En jaksa enää masentunutta miestäni! Milloin on lupa luovuttaa, kun mikään ei riitä?

Miksi on tiedostettu tosiasia, että esim. päihderiippuvuudesta ei saa ketään parannettua ellei taustalla ole OMA HALU parantua - mutta masennuksen ollessa kyseessä mitään tämänsuuntaista ei saa edes ehdottaa? Luulisin, että tämä johtuu osittain siitä, että masentunut potee tilastaan jo valmiiksi niin suurta syyllisyyttä (ja kyllä, myös ihan puhdasta itsesäälissä pyöriskelyä, tai ainakin minulla oli) että kaikki neuvominen tuntuu hyökkäykseltä. Mutta en silti ymmärrä miksi hyväätarkoittavista ja oikeasti hyvistäkin neuvoista otetaan niin paljon pulttia. Syyllistäminen ja "nyt otat itseäsi niskasta kiinni" -puheet ovat ihan eri asia, niissä on se ongelmaa vähättelevä äänensävy joka satuttaa eniten.

Kyllä kyllä, tilanteita on monia, masennuksia eri vahvuisia, ja syitä niiden taustalla paljon erilaisia. Sitä en kiellä. Mutta koskaan ei ilmeisesti saa ehdottaa, että mikään auttaisi masennukseen. Masentuneelta ei saa vaatia mitään, ei edes pyytää eikä kannustaa. Pitäisi antaa olla vaan?

Voin itse masennuksesta kärsineenä sanoa, että syyllistäminen ja haukkuminen ei tietenkään kannata (äitini yritti aina tätä, ja se vain pahensi asiaa: olin monta kertaa jo paranemassa kun saamattomuudesta nalkuttaminen alkoi, ja joka kerta tuli reilusti takapakkia, kerran jopa aiempaa huomattavasti pahempaan tilaan). Mutta määrätietoinen kannustaminen on auttanut aina. Sellainen positiivinen "hei, nyt tehdään tämä asia" -asenne siis. Se ihan oikeasti auttaa, kun joku auttaa huomaamaan, että sinä pystytkin tähän. Oikeasti pystyt edes johonkin, vaikka luulit olevasi täysin arvoton ja loppu! Ei, se ei paranna itse masennusta, mutta se auttaa senhetkiseen oloon. Ja masentuneelle jokainen hyvä hetki on riemuvoitto. Tai ainakin minulle oli.

 

Terapia yksinään auttaa harvoi ja yleensä silloin kysymyksessä ei ole ollut "oikea" masennus vaan muu ongelma.
Paras teho terapiasta saadaan yhdistettynä lääkitykseen. ap:n miehellä tilanne on sellainen "tyypillinen", Koska käy töissä ei ole riittävän masentunut. Täällä kun kaikki mitataan työkyvyllä. Monesti sanotaan että ei se voi olla juoppo kun töissäkin käy.
Jos lääkitys ei ala puremaan parissa kuukaudessa on kokeiltava lääkityksen muutosta. Sekin pitää muistaa että vain otettu lääke auttaa. Yllättävän harva vakavastikaan sairas käyttää lääkityksensä sovitusti, vaan lähes kaikki säätää itse. Nettipalstojen tai omien kuvitelmien mukaan.
Makaaminen ei ketään paranna, vaan mesentunutkin on laitettava tekemään normaaleja askareita. Tällä toimella ei kylläkään saa hyvän/kivan hoitajan sädekehää. Sairausloma on joskus tarpeen, toisinaan se pahentaa tilannetta kun kaikki "pakko" ja rytmi häviää elämästä.

 

Mä vastaan nyt siitä näkökulmasta, että minä olin se masentunut. Sain myös diagnoosiksi keskivaikea masennus, ja jotain tilpehööriä päälle. Masentunut olin jo lapsesta saakka, mutta siinä kahdenkympin jälkeen eräät elämän tapahtumat laukaisivat sen kunnolla.

Aina näissä ketjuissa käydään keskustelua siitä, onko joku oikeasti masentunut vaiko eikö. Tietääkseni masennus voi ilmetä hieman eri oirekokonaisuuksina eri henkilöissä, eri vakavuusasteilla. Omalla kohdallani pidän sitä itsensä mollaamista ja itseässlissä rypemistä koko masennukseni keskeisenä ongelmana, josta johtui muita ongelmia. Mutta itsearvostuksen puute lukee kyllä ICD-10 -diagnoosissakin tyypillisenä oireena ja on mulla ihan mustaa valkoisella, että keskivaikea masennus oli diagnoosina. Mä näkisin sen itsesäälissä rypemisen vähän samanlaisena kun itsearvostuksen puutteen. Tai se on sen ilmaisemista.

