Hermot ei kestä 2-vuotiaan kuppaamista

["Rinna"]

Mulla menee hermot ton kaksi vuotiaan kanssa kun kaikki on niiin vaikeeta. Pukea ei saisi, mitään ei syö, vaippaa ei saisi vaihtaa jne. Miten te kestätte sen uhmalaisenne kanssa? Minä itse olen muutenkin kärsimätön luonne, ja ottaa luonteen päälle loputon taistelu ja venkslaaminen tuon kanssa. Nyt on taas hirvee itkupotku kun en antanut sen kävellä kotimatkaa vaan pistin rattaisiin. Miten te muut jaksatte pakkasessa kykkiä tuollasen olennon kanssa, joka ei joko suostu etenemään tai haluaa kääntyä vastakkaiseen suuntaan kun mihin ollaan menossa..Huoh. Onko mitään kikkoja tai vinkkejä?? Ja sit miten sen saa syömään ruokaa? Meillä ei syö kotona muuta kun nuolee leivästä voin päältä. Ja banaanin se syö. Masentaa ruuan tarjoilukin...Pukeminen on hirveet rimpuilua. Potkii ja menee vetkulaksi, ja alkaa huutaa että sattuu kun väkisin pukee. Onhan tää joku vaihe...

 

["möhömaha"]

Voisit lopettaa aluksi lapsesi väkivaltaisen kohtelun. Kyllä se lopulta on niin että lapset peilaa vanhempiaan. Ala meditoimaan.

 

["Inkivääri"]

On se vaihe. Menee ohi. Mulle neuvolantäti käski mennä vessaan lukkojen taakse riehumaan jos aivan meinaa mennä hermo.

Ei kai siinä muu auta kuin kuljettaa rattaissa sitä kirkuvaa, kiemurtelevaa "riiviötä" jos on pakko, muistelen että meillä mentiin joskus hoitoonkin yöpuvussa kun ei yksinkertaisesti pystynyt pukemaan. Ja se ei ollut mikään palkkio vaan tein selväksi että "kaverit nauraa".

Hyviä hermoja toivotan! Ja periksiantamattomutta, jos ei syö niin on syömättä, ei ne nälkään kuole ruuan eteen. (Toki pitää pitää huoli että jossain vaiheessa menee sitten edes se voi ja banaani!)

 

["vieras"]

Meillä on ihan samanlainen. Vaippojen kanssa ei onneksi tarvitse enää tapella. Se on vain kestettävä, kyllä se jossain vaiheessa ohi menee.

 

[moona81]

Meillä 1 ja 5 kk. Käyttäytyminen alkaa herralla olemaan samanmoista.

Meillä puetaan päälle silloin kun on tarvis lähteä. Juu kyllä toisinaan ottaa hermoon kun poika venkoo joka suuntaan ja huutaa. Ei auta kun vaan pukea. Ja olla itse hermostumatta tai ainakin purra hammasta.

Syömisen kanssa on temppuiltu nyt toisinaan. Jos ei syö niin nostan pois pöydästä. Lapsi syö kun on nälkäinen. Tätä on miulle taottu päähän ja sitä yritän itselleni edelleen takoa.

Ja meillä myös innostuttu kävelystä ulkona. Annetaan tassutella sen minkä tassuttelee. Jossain vaiheessa sitten rattaisiin ja kotiin huudon saatteleman jos ei muuten.

Ei nuo isommat enää käyttäydy noin 10 ja 7 tai ainakaan jatkuvasti. Joten kyllä se ohi menee jossain vaiheessa . Joten jaksamisia sinnekkin

 

[her]

Kaksi vaihtoehtoa lapselle; joko kävelee nätisti tai istuu rattaissa. Jos ei kävele, niin rattaisiin ja jos huutaa, niin huutakoon.

Jos yrität rimpuilla lapsen mielitekojen mukaan, uhma ei lopu ikinä, vaan lapsella otteet kovenee ja vie sua ihan satanolla joskus teininä.

