Pettynyt.
Tapasin ihanan miehen jokin aika sitten ja tapailimme tiiviisti pari viikkoa. Nyt hän ei kuitenkaan ole ottanut enää yhteyttä itse reilu pariin viikkoon, vastaa kyllä lähettämiini viesteihin, ei kuitenkaan suostu tapaamaan - ei ehdi muilta kiireiltään. Olen kysynyt suoraan missä mennään, haluaa omien sanojensa mukaan jatkaa tapailua. Tyhmä en kuitenkaan ole, mieleni kyllä tajuaa, ettei mies ole tosissaan. Mutta sydämeni ei suostu uskomaan tekoja, vaan haluaisi luottaa miehen sanoihin... Tämä peli tuntuu epäreilulta. En tunnu pääsevän irti, kun hän ei lopeta suhdetta suoraan vaan jättää toivon kipinän sisimpääni.
Uskollisena omille tavoilleni, syytän tietenkin itseäni. Missä tein virheen? Odottaako hän minun tekevän nyt jotain? Olenko loukannut häntä ja siksi hän kiusaa minua? Mikä minussa on vikana, että vedän puoleeni miehiä, jotka haluavat satuttaa minua?
En ole täydellinen, luonteeni, kehoni ja käyttäymiseni vilisee virheitä. Mutta vioistani huolimatta en katso ansaitsevani tälläistä kohtelua. Tunne-elämäni on aito, vilpitön. Miksi miehet haluavat haavoittaa juuri sitä minussa, mikä on parasta...
Uskollisena omille tavoilleni, syytän tietenkin itseäni. Missä tein virheen? Odottaako hän minun tekevän nyt jotain? Olenko loukannut häntä ja siksi hän kiusaa minua? Mikä minussa on vikana, että vedän puoleeni miehiä, jotka haluavat satuttaa minua?
En ole täydellinen, luonteeni, kehoni ja käyttäymiseni vilisee virheitä. Mutta vioistani huolimatta en katso ansaitsevani tälläistä kohtelua. Tunne-elämäni on aito, vilpitön. Miksi miehet haluavat haavoittaa juuri sitä minussa, mikä on parasta...