Mulla oli tapana lytätä itseäni maahan, ajatella kaikesta negatiivisesti. Mun elämä keskittyi siihen, että mietin kuinka huono olen, kuinka turha, epäkelpo, epäonnistunut. Pidin itseäni tosi typeränä idioottina, jonka ei pidä yrittää mitään kun kuitenkin menee pieleen. Siksi ei siis kannata tehdä mitään. Mies ei sietänyt ollenkaan tuota. Jos aloitin taas itkemään sitä, että olen ruma paska, mies sanoi mulle tosi kovasti vastaan. Ei alkanut lässyttää, että "etkä ole, olet upea". Vaan mies sanoi mulle tosi tiukasti, että hän ei suostu kuuntelemaan tuollaista. Hän ei tehnyt siis mitään, jolla olisin voinut hakea sääliä tai ruokkia sitä negatiivisuuden kierrettä. En tiedä, olisiko hän lähtenyt jos olisin jatkanut samaa rataa. olimme kuitenkin suhteen alussa tuossa vaiheessa. Olin varma, että mies jättää minut, että olen niin kamala ilman masennustakin, että hän lähtisi. Mies oli kärsivällinen, rakasti, auttoi kotitöissä (vaikka silloin alussa ei vielä edes asuttu yhdessä).

Mulle tuo masennus aiheutti mm. 7 alkavaa reikää hampaisiin. En juuri syönyt mitään. En jaksanut huolehtia itsestäni, saati kodista. Kaikista kamalinta oli se, että tulevaisuutta ei ollut, ei mitään haaveita. Vaikka olen aina ollut unelmoijatyyppiä. Itsemurhaa en olisi uskaltanut koskaan tehnyt, mutta usein ajattelin ettei ketään haittaa, jos rekka sattuisi ajamaan päälle.

Kävin 3 vuotta terapiaa ja söin jonkin aikaa mielialalääkettä pientä annosta. Voin pitää itseäni nyt oireettomana, mutta aina välillä entinen aika muistuttaa itsestään. Jonkinlainen itseinho puskee aina välillä läpi. Samoin ajatus siitä, että pitäisi luovuttaa kaikki yrittäminen uran ja elämän suhteen. Pelkään epäonnistumista niin paljon, että olisikin helppo jäädä peiton alle. (No tämä tuskin liittyy enää masennukseen vaan on jo joku erillinen ongelma.)

Tässä siis omaa tarinaani. Toki muiden tarinoita kuultuani voin olla kiitollinen siitä, että masennukseni oli kuitenkin "helppo" moneen muuhun verrattuna. Se kolme vuotta terapiaa auttoi. Jokainen tonni lainaa, jonka sitä varten otin on ollut sen arvoinen.

 

Minä olen elänyt masentuneen kanssa 19 vuotta. Olin suhteen alkaessa teinikakara,enkä voinut silloin tietää,mitä on tulossa. Kumppanin äiti oli alkoholisti ja hän joikin viimein itsensä hengiltä tuossa joku vuosi sitten. Alkoholistin aiheuttamia seurauksia olen siis elänyt mukana tuon 19 vuotta. Tiedän nyt,että en ole koskaan kokenut normaalia,tervettä ja hyvää parisuhdetta. Oma aikuiseksi kasvamiseni on tapahtunut tämän surkeuden rinnalla.
Sääliksi käy kumppania ja pakko on myöntää,etten muuta hyvää ole saanut,kuin kolme ihanaa lastamme.
Kyllä,olen helvetin katkera hukkaan menneestä nuoruudesta,mutta tämä suhde on nyt lopussaan ja aion rakentaa vielä hyvän loppuelämän itselle ja lapsilleni. Tiedän olevani hyvä mies ja varmasti kelpaan jollekkin hyvälle naiselle.

