisin minä valmis puhumaan muustakin kuin lapsista.

Uuteen kaupunkiin muutettuani en ole löytänyt yhtään ystävää. Ollaan asuttu täällä sentään jo 6 vuotta. Kateellisena katselen muita äitejä, jotka vaunuttelevat toistensa kanssa. Sukukin jäi lapsuuden kaupunkiin. Päivät täyttyvät kyllä vauvanhoidosta ja esikoisen kanssa puuhatessa, mutta tuntuu kuin koko elämämme olisi eristettyä. Ulkona ja sisällä. Asumme kerrostalossa, pihapiirissä ei asu enää yhtään lapsiperhettä.

Olisipa kiva, että olis ystävä, jonka kanssa vois joskus käydä kahvilla tai yhdessä lenkillä. Ylipäätään on vaikea löytää juttuseuraa, kun en oo luonteeltani mitenkään heti puhelias vieraille ja avoin, lämpenen uusille tuttavuuksille hitaammin, vaikka olen kyllä ystävällinen. Niin ja töissä ollessani sai toki kivasti aikuiskontaktia mutta nyt kuopuksen ollessa pieni vauva tuntuu taas pyörivänsä tyhjässä kuplassa ilman aikuiskontakteja. Melkein ikävä töihin, vaikka rakastankin olla kotona!
Ompa sekavaa sepustusta

 

Palsta on hyvä paikka löytää ratkaisu tähänkin ongelmaan.

Ainakin itse löysin äitikaverin täältä, vaikkei vieläkään sosiaalinen elämä mitään sosiaalista ole.
(Vinkkaa ihmeessä missä päin asut, tee itsellesi profiili niin samassa tilanteessa olevat voi laittaa yksityisviestillä omia tietojaan).

Noin helppoa se on, TEORIASSA. Tiedän, että alkuun pääseminen on hankalaa, mutta päähän siinä leviää, jos ei ole yhtään aikiusta ystävää (miestä ei lasketa!!).

 

Seurakunnan järjestämä perhekerho?
Meidän paikkakunnalla on ekan lapsen vanhemmille vauvakerho, jossa olen tutustunut tosi moneen äitiin! Ei tapailla muuten, mutta kerran viikossakin on kiva vaihtaa kuulumisia muiden äitien kanssa.
Sitten käydään muskarissa ja vauvauinnissa, jossa myös liikkuu samaa porukkaa. Yksillä ollaan päästy käymään kylässä ja olisi tarkoitus järjestää vastavierailu meille.
Mulla "ongelmana" se, että sain tän ekan lapsen 40 vuotiaaana, joten suurin osa äideistä on 15 vuotta nuorempia. Ei se tosin näytä ketään haittaavan...

 

samat mietteet täällä.rakastan olla pikkusen vauvani kanssa kotona mutta kaipaan seuraa kipeästi. jotenkin tuntuu,että ainakun törmään uusiin ihmisiin niin en vain saa sanotuksi juuri mitään mikä johtais sitten ystävystymiseen.haluaisin tutustua mutta sanat jäävät sanomatta.

 

siltä tuntuu, yksinäiseltä.

olen syksyyn asti vielä kotosalla,( 3 lasta -05,-08,-10 ) pää meinaa hajota. ainaista samaa rumbaa päivästä toiseen.

ei mullakaan ole täällä ystäviä/äitikavereita, tukiverkosto jäi toisaalle kun muutimme. täällä nykyisessä paikassa ollaan asuttu jotain 11 vuotta ja haaveilen takaisin sinne mistä ollaan lähtöisin.

maaseudulta ollaan kaupunkiin muutettu enkä ole missään vaiheessa kunnolla tänne kotiutunut, maalle halajan takaisin. se ei tietty ole mahdollista kun molempien työpaikat on täällä...ellei voita lotossa

olisi ihanaa jos vois käydä kahvittelemassa ystävän luona tai käydä lenkillä, luonteeltani olen mielestäni hauska enkä koe että olisi vaikea aloittaa keskustelua, vitsailun alle on helppo piiloutua ja sillä peittää murheensa

 

Minä kans kehottaisin katsomaan millainen tarjonta lähiseurakunnallasi on perhekerhojen suhteen. Ne on oikeasti tosi mukavia lapsen ja aikuisen kannalta ja jos käyt muutamankin kerran, niin varmasti tutustut lähiseutujen äiteihin ja pääset ainakin kerran viikossa samankaltaiseen seuraan.

 

Mä aloin juttelemaan yhden äidin kanssa kaupassa ja sovittiin et voitais treffata, vaihdettiin numerot. Sitten yks päivä sovittiin puistotreffit, menin sinne, eikä se koskaan tullutkaan. Soitin sille, että tääl ollaan, missä ootte, niin vastas että en mä ollut (muka) siellä et hän lähti sit shoppailemaan. Sitten en kuullut siitä enää mitään.

 

Kun lapseni oli pieni, oltiin ulkona talvella ja naapurirapun äiti oli myös ulkona lapsensa kanssa.
Juteltiin ja se kutsui lapsen synttäreille.
Vahinko vaan, emme päässeet koska lähdimme just silloin matkalle.
Mutta tämä äiti olikin pohjoisesta kotoisin!
Ei etelän ihmisiä.

 

Mä aloin juttelemaan yhden äidin kanssa kaupassa ja sovittiin et voitais treffata, vaihdettiin numerot. Sitten yks päivä sovittiin puistotreffit, menin sinne, eikä se koskaan tullutkaan. Soitin sille, että tääl ollaan, missä ootte, niin vastas että en mä ollut (muka) siellä et hän lähti sit shoppailemaan. Sitten en kuullut siitä enää mitään.