Homma haltuun, huutaminen ja lapsen raivo ei saa kaataa sun maailmaa, vaan sinä aikuisena päätät ja tiedät missä mennään.

 

["NYT"]

sinä kasvatat lasta ja lapsi sinua (ja hermojasi). Äidiksi kasvetaan.

 

[:D]

Voi ei, mä en ole edes tajunnut että ihan samanlaista se on meilläkin Siis olen tajunnut että uhmaikä on, mutta en tätä että se on vänkää tosiaan joka asiassa vastaan. Välillä menee itsellä hermo, välillä vaan koppaan sen kainaloon ja annan sen huutaa ja siirryn itse henkisesti jonnekin mukavampaan paikkaan.

Pukemiset meillä onnistuu pääosin ihan ok, mutta oikeastaan ihan kaikessa muussa pistää vastaan. Kävelemällä mennään nyt harvemmin minnekään kun ei siitä mitään tule; menee koko ajan väärään suuntaan tai tahallaan heittäytyy maahan eikä nousen ylös jne. ja lopulta joudun tiukasti pitämään kädestä kiinni ja vetämään mukana. Eli rattailla vaan mennään, vyöt kiinni ja huutaa sen alun minkä huutaa, ei se pitkään jaksa kun huomaa ettei huutamalla siitä pääse mihinkään.

Ja kotona jos ei saa jossain tahtoaan lävitse niin on alkanut lyömään. Siinä menee välittömästi itsellä hermo ja ottaa päähän kun lapsi ei hetkessä opi sitä, että ei saa lyödä.

Minkähän aikaa tätä kestää..? On juuri täyttänyt kaksi.

 

[Narsiscus]

Meillä on tehty selvät sävelet. Usein kerron mitä haluan lapsen tekevän ja sanon sitten laskevani kolmeen jos ei siihen mennessä sitä tee toteutuan uhkaukseni. Esimerkiksi "jos et nyt itse mene omaan sänkyyn äiti laskeen kolmeen ja nostaa sinut sinne". Meillä tuo tehoaa aika hyvin. Sitten tosiaan toteutetaan se uhkaus jos ei kolmeen laskeminen auta. Annan siis lapselle mahdollisuuden tehdä itse ja vaikuttaa lopputulokseen.

 

["..."]

[QUOTE="NYT";25410747]sinä kasvatat lasta ja lapsi sinua (ja hermojasi). Äidiksi kasvetaan.[/QUOTE]

Aaaargh...Ai niinkö?!

 

[:D]

Ja meillä myös innostuttu kävelystä ulkona. Annetaan tassutella sen minkä tassuttelee. Jossain vaiheessa sitten rattaisiin ja kotiin huudon saatteleman jos ei muuten.

Meillä lapsi kävelee ehkä sen 10 metriä oikeaan suuntaan ja sitten alkaa se temppuilu/väärään suuntaan juokseminen. Eli olen luovuttanut tältä osin sen kävelemisen kokonaan..

 

["Jep"]

Voi ei, mä en ole edes tajunnut että ihan samanlaista se on meilläkin Siis olen tajunnut että uhmaikä on, mutta en tätä että se on vänkää tosiaan joka asiassa vastaan. Välillä menee itsellä hermo, välillä vaan koppaan sen kainaloon ja annan sen huutaa ja siirryn itse henkisesti jonnekin mukavampaan paikkaan.

Pukemiset meillä onnistuu pääosin ihan ok, mutta oikeastaan ihan kaikessa muussa pistää vastaan. Kävelemällä mennään nyt harvemmin minnekään kun ei siitä mitään tule; menee koko ajan väärään suuntaan tai tahallaan heittäytyy maahan eikä nousen ylös jne. ja lopulta joudun tiukasti pitämään kädestä kiinni ja vetämään mukana. Eli rattailla vaan mennään, vyöt kiinni ja huutaa sen alun minkä huutaa, ei se pitkään jaksa kun huomaa ettei huutamalla siitä pääse mihinkään.