 

Mä vastaan nyt siitä näkökulmasta, että minä olin se masentunut. Sain myös diagnoosiksi keskivaikea masennus, ja jotain tilpehööriä päälle. Masentunut olin jo lapsesta saakka, mutta siinä kahdenkympin jälkeen eräät elämän tapahtumat laukaisivat sen kunnolla.

Aina näissä ketjuissa käydään keskustelua siitä, onko joku oikeasti masentunut vaiko eikö. Tietääkseni masennus voi ilmetä hieman eri oirekokonaisuuksina eri henkilöissä, eri vakavuusasteilla. Omalla kohdallani pidän sitä itsensä mollaamista ja itseässlissä rypemistä koko masennukseni keskeisenä ongelmana, josta johtui muita ongelmia. Mutta itsearvostuksen puute lukee kyllä ICD-10 -diagnoosissakin tyypillisenä oireena ja on mulla ihan mustaa valkoisella, että keskivaikea masennus oli diagnoosina. Mä näkisin sen itsesäälissä rypemisen vähän samanlaisena kun itsearvostuksen puutteen. Tai se on sen ilmaisemista.

Mulla oli tapana lytätä itseäni maahan, ajatella kaikesta negatiivisesti. Mun elämä keskittyi siihen, että mietin kuinka huono olen, kuinka turha, epäkelpo, epäonnistunut. Pidin itseäni tosi typeränä idioottina, jonka ei pidä yrittää mitään kun kuitenkin menee pieleen. Siksi ei siis kannata tehdä mitään. Mies ei sietänyt ollenkaan tuota. Jos aloitin taas itkemään sitä, että olen ruma paska, mies sanoi mulle tosi kovasti vastaan. Ei alkanut lässyttää, että "etkä ole, olet upea". Vaan mies sanoi mulle tosi tiukasti, että hän ei suostu kuuntelemaan tuollaista. Hän ei tehnyt siis mitään, jolla olisin voinut hakea sääliä tai ruokkia sitä negatiivisuuden kierrettä. En tiedä, olisiko hän lähtenyt jos olisin jatkanut samaa rataa. olimme kuitenkin suhteen alussa tuossa vaiheessa. Olin varma, että mies jättää minut, että olen niin kamala ilman masennustakin, että hän lähtisi. Mies oli kärsivällinen, rakasti, auttoi kotitöissä (vaikka silloin alussa ei vielä edes asuttu yhdessä).

Mulle tuo masennus aiheutti mm. 7 alkavaa reikää hampaisiin. En juuri syönyt mitään. En jaksanut huolehtia itsestäni, saati kodista. Kaikista kamalinta oli se, että tulevaisuutta ei ollut, ei mitään haaveita. Vaikka olen aina ollut unelmoijatyyppiä. Itsemurhaa en olisi uskaltanut koskaan tehnyt, mutta usein ajattelin ettei ketään haittaa, jos rekka sattuisi ajamaan päälle.

Kävin 3 vuotta terapiaa ja söin jonkin aikaa mielialalääkettä pientä annosta. Voin pitää itseäni nyt oireettomana, mutta aina välillä entinen aika muistuttaa itsestään. Jonkinlainen itseinho puskee aina välillä läpi. Samoin ajatus siitä, että pitäisi luovuttaa kaikki yrittäminen uran ja elämän suhteen. Pelkään epäonnistumista niin paljon, että olisikin helppo jäädä peiton alle. (No tämä tuskin liittyy enää masennukseen vaan on jo joku erillinen ongelma.)

Tässä siis omaa tarinaani. Toki muiden tarinoita kuultuani voin olla kiitollinen siitä, että masennukseni oli kuitenkin "helppo" moneen muuhun verrattuna. Se kolme vuotta terapiaa auttoi. Jokainen tonni lainaa, jonka sitä varten otin on ollut sen arvoinen.

minulla aivan samanlainen olo ollut jo vuosia.

 

Jätä se.
Masennus on senlaatuinen sairaus, että siitä on tosi vaikea parantua eli mies ei luultavasti tule tuosta muuttumaan.
Minä en katselisi tuota hetkeäkään - jos on niin syvällä itsessään, ettei pysty toista enää huomioimaan, ei sitä tarvitse katsella. Jos kyseessä ei olisi sairaus, nuo merkit olisi selkeät siitä, ettei vaan kiinnosta enää.
Jos ei 9 kk saa lamppua kattoon, siis yhtä asiaa, yhtä PIENTÄ asiaa, niin saa olla ihan yksinään masentunut siellä pimeessä makkarissa vaikka lopun elämää.