Häntä varmaan jännitti enemmän kuin sua. Just toi harmittaa tässä "kohtaamisvaikeuksissa", kun kaikkia jännitää ja ollaan epävarmoja, mutta ulospäin annetaan toisenlainen kuva.

ja sitten äitipiireissä (ja muuallakin) tämä "yksinäisyys" tuntuu olevan vähän häpeä, siksi sitä ei edes kehtaa tyrkyttää itseään. Toisilla kun tuntuu olevan tuki- ja ystäväverkot kunnossa, ainakin puheiden mukaan ja koko ajan kiirettä. Ja sitten itsekään ei kehtaa myöntää sitä yksinäisyyttään ja seurankaipuuta, vaan antaa itsekin ymmärtää että kyllä tässä kaikenlaista menoa on. Ja sitten ei taas ihmiset kohtaa. Tuntuu siltä, että jos kehtaa julkisesti tunnustaa yksinäisyytensä, sittenhan vasta ne ihmiset kaikkoavatkin ympäriltä.

Ymmärsiköhän kukaan mitään mun sekavasta sepustuksesta.

 

Kiitos kommenteista...
joo, vinkkinä voisin ottaa tuon perhekerhon, josko sieltä löytyis seuraa!
On tää yksinäisyys vaan niin kurjaa että kaikki pitää kokeilla mitä keksii.

 

moni varmasti ajattelee että toisessa on jotain vikaa jollei sillä ole läjä ystäviä vaikkei näin oliskaan ja siksi monet ei kerro asiasta siinä pelossa.

mä en voisi koskaan tehdä niin etten sovitusta tapaamisesta pitäis kiinni ja jäisin tulematta, se on törkeetä.

 

mistäpäin asustelet?

 

etelä-karjalan seudulla..

 

Miksi niitä lapsia pitää hankkia kun elämästä automaattisesti näyttää tulevan hirveää?

 

Itse olen kanssa sopinut treffejä, joissa toinen osapuoli on viimetipassa ilmoittanut ettei pääsekään. Monesti keksityn oloinen selitys, mutta onpa ilmoitettu. Mutta uskon että kyse on ollut tästä jännittämisestä, joillekin vaan se jännitys on niin kova. Joten en tuomitse, enkä arvostele, itseäkin jännittää monesti, mutta silti en viitsisi perua. Ja sitten he eivät enää kehtaa pitää yhteyttä. Ja vaikka itsekin yrittää vielä uusia treffejä, niin helposti se saattaa kuitenkin hiipua. Tunnistaako kukaan itseään noista treffien perujista. Haluaisin heille sanoa, että toistakin kuitenkin varmaan jännittää. Ja siksihän tässä yritetään ystävystyä, kun kumpikin kaipaa uusia tuttavia.

 

Mäntän seudulla niitä ei ainakaan tunnu olevan, tai ainakaan eivät tunnusta...

 

mä olen länsi suomesta.

kyllä tätä arkea kestää ihan erilailla jos on välillä paikka kyläilylle, on isovanhemmat lähellä apuna tarvittaessa, eikä tyyliin niin että niitäkin näkee ehkäpä yhden kerran 4 kuukauden välein, eli olisi niitä sukulaisia ja hyviä ystäviä, kummin kaimoja jotka tarvittaessa tarjoaisi apua. me esim. miehen kanssa pääsemme kerran vuodessa jonnekkin kaksistaan. takana on keskivaikea masennus josta olen toipunut vajaa vuosi sitten, nytkin olen itkenyt silmät päästäni tätä kaikkea mutta koitan jaksaa etten vajoaisi taas masennukseen koska se jos mikä on kamalaa kaikkien kannalta ja siihen en halua.

hyvä se on viisauksia ladella mutta ketäs se auttaa, me äidit kun pitää olla kaiken osaavia ja kaiken jaksavia, ei me mitään yli ihmisiä olla, jaksamisen rajat kaikilla

 

mistäpäin länsi suomea olet?

 

turun seudulta

 

ikävä kyllä turku on liian kaukana minua,olen kuopiosta :/

 

Mutta mulle Turku ei ole liian kaukana
Vähän sama tilanne, vanhat kaverit kaikkos lapsien myötä, tai sit niillä oli/on niin paljon isommat lapset et ei ole mitään ns. yhteistä. Nyt olen saanut lapsettomia ystäviä kyllä, mut se äiti-kaveri puuttuu Kuinka kaukana Turusta?

 

harmi..

ei täältä päin taida olla ketään vailla ystävää..

 

Mutta mulle Turku ei ole liian kaukana
Vähän sama tilanne, vanhat kaverit kaikkos lapsien myötä, tai sit niillä oli/on niin paljon isommat lapset et ei ole mitään ns. yhteistä. Nyt olen saanut lapsettomia ystäviä kyllä, mut se äiti-kaveri puuttuu Kuinka kaukana Turusta?

autol menee joku 15-20minuuttia keskustaan, ei pitkä matka

 

autol menee joku 15-20minuuttia keskustaan, ei pitkä matka

Mä ajan Turun keskustaan parissa kymmenessä minuutissa Ollaankohan kuinka liki kartalla?

 

[QUOTE="vieras";25930153]Mä ajan Turun keskustaan parissa kymmenessä minuutissa Ollaankohan kuinka liki kartalla? [/QUOTE]

uskaltaisko paljastaa, no se oliskin hauska sattuma jos oltais viel samasta paikasta mä oon piikkiöstä