Ja kotona jos ei saa jossain tahtoaan lävitse niin on alkanut lyömään. Siinä menee välittömästi itsellä hermo ja ottaa päähän kun lapsi ei hetkessä opi sitä, että ei saa lyödä.

Minkähän aikaa tätä kestää..? On juuri täyttänyt kaksi.

Tohon en osaa vastata että kuinka kauan kestää, mutta meidän lapsella kaksivuotiaana ihan
melkein samanmoista menoa, MUTTA nyt kolmevuotiaana, tä on vain pahentunut.

 

[:D]

[QUOTE="Jep";25410778]Tohon en osaa vastata että kuinka kauan kestää, mutta meidän lapsella kaksivuotiaana ihan
melkein samanmoista menoa, MUTTA nyt kolmevuotiaana, tä on vain pahentunut. [/QUOTE]

No voi hitto

 

["Monenmamma"]

Mä olen löytänyt hyvän keinon pikkulasten uhman sietämiseen.
Kun talossa on teini ikäinen nuori ihminen temppuineen ja ongelmineen, niin 2 vuotiaan uhma lähinnä naurattaa...
Ekan kanssa minäkin hermoilin aika pienistä, nyt on suhteellisuudentaju kasvanut.

Niin kauan kun ongelmat voi ratkaista nostamalla lapsen kainaloon ja kantamalla tai pukemalla väkisin, niin ne ovat oikeasti aika pieniä.

En halua masentaa =) mutta suhteellisuudentaju auttaa kestämään tilannetta paremmin. 2v on vielä tosi pieni.

 

["vieras"]

Meillä ihan samanlainen 2,5v. Tätä on kestänyt jo 1,5vuotta eikä loppua näy. Joka asiasta taistellaan eikä lapsen nappaaminen kainaloon käy enää kovin helposti kun lapsi painaa 18kg, pukeminen yhtä helvettiä kun voimaa on kun pienessä kylässä. Usein ollaan sisällä kun en jaksa pukemis taistoa ja lapsi hyppii kahta kauheammin seinille. Ei myöskään nuku päivällä eikä yöllä. Hoitoon ei kehtaa antaa kun tiedän miten raskasta lapsen kanssa on olla. Päiväkodissa on mutta sinnekkin hävettää viedä kun tiedän et lapsi temppuilee ja venkuroi sielläkin. Kyllä on ihana ikä.

 

[teinin ja kaksivuotiaan äiti]

[QUOTE="Monenmamma";25410805]Mä olen löytänyt hyvän keinon pikkulasten uhman sietämiseen.
Kun talossa on teini ikäinen nuori ihminen temppuineen ja ongelmineen, niin 2 vuotiaan uhma lähinnä naurattaa...
Ekan kanssa minäkin hermoilin aika pienistä, nyt on suhteellisuudentaju kasvanut.

Niin kauan kun ongelmat voi ratkaista nostamalla lapsen kainaloon ja kantamalla tai pukemalla väkisin, niin ne ovat oikeasti aika pieniä.

En halua masentaa =) mutta suhteellisuudentaju auttaa kestämään tilannetta paremmin. 2v on vielä tosi pieni.[/QUOTE]

Saman olen havainnut

 

[siis kääk]

[QUOTE="Monenmamma";25410805]Mä olen löytänyt hyvän keinon pikkulasten uhman sietämiseen.
Kun talossa on teini ikäinen nuori ihminen temppuineen ja ongelmineen, niin 2 vuotiaan uhma lähinnä naurattaa...
Ekan kanssa minäkin hermoilin aika pienistä, nyt on suhteellisuudentaju kasvanut.

Niin kauan kun ongelmat voi ratkaista nostamalla lapsen kainaloon ja kantamalla tai pukemalla väkisin, niin ne ovat oikeasti aika pieniä.