Tunnen muutamia masennusdiagnoosin saaneita ja joskus, kun jotain jaksavat tehdä, se on jotain omaa kivaa, harrastus tms. vaikkei sitäkään tietysti pitkään. MIKÄÄN oikea, aikuisen velvollisuus ei kiinnosta yhtään - kotityöt vaikka.

Varmasti lasten kanssa todella stressaavaa, että mihinkään et voi luottaa - kuin olisi se kolmas lapsi hoidettava.

Kaikilla meillä on vaikeaa, elämä kaatuu päälle, on pyykkiä, ruokaa, laskuja, lainoja, lapsia, töitä, kuolemaa, syntymää, sairauksia, velvollisuuksia, vastuuta... ja sitten ehkä joskus pieni ripaus jotain omaa kivaa, suklaalevy, kirja, seksiä miehen kanssa.

Olen joskus tosi kateellinen masentuneille, minäkin haluaisin vain kaikesta tuosta välittämättä jäädä nukkumaan paiton alle ja maata apaattisena, kun ei huvita. En vaan pysty.

Hyvin huomaa että sinä et tiedä masennuksesta yhtään mitään! Ei masennus ole todellakaan mikään pelkkä mielentila!

Masennus johtuu aivojen välittäjäaineiden epätasapainosta, aivot rupeavat erittämään enemmän melatoniinia, jotenkin noin se oli. Se on kuitenkin kemiallinen prosessi, aivoista johtuva sairaus jolle ei mahda itse mitään. Tuo epätasapaino saa masennuksen oireet aikaiseksi.

Vaikea masennus tuntuu aika samalta kuin olisi 40 asteen kuumeessa, olo on heikko ja rättiväsynyt sekä voimaton, ei oikeasti jaksa tehdä mitään.Ei se ole vaan laiskuutta tai että mieli olisi paha, se on fyysistä!

Fyysisen voimattomuuden lisäksi on voimakas itseinho ja arvottomuuden tunne, tunne siitä ettei elämässä ole mitään järkeä, että on arvoton ja epäonnistunut. Kaikki on mustaa. Aamuisin olo on pahin, todella kipeä, kuin olisi juossut maratonin. Iltaa kohti olo usein vähän virkistyy.

Masennusta helpottaa usein serotoniniaineenvaihduntaa tasapainottava lääkitys, sekä terapia, tai keskustelun psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa psykpolilla. On yksilökohtaista, kuinka kauan toipumiseen menee. Se ei tapahtu itsekseen, vaan vaatii myös itse masentuneelta paljon työtä.

Masennus on läheisille aina rankkaa, mutta neuvoisin että joka ei tiedä mitä masennus oikeasti on,ottaa siitä selvää, vaikka googlella. Ettei tule tuollaisia harhaluuloja laiskuudesta, ja empatian puutetta.

Toivon sydämestäni että ap olisi vähän ymmärtäväisempi kuin sinä!!

Lisään vielä, että omasta jaksamisesta on masentuneen läheisen ilman muuta huolehdittava, ei saa mennä mukaan toisen tilaan. Ja tukiverkosto sekä omat ystävät ovat tärkeitä. Lisäksi masentuneen läheisenkin voisi olla hyvä käydä siellä psykpolilla erikseen juttelemassa saman hlön kanssa jossa masentunutkin käy. Exän kanssa aikanaan kävimme kumpikin siellä kun minulla oi vaikea masennus, (niitä on ollut 2, ja pari keskivaikeaa) ja siitä oli todella apua.

 

Masennuksen hoidossa ei pelkkä terapia ja lääkkeet riitä. Masentuneella pitäis olla myös motivaatiota parantua ja keskeistä on myös itsehoito. Sitä pitäis vaan tehdä niitä asioita, vaikka ei jaksa eikä kiinnosta. Lähteä sinne ulos vaikka tuntuisi ettei siitä mitään hyötyä olekaan. Ei se masennus ainakaan sisälä makaamalla parane vaikka olisi mikä lääkitys..

Silloin täytyy olla siinä kunnossa että sinne ulos jaksaa mennä. Mutta tuntuu turhalta vääntää rautalangasta, kun selvästikkään ihmiset ei tajua, mitä on oikeasti olla masentunut, ettei pysty edes kättä liikuttamaan

 

Kerta kaikkiaan kamalia vastauksia. ensinnäkin myötä ja vastoinkäymisissä. toinen on nyt tosi heikoilla--älä lyö lyötyä vaan tue ja näytä että rakastat. anna toiselle aikaa nousta sieltä suosta- ja nousee hän ja on taas sama vanha hyvä, rakas puoliso, joku päivä. Jos jätät miehesi ja hän paraneekin vaikka vuoden kuluttua, törmäät jäneen jossain ja muistat kuinka ihana hän olikaan kun masennusta ei ole päällä ja vanhat muistot tulvahtaa mieleesi ja ikävä tulee---mitä luulet ottaako miehesi enää sinua takaisin sen paskamaisen tempun takia. jätit hänet juuri silloin kun hän sinua eniten tarvitsee!!!

tää ei nyt ihan pidä paikkaansa varsinkin jos on lapsia. Se terve puoliso on vastuussa lapsista eikä suinkaan aikuisesta kumppanistaan.

 

Meinaat siis, että kyllä sitä paranee kun makaa vaan sängyn pohjalla?

Suosittelen hankkimaan tietoa ja kokemusta aiheesta

 

[QUOTE="noh";25386684]Mä en masennusta sairastavana ainakaan makaa sängyn pohjalla. Siivoilen ja hommailen enempi kuin mies. Käyn kaupassa ja asioilla. Masennus näkyy ainoastaan ahdistuksena elämäänsä.[/QUOTE]

Masennuksia on eriasteisia, ja hyvä että kykenet noihin. Kaikilla se ei onnistu

 

[QUOTE="vieras";25386870]Omakohtaisen kokemuksen mukaan vaikealla ja keskivaikealla masennuksella on huikea ero. Jälkimmäisessä asioiden suorittaminen huomattavasti helpompaa kuin ekassa.[/QUOTE]

Jep, keskivaikealla ja vakavalla masennuksella on eroja

 

Jep, keskivaikealla ja vakavalla masennuksella on eroja

Mutta iso osa keskivaikeista on ihan varma, että oma masennus on sitä vaikeinta sorttia...

 

[QUOTE="harmaa";25381036]Miehellä diagnoosina keskivaikea masennus ja lääkitys on... Meillä on 2 pientä lasta ja asioiden PITÄISI olla hyvin, vaan kun ei ole enää.

-Mies ei puhu mitään, möllöttää vain tv:n ääressä, kysyttäessä vastaa yhdellä lyhyellä sanalla hiljaa mumisten.
-Ei naura, ei hymyile.
-Ei lähde enää kotoaan muualle kuin töihin, ei käy MISSÄÄN.
-Ei huolehdi lapsille ruokaa (minä hoidan aina).
-Ei tee enää juurikaan kotitöitä.
-9kk olen pyytänyt häntä laittamaan lampun meidän makuuhuoneeseen, että siellä joskus näkisi jotain, mutta ei! Ei ole saanut aikaiseksi...
-Ei kiinnostu MISTÄÄN, mikään ei huvita.

Ajattelen eroa joka ikinen päivä ja haluaisin miehen jonka kanssa voi puhua asioista, keskustella. Miehen joka osaisi hymyillä ja nauraa. Sellaisen jonka kanssa voisi tehdä asioita. Mun on niin paha olla tässä suhteessa... Milloin on lupa luovuttaa? Sitäkin olen miettinyt, että jos eroaisimme, mieheni sukeltaisi syvemmälle masennukseen. Mä en jaksa elää näin![/QUOTE]

Meillä mies sairastanut vakavaa masennusta jo vuosia. Ei voi käydä edes töissä. Helvettiä tämä on. Neuvoja en osaa antaa, kun itsekkin ryven suossa viimeisillä voimillani. Toivotan vain jaksamista!

 

Mielenkiinnosta kysyn teiltä jotka olette eronneet masentuneesta puolisosta, tai suunnittelette eroa, niin oletteko ajatelleet antaa lapsia kuitenkin säännöllisesti sen masentuneen luokse? Kuinka se onnistuu, luotatteko?