En halua masentaa =) mutta suhteellisuudentaju auttaa kestämään tilannetta paremmin. 2v on vielä tosi pieni.[/QUOTE]

kieltämättä kaverin teinin katteleminen helpottaa... vaan kun on huono selkä, niin 2v on jo riuhtoessaan aika epämielllyttävä kannettava. ehdotuksia?

 

["Aapee"]

Meillä on kanssa uhkailu ja kiristys käytössä tyyliin, jos et nyt rauhoitu niin ei lähdetä ollenkaan. Jos et nyt kiipeä sänkyyn, äiti ei kerro iltasatua. Jotenkin tästä on vaan seesteisyys niin kaukana. Kaipaa sitä että asiat sujuis välillä. Huolestuttaa tuo syömättömyys kun lapsi on niin kalpea. Ja sit on huono omatunto kun en ihan oikeesti jaksa enää lappaa samalla lailla ruokaa pöytään kun ei se sitä kuitenkaan syö. Ja noista painiotteluista pukemistilanteessa tulee kanssa paha mieli. Ja siitä kun lapsi ei vaan usko... Ja sit noi itkukohtaukset jotka menee överiksi kun ei tuo vaan rauhoitu- Tänään pidin ensin vähän aikaa väkisin sylissä kun vaan rimpuili. Ei tulosta.. Laskin lattialle potkimaan ja annoin olla siinä ja tein muuta huudosta huolimatta. Sitten ehkä parinkymmenen minuutin päästä rauhoittui ja pistin palkkioksi sitten suosikkipiirretyn. Ja sitten pusut ja halit sun muut. Mä en välillä oikeesti tiiä mitä mun pitäis tehdä että lapsi oppisi toivotun käytöksen...

 

["Monenmamma"]

[QUOTE="Aapee";25411250]Meillä on kanssa uhkailu ja kiristys käytössä tyyliin, jos et nyt rauhoitu niin ei lähdetä ollenkaan. Jos et nyt kiipeä sänkyyn, äiti ei kerro iltasatua. Jotenkin tästä on vaan seesteisyys niin kaukana. Kaipaa sitä että asiat sujuis välillä. Huolestuttaa tuo syömättömyys kun lapsi on niin kalpea. Ja sit on huono omatunto kun en ihan oikeesti jaksa enää lappaa samalla lailla ruokaa pöytään kun ei se sitä kuitenkaan syö. Ja noista painiotteluista pukemistilanteessa tulee kanssa paha mieli. Ja siitä kun lapsi ei vaan usko... Ja sit noi itkukohtaukset jotka menee överiksi kun ei tuo vaan rauhoitu- Tänään pidin ensin vähän aikaa väkisin sylissä kun vaan rimpuili. Ei tulosta.. Laskin lattialle potkimaan ja annoin olla siinä ja tein muuta huudosta huolimatta. Sitten ehkä parinkymmenen minuutin päästä rauhoittui ja pistin palkkioksi sitten suosikkipiirretyn. Ja sitten pusut ja halit sun muut. Mä en välillä oikeesti tiiä mitä mun pitäis tehdä että lapsi oppisi toivotun käytöksen...[/QUOTE]

Suoraan sanottuna vaikuttaa että sulla on liian suuret luulot noin pienen lapsen käytöksestä.
2v ei vielä osaa/muista/kykene käyttäytymään toivotulla tavalla. Häntä täytyy toki opettaa kohti toivottua tulosta, mutta palkkion tuosta opetustyöstä saa vasta monen vuoden kuluttua. Ja joka kerta kun luulet että NYT SE ON OPPINUT, iskee joku uusi uhmaikä ja kaikki opittu unohtuu =)

Ei vanhemmuus ole vain rauhaisaa elämää lapsen kanssa, vaan enemmän ja vähemmän taistelua ja vääntöä. Jos et itse menetä hermojasi, olet aina paremmalla puolella (itse en usein kykene tähän, mutta joskus kuitenkin)