 

Kerta kaikkiaan kamalia vastauksia. ensinnäkin myötä ja vastoinkäymisissä. toinen on nyt tosi heikoilla--älä lyö lyötyä vaan tue ja näytä että rakastat. anna toiselle aikaa nousta sieltä suosta- ja nousee hän ja on taas sama vanha hyvä, rakas puoliso, joku päivä. Jos jätät miehesi ja hän paraneekin vaikka vuoden kuluttua, törmäät jäneen jossain ja muistat kuinka ihana hän olikaan kun masennusta ei ole päällä ja vanhat muistot tulvahtaa mieleesi ja ikävä tulee---mitä luulet ottaako miehesi enää sinua takaisin sen paskamaisen tempun takia. jätit hänet juuri silloin kun hän sinua eniten tarvitsee!!!

Mukana tässä kuviossa on lapsia. Aikuinen ihminen pystyy (tai sit ei pysty, ihan sama) itse huolehtimaan itsestään, mutta niistä lapsista ap on ensisijaisesti vastuussa. Ei sairaasta miehestään. Josko miehen sairaus vie kohta ap:nkin voimat huolehtia lapsista niin kyllä ap:lla on täysi oikeus lähteä ja miehen pitäisi olla mahdollisesti tulevaisuudessa kiitollinen siitä, että jätti hänet juuri silloin, kun hänen lapsensa äitiä eniten tarvitsivat!!!!!!

 

Mukana tässä kuviossa on lapsia. Aikuinen ihminen pystyy (tai sit ei pysty, ihan sama) itse huolehtimaan itsestään, mutta niistä lapsista ap on ensisijaisesti vastuussa. Ei sairaasta miehestään. Josko miehen sairaus vie kohta ap:nkin voimat huolehtia lapsista niin kyllä ap:lla on täysi oikeus lähteä ja miehen pitäisi olla mahdollisesti tulevaisuudessa kiitollinen siitä, että jätti hänet juuri silloin, kun hänen lapsensa äitiä eniten tarvitsivat!!!!!!

Näin. Annetaan lapsille esimerkkiä siitä, että sairas läheinen jätetään puolen vuoden sairastamisen jälkeen kuin nalli kalliolle, koska "mutsilta meni ihan voimat, kun isi ei lähtenyt sen kanssa teatteriin ja shoppailemaan". Ihkuu.

 

Syövästä voi parantua.
Alkoholisti voi raitistua.
Masennus ei lähde koskaan.

 

vinkkejä muille tilanteessa oleville:
1. älä ole miehen hoitaja
2. keskity muuhun elämään
3. myös sinä olet tärkeä, hoida itseäsi ja muuta elämääsi
4. asumusero voi olla hyvä vaihtoehto jos käy liian raskaaksi
5. aina saa erota kokonaan, et ole toisesta vastuussa
6. anna tukea ja rakkautta niin paljon kun jaksat
7. myös sinulla on oikeus tuntea ja ilmaista ne, vaikka ne eivät aina olisikaan pelkkää hyvää
8. vaadi hoitoon hakeutumista ja hoitosuunnitelmassa pitäytymistä, mikäli toinen ei sitä tee niin ei sinunkaan tarvitse sitä sitten jaksaa
9. hyväksy se että muutos voi viedä aikaa, tai henkilö voi taantua. Mitään muutosta ei tapahdu huomenna tai sekin voi taas muuttua ylihuomenna.
10. nauti hyvistä päivistä ja koita silti pitää parisuhdetta yllä, olette edelleen mies ja nainen
11. älä syyllistä ja mollaa, eri mieltä saa olla
12. yritä vilpittömästi ymmärtää ja uskoa miestäsi, jos hän kertoo asioitaan. Näin hänen on helpompi kertoa totuus että ei esimerkiksi jaksa vaihtaa lamppua tänään eikä koskaan.
13. valehtelu eikä lupauksien rikkominen ole masennuksen oire, älä hyväksy niitä.
14. yritä saada miehesi ymmärtämään omaa masennustaan mahdollisimman hyvin. Voit esimerkiksi kertoa hänelle lähteistä joista voi lukea masennuksesta tai voitte vaikka katsoa aiheesta dokumentin. -mistä johtuu, miten paranee, kuinka nopeasti jne.

 

Vaikka olisi lääkkeet ja ammattiapu niin parantuminen lähtee aina ihmisestä itsestään, ei ammattiauttajasta, vaimosta, perheestä tai kavereista.
Haluaako miehesi edes parantua? Yrittääkö hän itse aktiivisesti eroon sairaudestaan?
Jos ei niin kyllä minä ainakin lähtisin pois tilanteesta, ihan vaan etten itse alkaisi masentua myös koko tilanteesta ja etenkin ettei lapset alkaisi masentua.

 

Mä katselin masentunutta miestä 4 vuotta. Asiat eivät alkaneet paranemaan, ja päätin, että mun on ainakin aika jatkaa elämää eteenpäin. Vaikka miehen elämä olikin jämähtänyt paikalleen, niin mun elämän ei tarvinut. Mies upposi eron jälkeen syvemmälle masennukseen, mutta luotin siihen, että hänellä on nyt muita läheisiä, jotka pitävät hänestä huolta.

Sinä et koskaan häntä rakastanutkaan. Rakkaus punnitaan vasta sitten kun on vaikeata.

 

Tiedän tosiaan, että annetaan.
Miten lääkärit ovat ajatelleet sen terveen puolison elämisen ja jaksamisen?

Minusta ei kuitenkaan olisi aikuisen ihmisen kotiorjaksi, joka hoitaisi tuplaten kotöitä siksi, että toinen saisi maata sängyssä ja tehdä välillä jotain mukavaa.

Jos mieheni masentuisi, ei hän enää olisi sama ihminen, johon rakastuin ja näin ollen en näkisi syytä ollakaan hänen kanssaan.
Voisin vuoden, pari katsella kyllä silkasta rakkaudesta tai sitten suhde jatkuisi niin, että asutaan erillään - minä kotona, mies vaikka sitten laitoksessa, jos ei pysty itsestään huolehtimaan.

Sinä et edes tiedä mitä rakkaus tarkoittaa. Mitä jos mies joutuu onnettomuuteen ja joutuu pyörätuoliin? Lähdetkö kävelemään?

Entäs jos mies joutuu tulipaloon ja saa pahoja palovammoja? Lähdetkö kävelemään?

Miksi edes seurustelet jos et rakasta puolisoasi?

Rakkaus punnitaan vaikeuksissa.

 

Täällä ei moni näytä edes tajuavan mitä rakkaus tarkoittaa. Se ei ole mitään rakkautta että jättää toisen kun tulee vaikeata. Koko rakkauden ideana on se että se toinen on sinun tukenasi kaikista vaikeimpinakin aikoina.

 

Täällä ei moni näytä edes tajuavan mitä rakkaus tarkoittaa. Se ei ole mitään rakkautta että jättää toisen kun tulee vaikeata. Koko rakkauden ideana on se että se toinen on sinun tukenasi kaikista vaikeimpinakin aikoina.

Rakkaus ei ole sitä, että sinnikkäästi vaan yrittää roikkua mukana masentuneen tai alkoholistin rinnalla. Eropäätös voi olla kipeä ja rankka mutta se täytyy voida tehdä ennen kuin itse tai lapset alkavat oireilla.
Ei tartte heti polttaa kaikkia siltoja vaan jos taloudellisesti mahdollista niin asumuserokin on keksitty. Se on masentuneelle/alkoholistillekin helpompaa kun tietää, että kenenkään ei tarvitse vuokseni kotona kulkea varpaillaan.

 

Täällä ei moni näytä edes tajuavan mitä rakkaus tarkoittaa. Se ei ole mitään rakkautta että jättää toisen kun tulee vaikeata. Koko rakkauden ideana on se että se toinen on sinun tukenasi kaikista vaikeimpinakin aikoina.

Parempi onkin, että rakkaus häviää, ennen kuin se tuhoaa myös puolison ja lapset. Rakkaus ei tarkoita itsenä uhraamista ja toisen hoitamista.

 

Näin. Annetaan lapsille esimerkkiä siitä, että sairas läheinen jätetään puolen vuoden sairastamisen jälkeen kuin nalli kalliolle, koska "mutsilta meni ihan voimat, kun isi ei lähtenyt sen kanssa teatteriin ja shoppailemaan". Ihkuu.

Kuin Alli (on vesilintu) kalliolle
Kannattaa korjata tuo, jos ei ole tarkoitus puhua pyssyistä tai vastaavasta.

Alli Paasiven käsivarsista ei selvästikään ollut tuossa kyse, kuten usein, kun "alleista" puhutaan